tiistai 11. elokuuta 2015

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös meillä

Ihastusta, kummastusta, ihmetystä, oivaltamista... Kaikkia näitä ja monia muitakin tunteita on sekä itse koettu että herätelty muissa kohta kahden vuoden ajan Kirjakompassi-blogin kautta. Viikoittain on postattu kirjoituksia jos jonkinlaisista opuksista, ja niiden kautta olemme mekin, blogin pitäjät, saaneet seikkailla erilaisissa maailmoissa. Lukeminen, pohtiminen ja kirjoittaminen ovat maistuneet maukkailta, mutta nyt on kuitenkin tullut aika sanoa kiitos ja hei. Jäämme toistaiseksi märittelemättömän pituiselle tauolle ja suuntaamme tarmomme muihin asioihin.


Näiden kahden vuoden kunniaksi suuntasimme aurinkoisena päivänä piknikille sanoaksemme heipat blogille, mutta emme toisillemme. Auringon lisäksi nautimme herkuista. Tähän oli hyvä päättää.

Kiitos ja syvä kumarrus kaikille lukijoille ja kommentoijille. Elämyksellisiä lukuhetkiä jatkossakin, ja muistakaahan viisaat lukemisenedistämiskampanjan sanat: lukeminen on pääasia!

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestysmisvuosi: 2012
Sivumäärä: 447
Juoni: Pasasen miesvoittoinen miniperhe on täällä taas! Antti-isä on saanut omaan välillä vähän
vinksahtaneeseen tapaansa arjen rullaamaan ihan mukavasti eteenpäin, eikä tarvitse enää olla koko ajan huolissaan, osaako hän pitää nyt viisivuotiaan Paavon hengissä mielenterveysongelmaisen äidin ollessa vain puoliksi mukana lapsen elämässä. Elämä koostuu lihapullista, päiväkodista, kumisaappaista ja Paavon hauskoista pohdinnoista ja letkautuksista. Tarhapäivä on jatkoa Yösyöttö-teokselle.

Antti ja Paavo ovat edelleen paljon tekemisissä aikoinaan lasten leikkikentällä tutuiksi tulleiden Ennin ja tämän lapsen Tertun kanssa, Sitten Enni joutuu pahaan onnettomuuteen, ja Terttu-minityranni astelee Pasasen miesresidenssiin pitämään kuria. Ei ole tietoa, milloin tyttö pääsee takaisin kotiinsa tai selviääkö Enni ylipäätään, ja Antilla ja Paavolla menee sormi suuhun, kun huushollia pyörittävätkin yhtäkkiä barbiet, korvakorut, oikeansävyiset vaatteet ja tyttöjen lääkkeet. Antti ja Paavo yrittävät parhaansa, mutta kun välillä on vain liian vaikeaa.

Olen lukenut aiemmin ensimmäisen osan Yösyötön, mutta jostain syystä en päässyt silloin juurikaan kirjan makuun. Teos on ihan ok, mutta ei vain jotenkin natsannut - muiden lukuisista kehuvista kommenteista huolimatta. Tarhapäivä kuitenkin kuitenkin natsasi! Kirjaa lukiessa sai vuoroin höröttää ääneen ja vuoroin vollottaa. Iso plussa tulee kirjailijan kielellisistä ansioista. Vaikka tapahtumat sinänsä ovat vakavia, kirjailijan ote tapahtumiin on koominen ja humoristinen. Kirjassa on paljon arjen kommelluksia, ja se tekeekin siitä niin nautittavan ja hauskan. Kun Pasasen Antti menee kahden pienen lapsen kanssa kauppaan, ei sekään reissu voi välttyä draamalta.

