keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Marko Leino: Joulutarina

Vinkkaaja: Petra

(Tämä olkoon joulun bonussuositus. En ollut varma ehdinkö lukea tätä kirjaa loppuun nyt joulun alla, mutta ehdin sittenkin. Ajattelin, että tätä ei kuitenkaan kannata julkaista enää tammikuussa, joten saatte sen nyt kun joulukin on vielä täällä. Ensi viikolla Tiinan kolme kirjasuositusta!)

  • Julkaisuvuosi: 2007
  • Sivumäärä: 286
  • Juoni: Joulutarina on kertomus siitä, miten joulupukista tuli joulupukki. Tarinan päähenkilö Nikolas elää köyhässä entisajan Suomessa. Hän menettää traagisella tavalla siskonsa ja omat vanhempansa ja joutuu kiertolaiseksi Korvajoen kylän perheisiin. Kiittääkseen hänestä huolehtineita perheitä hän alkaa valmistaa kerran vuodessa lahjoja perheiden lapsille. Vuosien vieriessä Nikolaksen kunnianhimo kasvaa ja erilaisten sattumusten kautta hän saa mahdollisuuden levittää lahjaperinnettään yhä laajemmalle ja laajemmalle. Kaikesta hyvästä huolimatta menetyksen pelko varjostaa Nikolaksen elämää.
Satumainen joulutarina on loistavaa luettavaa joulun aikaan! Takakannessa sitä kuvaillaan koko perheen lukuromaaniksi ja siinä on kyllä kiinnostavuutta aikuisillekin. Kirja on jaettu kahteenkymmeneenneljään sopivan pituiseen lukuun, joten sitä voisi hyvin lukea joulukalenterinomaisesti. Osa luvuista varsinkin kirjan alkupuolella kuitenkin päättyy niin ikäviin tunnelmiin, että itse yleensä lopetin lukemisen mieluummin johonkin muuhun kohtaan kuin virallisten lukujen loppuun.

Tarina on uskomattoman yllätyksekäs. Olen lukenut kirjan pariin otteeseen menneinä vuosina ja silti yllätyin jälleen juonenkäänteistä. Leino luo kirjaan oman maailmansa, jota voisi kekseliäisyydessä verrata J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjoihin. Valitettavasti dialogi ei aina ole yhtä toimivaa, mutta sen avulla yritetään varmaan maalata vanhanajan tunnelmaa henkilöiden puheiden kautta. Pidin sitä vähän teennäisenä, mutta se ei haitannut, kun pääsin lukemisen kanssa vauhtiin.

Leinon kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Lapin maisema maalautuu kuin itsestään silmien eteen tekstiä lukiessa.
Aika otti siivet alleen ja vyörytti vuodenajan toisensa jälkeen kuin yhtenä kehämäisenä nauhana. Pohjoisen värikylläisiä syksyjä seurasivat puhtaanvalkeat, korkeanietoksiset talvet, jotka virtasivat jo kohta kuin solisevat tunturipurot kohti paljasta, kovaa valoa hohtavaa kevättä.
Kirjan yleistunnelma on aika vakava eikä ainakaan kirjan tarina ole mielestäni tarkoitettu ihan pienille lapsille (elokuvan tunnelmaa en muista niin tarkasti). Kirjassa on muutamia traagisia ja pelottaviakin tapahtumia, vaikka lopulta kaikki tavallaan päättyy onnellisesti. Pientä huumoriakin on mukana.
"Kiirettä tulee pitämään lahjojen kanssa, tuskin jää vuodessa aikaa edes yhden vapaapäivän viettoon", Nikolas sanoi ja palasi pöydän luo. "Mutta ei se mitään. Minä ymmärsin äkkiä yhtenä päivänä, että olen antanut tähän päivään saakka lahjoja ainoastaan niille, jotka ovat auttaneet minut", hän jatkoi ja istuutui Eemeliä vastapäätä. "Mieti nyt, miten itsekäs minä olen ollut!"
"Itsekäs, sinä?" Eemeli huudahti. "No, minäpä mietin", hän sanoi ja oli korkeintaan sekunnin hiljaa. "Kas, eipä tullut mieleen."
Tarinan keskeiset sanomat liittyvät rakastamisen vaikeuteen ja rakkaiden menettämisen pelon hyväksymiseen. Ei kovin kevyitä aiheita, mutta Leino käsittelee niitä taitaen.

Suosittelen kirjaa jouluihmisille ja hyvistä tarinoista pitäville. Tämä on laadukas satu aikuisille!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Lukusuosituksia

Joulu on monella tapaa kirjakansan parasta aikaa, sillä lukusuosituksia tulvii vähän siellä sun täällä. Päätimme mekin kantaa kortemme kekoon ja kertoa jokainen kolme omaa lukusuositustamme teille, lukijat. Postauksemme tulevat tuttuun tapaan viikon välein ja minä pääsen ensimmäisenä jakamaan kolme itselleni tärkeää kirjaa kanssanne. Nämä ovat kolme kirjaa, jotka ovat tavalla tai toisella tehneet aikoinaan minuun vaikutuksen.

Ihanaa ja rauhallista joulunaikaa kaikille!

*Petra

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
  • Julkaisuvuosi: 1998
  • Sivumäärä: 315
  • Juoni: Kirja kertoo yhdysvaltalaisten maaseudulla Kaliforniassa elävien sisarusten tarinan tilanteessa, jossa yhteiskuntarakenne romahtaa ja elämä maapallolla palaa käytännössä kivikautiseen aikaan.
Olen lukenut tämän kirjan useampaan kertaan ja olen edelleen aika vaikuttunut siitä. Ennen tätä kirjaa en ollut lukenut muita vastaavia romaaneja tai nähnyt elokuvia samasta aiheesta, joten jo aihepiiri oli erityinen. (Sittemmin tämä aihepiiri onkin ollut suosittu muun muassa elokuva-aiheissa.) Parasta kirjassa oli sen uskottavuus ja realistisuus. Näin voisi käydä ihan oikeasti. Vaikka selviytyminen ilman sellaisia mukavuuksia kuten sähköä vaatii sisaruksilta paljon ja elämä on vaikeaa, tämä ei kuitenkaan ole mikään kauhukertomus. Viesti on selvä: elämä jatkuu. Tämä on hyvä lukuromaani ja sopii muun muassa kaikille, joita kiinnostaa selviäminen erikoisissa olosuhteissa.



Marya Hornbacher: Elämä kateissa
  • Julkaisuvuosi: 1999
  • Sivumäärä: 343
  • Juoni: Hornbacher on yhdysvaltalainen toimittaja, joka sairastui bulimiaan yhdeksänvuotiaana ja muutaman vuoden kuluttua siitä anoreksiaan. Tämä on tositapahtumiin perustuva omaelämäkerrallinen kertomus syömishäiriöistä.
Kirja on raju, mutta koskettava matka ihmismielen synkkiin puoliin. Hornbacher on kertomuksessaan kipeän suora ja rehellinen. Hän on taitava kirjoittaja ja osaa sanoilla maalata hienoja tilannekuvia. Suosittelen kaikille, joita kiehtoo ihmismielen kommervenkit tai syömishäiriöt.



Riikka Pulkkinen: Raja
  • Julkaisuvuosi: 2007
  • Sivumäärä: 399
  • Juoni: Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, jotka (jos en väärin muista) myös risteävät keskenään: 53-vuotias Anja on luvannut Alzheimeria sairastavalle miehelleen auttaa tätä kuolemaan, kun mies ei enää muista mitään, ja samaan aikaan Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu äidinkielenopettajaansa. Anjan raskaan lupauksen täyttämisen hetki lähestyy ja myös Mari kamppailee oikean ja väärän välillä.  
En totta puhuen muista tästä kirjasta juuri muuta kuin että pidin siitä kovasti. Riikka Pulkkisen kirjoittama ja käyttämä suomenkieli on valtavan kaunista ja tämä tarina kosketti minua enemmän kuin kaksi myöhempää Pulkkisen kirjaa (Totta ja Vieras). Suosittelen tätä niille, jotka nauttivat filosofisesta pohdiskelusta, ja joille kaunis kieli on kirjassa erityisen tärkeää.


torstai 19. joulukuuta 2013

Leena Lander: Käsky

Vinkkaaja: Leena
  • Sivumäärä:334
  • Julkaisuvuosi:2003
  • Sisältö: Käsky sijoittuu Suomen vuoteen 1918, Suomen sisällissotaan (tai mitä nimeä sodasta haluaakaan käyttää). Kirjassa seurataan erityisesti Miina Malinia, jonka oikea nimi ei tosin ole Miina Malin. Miina Malin on valkoisten vangiksi ottama punainen, jota jääkäri Aaro Harjula on lähtenyt saattamaan kenttätuomioistuimeen. Matkalla Miina ja Aaro kuitenkin joutuvat pelastautumaan saareen ja ovat tällä saarella 8 päivää. Ajallisesti tarina tapahtuu saarelta pois pääsemisen jälkeen, mutta käytännössä kirja on täynnä takaumia.
 Käsky on mielestäni oivallinen kuvaus Suomen sisällissodasta ja sodan järjettömyydestä. Kirja saa todellakin pohtimaan sitä, kuinka raadollinen ihminen voi olla toiselle ihmiselle. Ja vain siksi, että tämä toinen sattuu kannattamaan erilaista poliittista ideologiaa. Käsky alkaa todella väkevästi. Heti ensimmäisessä luvussa käy ilmi, kuinka naisen asema voi olla erittäin huono. Tähän ensimmäiseen lukuun palataan myös useampaan otteeseen tarinan aikana ja koko vyyhti ratkeaa oikeastaan vasta lopussa. 