"Infossa seisovan naisen ilme oli venähtänyt.
- Anteeks mitä?
- Tyttö löytyi. Poika katosi.
Nainen tuijotti Terttua. Katselin ympärilleni, mutta Paavoa ei näkynyt missään. - Se poika, joka oli äsken tässä. Sininen haalari, jossa on vihreät hihat. Paavo, viisi vuotta.
- Viisi vuotta ja kaksi kuukautta, Terttu mutisi.
Nainen nosti hitaasti puhelimen. - Tyttö on siis... tässsä. Poika ei?
- Se tyttö, jota ne vartijat etsii. Jatketaan etsimistä, mutta vaihdetaan sukupuolta.
Naiset vilkaisivat toisiinsa. Yksi myyjä tuijotti suu auki, lottokuponki kädessä. Terttu istahti jakojen juureen lattialle ja kaivoi pussistaan ransalaisen.
- -  Paavon kohdalla en tiennyt, olisinko ollut eniten peloissani, raivoissani, kauhuissani, vihainen vai pettynyt. Tilanne oli jo niin absurdi, että kaksi marketin vartijaa tuli paikan päälle tarkistamaan, mitä oikeastaan piti etsiä. Tyttöä vai poikaa?
Nostin Tertun kärryyn ja lähdin itsekin etsimään. Jossain vaiheessa iskin sulaneen jätskipakkauksen myyjälle ja sanoin, että tuo kaiketi täytyy heittää roskiin. Kävin taas läpi leipätiskit, einekset, maidot ja lihat. Yritin ajatella kuin Paavo. Oliko se mennyt hakemaan lisää sipsejä, koska oli syönyt melkein koko pussin Terttua odotellessaan, vai lähtenyt hakemaan janoonsa limsaa, etsimään vessaa, vaihtamaan kypärämyssyä toisenlaiseen? Yhdestä asiasta olin satavarma. Se ei taatusti ollut lähtenyt marketista ulos, koska pelkäsi parkkipaikan autoja.
Terttu seisoi kärryssä hiljaa ja katseli ympärilleen. Käänsin kärryt leluosastolle, sitten kävin läpi kaiken, mitä Paavon saattoi tehdä mieli. Dvd-elokuvia, kalastustarvikkeita, kiipeilytarvikkeita, liimaa, teippiä, nauloja, työkaluja.
Äkkiä kaupassa kaikui kuulutus: "Viiden vuoden ja kahden kuukauden ikäisen Paavon isä on kadonnut. Paavo odottelee isäänsä infotiskillä."
Minäkö olin kadonnut?" 

Ota kirja luettavaksesi, jos nautit huumorista ja pikkulapsiarjen pyörittämisen seuraamisesta, Romantiikkaakaan ei puutu, mutta tosin sekään ei mene Pasasen perheessä ihan oppikirjojen mukaan. Kirjasta tekee erilaisen myös se, että näkökulma on isän.

  




perjantai 24. heinäkuuta 2015

Jo Baker: Longbournin talossa

Vinkkaaja: Leena

  • Sivumäärä:445
  • Julkaisuvuosi: 2013 (suomeksi 2014)
  • Juoni:Kirjan alaotsikko " Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo" kertoo jo paljon tämän kirjan juonesta. Tapahtumat sijoittuvat Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjasta tuttuun Longbournin taloon. Tällä kertaa tapahtumia seurataan vain palvelusväen näkökulmasta. 
Suhtauduin tähän kirjaan hieman ennakkoluuloiseisti, mutta jostain kumman syystä se päätyi silti käteenin kirjastosta. Hyvä niin. Tämä Ylpeyden ja ennakkoluulon sisarteos tai rinnakkaisteos tai miten kirjan haluaa määritelläkään avaa hyvällä tavalla sitä rinnakkaista todellisuutta, mikä ylhäisön elämällä aina on. Ne ihmiset, työmuurahaiset, jotka ahertavat sormet verillä ja huolehtivat siitä kaikesta, mikä taustalla pyörii. Vaikkakin Ylpeys ja ennakkoluulo sijoittuvat täsmälleen samaan kartaanoon, on tämä tarina kuitenkin irrallinen oma tarinansa. Ei tarvitse tietää mitään Bennetin tytöistä, mutta toki se antaa tarinalle oman lisämausteensa.

Tässä romaanissa ei kaunistella palvelusväen oloja. Elämän karuja asioita kerrotaan kaunistelematta. Palvelusväen askareihin kuuluu niin ruoan tekeminen, pyykin peseminen, saippuan valmistaminen kuin yöastioiden tyhjentäminenkin. Normaaleja asioita, joita kartanossa tapahtuu. Normaaleja asioita, jotka palvelusväki hoitaa herrasväen nauttiessa, heidän itsestään selvinä pitämistään, eduista.
Päivä, jota ei olisi millään malttanut odottaa, koitti lopulta, niin kuin ne aina koittavat. Talossa oli iltapäivällä kova tohina, ja kun Sarah oli saanut Kittyn hiukset kiharretuiksi, käsien kylmänkyhmyihin sattui niin, että hän olisi voinut itkeä kivusta: punaisia ja pinkeitä kyhmyjä tykytti, ja kipu paheni joka kerta, kun Sarah kyykistyi kuumentamaan kiharrussaksia liekeissä. 
Romaanin päähenkilö on palvelustyttö Sarah, joka on uuttera ja ahkera. Sarahin elämä muuttuu aavistuksen mielenkiintoisemmaksi (hänen itsensä mielestä), kun taloon saapuu uusi miespalvelija James. Romaanissa seurataankin sekä Sarahin että Jamesin tarinaa, ja totta kai kirjassa on rakkaustarina. Kuinkas muutenkaan.

Tämän kirjan paras puoli oli mielestäni nimenomaan palvelusväen arkisten olojen kuvaaminen. Olen lukenut Austenin kirjoja hieman nuorempana, n.15 vuotta sitten ja en silloin todellakaan miettinyt hetkeäkään palvelusväen oloja. Palvelusväki ikään kuin kuului sinne taustalle eikä heidän omat elämänsä tulleet edes mieleeni. Onkin siis hyvä, että Baker päätti valottaa myös näiden heikompiosaisten elämää.

Kenelle? Jos olet lukenut Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulon, niin lue toki tämäkin. Mukavaa ja kevyttä lukevaa, sopivaa näin kesäksi.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 302
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Yhdeksänkymppiset mummelit seikkailevat Helsinkiin sijoittuvassa romaanissa, jossa ajetaan paljon raitiovaunuilla ja selvitetään siinä sivussa palvelutalo Ehtoolehdon johtoportaan hämärähommia.


Lindgrenin trilogiaksi kasvaneen kirjasarjan ensimmäisessä osassa ihanat Siiri, Irma ja Anna-Liisa sekä muut Ehtoolehdon asukkaat elävät tavallista arkeaan, kun palvelutalossa alkaa tapahtua kummia. Tapahtumien selvittäminen ei ole ihan niin yksinkertaista, jos sattuu pyörtyilemään jännittävissä tilanteissa ja unohtelee mitä oltiinkaan tekemässä kuten Siiri, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan.

Ajoittain hyvinkin tragikoominen tarina on tavallaan aika kevyttä luettavaa. Esimerkiksi tälle yhdyssanojen osien itsenäistymiselle nauroin vedet silmissä:
"[Kirje] Hämeenlinnasta? Kutsutaanko sinut sinne vankilaan?" Irma sanoi iloisesti, mutta Anna-Liisa korjasi, että nykyään Hämeen linna oli museo.
"Kaksi eri sanaa, Hämeen linna, siis ensimmäinen sana genetiivissä."
"Mitä sinä höpiset? Siinä samassa muodossahan se on yhdyssanassakin, Hämeenlinna. Onko tämä joku uudistus, että yhdyssanojen osat itsenäistyvät? Niin kuin Ahvenan maa ja Kata lonia? Tuleeko niihinkin tauko keskelle?"
"Kyllä sinä olet hullu, Irma. Mutta on totta, että ihmisten kyky tunnistaa yhdyssanoja on dramaattisesti heikentynyt."
Fiksu huumori ei kuitenkaan peittänyt alleen sitä, että kirjassa käsiteltiin ihan vakaviakin asioita. Vanhuus ja palvelukotiasuminen olivat tietysti keskeisiä aiheita, mutta itseäni koskettivat kohdat vanhuuden medikalisoitumisesta eli siitä miten kohtuullisen terveillekin vanhuksille syötetään ties mitä lääkkeitä ja ehdotetaan isoja leikkaushoitoja. Se on varmasti monessa paikassa arkea. Kirja ottaa vaivihkaa kantaa siihen, että kaikki elämä päättyy lopulta kuolemaan (mikä on aivan luonnollista ja edessä jokaisella), kun Siiri kieltäytyy sydäntahdistimesta, joka auttaisi pyörtyilyyn.

Harvemmin tulee myöskään ajatelleeksi sitä, että jos tosiaan elää yli 90-vuotiaaksi, suurin osa omasta ikäluokasta (ja nuoremmistakin) on kuollut. Siiri tuntee itsensä aika yksinäiseksi, mikä on valitettavasti monelle vanhukselle arkea sekin. Vaikka kirjassa Ehtoolehdon johto on mitä on, sen tyyppinen palvelutalo, jossa jokaisella on oma yksiö ja paljon mahdollisuuksia yhteiseen tekemiseen, kuulostaa kyllä mukavalta paikalta asua. Ja erityisesti palvelutalo Munkkiniemessä, josta pääsee raitiovaunulla suhailemaan ympäri Helsingin ratikkareittejä. :)