Käsky on hyvä kuvaus vuoden 1918 tapahtumista. Käsky on myös hyviä henkilöhahmoja sisältävä kirja. Päähenkilö Miina Malin, jääkäri Aaro Harjula sekä Tuomari Emil Hallenberg ovat jokainen hyvin kuvattuja hahmoja. Jokainen heistä onnistuu omalla tavallaan ärsyttämään, mutta toisaalta voittamaan puolelleen. Tarinaa kerrotaan varsinkin Miinan ja Emilin näkökulmista. Muut henkilöt ovat sivuosissa, mutta heistä varsinkin entinen mielisairaalan asukki Konsta nousee myös tärkeään rooliin.
Konsta koputtaa sormenpäillään hermostuneesti pöydän pintaa: Allekirjoittanut ei tiedä. Allekirjoittanut ottaa vain kuvia. Vettävodaavettävodaa?
Sekä kuvien ottaminen että vettävodaavettävodaa osoittautuvat kirjan loppupuolella huomattavasti tärkeämmiksi asioiksi kuin aluksi olisi voinut aavistaa.

Käsky ei missään nimessä ole paras lukemani kirja. Eikä se pääse lähellekään parhaimmistoa. Kuitenkin jokin tässä kirjassa koukutti. Kenties historia, kenties henkilöhahmot. Pidin.

Kenelle? Punaisten ja valkoisten sodasta kiinnostuneille, hyvää lukuromaania kaipaavalle (mielestäni tämä oli suhteellisen rankasta aiheestaan huolimatta aika helppoa luettavaa).

p.s. joulun  (ja joululoman) kunniaksi seuraavat kolme postausta ovatkin hieman erilaisia kuin tähän astiset. Niitä odotellessa :)

lauantai 14. joulukuuta 2013

Reidar Palmgren: Jalat edellä

Vinkkaaja: Tiina

  • Julkaisuvuosi: 2001
  • Sivumäärä: 206
  • Juoni: Kirja kertoo erään perheen tarinan siitä perinteisestä: Aviopari on ajautunut monen avioliittovuoden jälkeen valovuosien päähän toisistaan ja sinnittelee yhdessä vain alakouluikäisen poikansa tähden. Perheen isä Risto on päätynyt kokeilemaan ruohoa myös aidan toiselle puolelle ja pakoilee ankeita kotiolojaan työhönsä. Sitten alkaakin sattua ja tapahtua mitä merkillisempiä sattumuksia, ja siihen ne perinteisen tarinan piirteen loppuvatkin. Lukijaa viedään mitä erikoisimpiin ja pelottavimpiin tilanteisiin, eikä hän aina tiedä, mikä on totta ja mikä tarua.

Jalat edellä -romaani on yksi erikoisimmista lukemistani kirjoista. Surrealistiseen
tapaan kirjoittanut Palmgren sekoittaa niin taitavasti toden ja tarun toisiinsa, että lukija ei useinkaan huomaa, mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa.

Päähenkilö Risto on kiireinen yrittäessään pitää tyytyväisenä sekä rakastajattarensa että kollegansa asianajotoimistossa. Vain  hänen vaimonsa Katja ja heidän poikansa Tero jäävät vaille huomiota, ja Tero joutuu usein vanhempiensa riitojen syyttömäksi välikappaleeksi. Mutta kun se elämä vain on niin hankalaa: Ristoa ei kiinnosta ja Katjaa väsyttää. Mutta sitten tapahtuukin jotakin järkyttävää, ja samalla järkkyy Riston mielikin. Lukija tulee epäluuloiseksi tapahtumien kulusta, sillä ei voi tietää, tapahtuvatko ne Riston päässä vai ihan oikesti.