Kuolema Ehtoolehdossa on loistavaa kesälukemista ja fiksua huumoria sekä antaa sopivasti ajattelemisen aihetta!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestymisvuosi: 2014
Sivumäärä: 442
Juoni: Kirja on Fjällbacka-sarjan yhdeksäs ja uusin osa, jossa päähenkilöinä ovat aikaisemmista romaaneista tutut kirjailija Erica Falck ja poliisi Patrik Hedström, jotka ovat pariskunta.
Leijonankesyttäjässä selvitellään outoja nuorten tyttöjen katoamisia. Eräs tytöistä löydetään, kun sattumalta paikalle osunut auto töytäisee tätä. Pian selviää, että tyttöä on ennen auto-onnettomuutta kidutettu varsin julmasti, ja tästä alkaa johtolankojen etsintä ja selvittely. Lopulta sekava kuvio alkaa selvitä, mutta syyllinen ei olekaan ihan kuka tahansa ulkopuolinen...

Leijonankesyttäjä-dekkarissa on monia eri tasoja. Samaan aikaan, kun poliisit - ja tutkimuksiin innokkaasti nokkaansa työntävä Erica - yrittävät kuumeisesti selvittää, missä kadonneet tytöt ovat, vankilassa istuu nainen, joka on tuomittu miehensä murhasta. Erica yrittää tehdä perhetragediasta kirjaa ja käy säännöllisesti jututtamassa vaitonaista naista. Nainen on selvästi kiinnostunut kadonneiden tyttöjen tapauksista, mutta Erica ei saa selville, miksi. Kirjassa on myös kaksi aikatasoa: nykyinen ja vankilassa istumassa olevan naisen menneisyyttä raottava historia.

Lopulta väkivaltaiset ja julmat tapahtumat tulevat päivänvaloon, vaikka niitä on yritetty kovasti pitää salassa. Miten erillisinä pidetyt ja vanhat asiat liittyvät tutkinnan alla oleviin rikoksiin? Pahinta on, että suunnaton pahuus piilee varsin lähellä.

Olen aikaisemminkin todennut, että en ole dekkareiden suuri fani, mutta tätä teosta en malttanut laskea käsistäni. Kirja ei ole mitenkään erikoisesti toteutettu, mutta minuun vetosi tutkijoiden henkilökohtaisen elämän käsittely rikosten selvittelyn mukana. Mieleeni tuli vahvasti Maria Kallio -sarja. Tapahtumat soljuivat sujuvasti eteenpäin, ja pidin paljon siitä, että erilaisia - ja ensin irrallaan luulemiani - tapahtumia oli paljon. Itse pidän tosin hieman syvällisemmistä ja monipolvisemmista kirjoista, ja dekkareista sellaisia on mielestäni hankala saada. Leijonankesyttäjä ei kuitenkaan lukeudu hömppädekkareiden kastiin, vaan yllättävänkin psykologista näkökulmaa löytyy. Julmuuksissakaan ei ole säästelty.

"Gösa nyökkäsi. 'Minä soitan heille.'
'Onko sinulla tarkempaa tietoa siitä mitä tapahtui?' Patrik kysyi.
 'Ei muuta kuin se, että tyttö jäi auton alle. Hänellä on runsaasti sisäistä verenvuotoa ja lisäksi kallovamma, jonka laajuudesta en tässä vaiheessa osaa sanoa mitään. Me pidämme häntä nukutettuna vielä jonkin aikaa leikkauksen jälkeenkin minimoidaksemme pysyvien aivovaurioiden riskin. Siinä tapauksessa siis, että hän ylipäätään jää henkiin.'
'Hänellä oli kuulemma sellaisiakin vammoja, jotka olivat tulleet ennen auto-onnettomuutta,'
'Pitää paikkansa...' Stranberg aloitti viivytellen. 'Mehän emme tiedä tarkasti, mitkä vammat tulivat onnettomuudessa ja mitkä ovat vanhempaa perua. Mutta...' Hän kokosi itsensä ja näytti pohtivan parasta tapaa muotoilla sanottavansa. 'Häneltä puuttuvat molemmat silmät. Samoin kieli.'
'Puuttuvat?' Patrik katsoi lääkäriä epäuskoisesti ja näki syrjäsilmällään, että Göstan ilme oli yhtä kysyvä.
'Niin, kieli on leikattu poikki ja silmät jollain tavalla... irrotettu.'" 

Lukijana oli hauska yrittää miettiä, mitä on mahtanut tapahtua, kuka on syyllinen ja mikä motiivi mahtaa olla. Pientä salapoliisin työtä siis näin kesälomalla. Loppuratkaisu tosin oli sellainen, että en olisi todellakaan sitä osannut ajatella. Itse asiassa se oli omasta mielestäni melko kaukaa haettua ja söi uskottavuutta, mutta mielenkiinnottomuudesta loppuratkaisua ei voi syyttää.

Kirja kannattaa lukea, jos dekkarit kuuluvat lukurepertuaariisi. Tai oikeastaan vaikka eivät kuuluisikaan. Kirjan on niin monisyinen ja -tahoinen, että se pitää mielenkiinnon yllä.  Vaikeatakaan teksti ei ole. Jos olet kuitenkin kovin herkkä, lukeminen saattaa aiheuttaa ylimääräisiä painajaisia.

Kyllä kai se on myönnettävä, että ruotsalaiset hallitsevat tämän lajityypin.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä: 337
  • Juoni: Eletään vuoden 2013 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Kaikki riippuvuutta aiheuttava on kielletty ja yksi näistä kielletyistä aineista on chili. Kaikissa muodoissaan. Mielihyvä miehille haluttiin kuitenkin taata ja tämänpä takia oli ns. jalostettu eloi. Hymyilevä, nöyrä ja itseään tyrkyttävä nainen. Oikeastaan eloit olivat ainoa yhteiskunnan haluama naistyyppi. Tyyppillisin miestyyppi oli sen sijaan masko, joka oli maskuliininen johtajahahmo. Muut ns. välimuodot olivata yhteiskunnan kannalta ikäviä ja senpä takia heidän lisääntymistään ei suosittu. Kirjan päähenkilö on Vanna/Vera (r-kirjaimet oli varattu maskojen nimiin, senpä takia Veran nimi oli muutettu Vannaksi hänen muutettuaan lapsena takaisin Suomeen), jonka elämää seurataan useammalla tavalla.
Olen pyrkinyt lukemaan Sinisalon kirjat aina, kun niitä on tullut vastaan. Tämä on sikäli hassua, että tähän asti en ole oikein tykännyt yhdestäkään Sinisalon kirjasta. Periaatteessa kirjat ovat olleet hyviä, mutta sitten jossain vaiheessa mukaan tulee jonkinlainen fantasiamainen tai yliluonnollinen ilmiö. Auringon ydin sisälsi myös hieman tällaista ilmiötä, mutta se pysyi kohtuullisessa määrässä. Asiat pystyi hyväksymään järjellä.

Tämä dystopia vei minut mukanaan ehkä eniten siksi, että tällainen tulevaisuuden kuva voisi olla periaatteessa mahdollinen (vaikkakin kirjassa se on nykyisyys, joka on historiasta johtuen hyvin erilainen kuin meidän nykyisyys). Halutunlaisen ihmistyypin luominen ei olisi mahdotonta. Geeneistä tiedetään jo paljon ja vaikuttamalla luonnonvalintaan voidaan karsia ns. epäkelvot yksilöt pois. Sinisalo oli jalostanut kirjassaan eloit (hymyilevät tyhjäpäät, joiden suurin tehtävä oli miellyttää miestä ja huolehtia kodista), morlokit (ne naiset, jotka eivät ole eloisia. Lisääntymiskyvyttömät työläiset), maskut (maskuliiniset miehet, jotka huolehtivat perheen toimeentulosta ja joiden tehtävä oli lähinnä toteuttaa omia viettejään) sekä miinusmiehet (ei-maskuliiniset miehet, joita ei kirjasa edes pahemmin esitelty. Yhteiskunnan hylkiöitä joka tapauksessa).

Kirjan päähenkilö Vanna on merkitty eloiseksi ja fiksu isoäiti on kasvattanut hänestä naisen, joka pystyi esittämään eloisea. Todellisuudessa Vanna oli kuitenkin morlokki.  Vannan sisar Manna katoaa ja Vanna pyrkii selvittämään Mannan kohtalon. Vanna diilaa myös chiliä (erittäin kielletty aine) ja on itse jäänyt koukkuu tähän paheelliseen aineeseen. Tarina etenee eri kertojien kautta ja suuressa osassa ovat Vannan/Veran kirjeet kadonneelle siskolleen. Väliin on siroteltu hyväksyttyä kirjallisuutta (kuten katkelma teoksesta Emansipatsioni ja miehinen siitinelo (Valtion kustannus, 1956)) ja esimerkiksi Maamme-laulu uusin sanoin.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret mantereet,
ne meist on kultaiset.

Tääll´olo meil on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?

Jos loistoon meitä saatettais
vaikk´ kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.
Sinisalon maalailema Suomi on hyvin epäteknologinen. Maassa on yksi tietokone (sekin suojattu erittäin hyvin säteilyn takia), mutta ihmisten korviin on kantautunut kuitenkin huhuja muusta maailmasta
Jossain vaiheessa mainitsit myös rakkaat kirjasi, et voi ikinä jättää niitä, mutta olen kuullut rappiodemokraattisten maiden ihmeistä, mukana kannettavista pienen pienistä koneista, joista jokainen voi kätkeä sisuksiinsa tuhat kirjaa, tuhat kirjaa, joiden tieto on päiväntuoretta, olen kuullut tarinoita tietoverkoista, joista saa vastauksen mihin tahansa itseään askarruttavaan kysymykseen napin painalluksella.
Kenelle? Tämä oli sen verran hyvä kirja, että voisinpa suositella tätä melkein kenelle tahansa. Määrittelen tämän scifiksi, mutta todellisuudessa se on sitä hyvin vähän. Eniten tämä on dystopiaa. Ja dystopiaa olisi hyvä kenen tahansa lukea, jotta tulisi ravisteltua omia totena pitämiään näkökulmia. 

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2010
  • Sivumäärä: 143
  • Juoni: Kirjassa professional organizer -koulutuksen Hollannissa saanut te Velde-Luoma antaa konkreettisia neuvoja siihen, miten omaa elämää järjestämällä saa enemmän aikaa tärkeille ja rakastamilleen asioille.


Anne te Velde-Luoman kirja kaaoksen kesyttämisestä on ajankohtainen. Tuntuu siltä, että ihmiset etsivät yhä enemmän keinoja päästä eroon tavarasta ja siten keventää elämäänsä. Jo asumisneliöiden hinta saa monet miettimään missä määrin tavaroiden säilyttäminen on järkevää. Tavaramäärien hallinnointiin kuluu suuret määrät aikaa ja erengiaa.
Valtaosa asiakkaistani kokee omistamansa tavaramäärät ja hoitamista odottavat tehtävät suurena painolastina. Monet velvollisuudentuntoiset ihmiset saattavat kieltäytyä miellyttävistäkin tapaamisista ja mukavista menoista, koska lehtikasat odottavat läpikäymistä, kaapit olisi raivattava ja kaikenlaisia paperitöitä pitäisi tehdä. Elämänilo, keveys, spontaanius ja joustavuus ovat kadoksissa. Mitä kevyempi taakka, sen ketterämmin väistät ja muutat suuntaa eli pystyt sopeutumaan uuteen tilanteeseen, kun se sitä vaatii.
Tavaroiden vähentäminen ei kuitenkaan aina ole helppoa. Kirjan ensimmäisissä luvuissa käydään läpi tavaroiden vähentämiseen liittyviä tunteita ja vaikeuksia. Te Velde-Luomalla on niihin monia käytännöllisiä vinkkejä ja ohjeita, joiden toteuttaminen askel askeleelta ei vaikutakaan enää kovin vaikealta.

Kirjassa ei tyydytä laittamaan pelkästään tavaroita järjestykseen. Huutia saavat myös paperit, sähköiset dokumentit ja sähköposti. Ajankäyttö käydään perusteellisesti läpi, jotta vuorokauden 24 tuntia tulisivat jatkossa käytettyä juuri niihin "oikeisiin" ja tärkeisiin asioihin. Kirjan lopussa on vielä luku päätöksenteosta ja valinnanmahdollisuuksien rajaamisesta. Ja kaikki tämä hyvin kompaktissa muodossa. Näillä vinkeillä elämänsä tosiaan saisi aika hyvään järjestykseen!

Plussaa kirjassa on selkeä ja helppolukuinen ulkoasu. Tekstiä elävöittämään on käytetty lainauksia ja listoja. Jokaisella luvulla on oma värinsä, jota käytetään marginaaleissa ja otsikoissa. Fontti on selkeää ja kirjaa on kaikin tavoin ilo lukea.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka kokevat järjestyksen pitämisen hankalaksi, sillä tämä kirja on erittäin motivoiva ja innostava.