" - Saatanan... saatanan paska! Kato ny mitä sä teit, senkin idiootti, hän huusi, mutta ääni sortui, häntä alkoi heikottaa ja hän putosi polvilleen. 
- Ei se poikki ole, Risto sanoi ja lähti konttaamaan kohti. - Se on vaan sijoiltaan. Näytäs.
Ennen kuin Katja ehti tajuta mitä oli tapahtumassa, Risto oli tarttunut häntä pikkusormesta lujalla otteella. Kauhu valtasi Katjan ja hän alkoi vapista. 
- Älä, älä Risto kiltti, älä. Et tee sitä, et! Et jumalauta väännä!
Risto käänsi Katjan sormea nopealla liikkeellä. Kuului hiljainen, pehmeä 'knak'  kun luu katkesi. Katja parkaisi, ja lyyhistyi sitten tiedottomana hiekalle. Risto katsoi häntä ihmetellen ja sylkäisi suullisen verta, kuolaa ja oksennuksen rippeitä. Sitten hänelle kirkastui.
- Mä väänsin varmaan väärään suuntaan. Johan nyt! hän sanoi Katjalle, kun tämä alkoi virota.
- Vahinko se oli. Oksenna, se helpottaa, mä tiedän. 
- Ole hiljaa. Enkä varmasti oksenna. Mä jätän sut, otan eron. Mä ilmotan susta poliisille, senkin paskiainen. 
Katja nieli itkuaan ja piteli kättään, joka alkoi turvota. Risto kompuroi pystyyn.
- Juu se on varmaan parasta, hän sanoi asiallisesti ja pyyhki hiekan kämmenistään takinliepeisiin. - Kuule, mä taidan tietää jo ostajankin meidän asunnolle. Jos se laitetaan myyntiin nyt, siitä saa parhaan hinnan. 
Katja havahtui.
- Mitä sä oikein sanoit?
- No, siitä asunnon myynnistä mä vaan.
- Mitä? Mikä ihminen sä olet?
- Älä nyt, onhan tässä jonkun oltava aikuinen."

Kirjan luettuani en vieläkään ollut varma, mikä oli todellisuutta ja mikä harhaa. Teos on erikoisuudessaan ravisteleva ja mielenkiintoinen, ja kirja jää pyörimään mieleen. Teoksen kaoottisuus luo pelottavan kysymyksen: Mistä me loppujen lopuksi kukaan tiedämme, mikä on todellisuutta?

Riston oudot reagoinnit eri tilanteisiin saavat lukijan epäuskoisen ihmetyksen valtaan - mikä lienee ollut Palmgrenin tarkoituskin. Kerronta on toteavaa, ja kirjoittaja tarjoaa lukijalle järkyttävää mustaa huumoria ilman varoitusta.

Suosittelisin Jalat edellä -kirjaa sellaisille lukijoille, jotka ovat lukeneet jo kaikenlaista ja haluavat jotakin uutta ja erilaista. Tosikoille en tätä teosta suosittele, sillä huumoriveikonkin suu loksahtaa välillä auki.







torstai 5. joulukuuta 2013

Haruki Murakami: Norwegian wood

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 1987
  • Sivumäärä: 426
  • Juoni: Kirjassa japanilainen mies, Watanabe, muistelee parinkymmenen vuoden takaista ensirakkauttaan ja tilannetta, jossa hän oli 19-vuotiaana kiinnostunut kahdesta hyvin erilaisesta naisesta. Toinen oli hauras ja herkkä ja toinen rempseä ja suorasukainen, ja kummassakin suhteessa oli omat ongelmansa. Nuori Watanabe tasapainoilee näiden naisten välillä ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä yliopisto-opiskelijana suuressa kaupungissa.

Kirja sijoittuu pääasiassa vuoden 1969 Tokioon. Erikoista kyllä, aikakautta ei juurikaan erota nykyhetkestä muusta kuin tietotekniikan puuttumisesta ja yllätyin siitä, että esimerkiksi luotijunia oli jo tuolloin olemassa (kulkivatko ne oikeasti jo silloin niin kovaa kuin nykypäivänä?). Hämmästyttävää oli myös kuinka länsimainen (ja erityisesti amerikkalainen) kulttuuri oli jo saavuttanut vahvan jalansijan Japanissa. Watanabe kuunteli länsimaista musiikkia, luki J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaania, söi anjovispizzaa, opiskeli saksankieltä ja joi brändyä taskumatista (vain muutamia esimerkkejä mainitakseni). Voi tietysti olla, että länsimainen popkulttuuri ei ollut oikeasti niin suosittua Japanissa 60-luvulla kuin kirjailija antaa ymmärtää ja että kirjailija halusi vain jostain syystä tehdä Watanabesta länsimaisen kulttuurin fanin. Itseäni jäi vähän häiritsemään se, että en tiedä millaista Japanissa tuohon aikaan oikeasti oli. Haluaisin suhtautua kirjaan myös eräänlaisena ajankuvauksena, mutta nyt en pysty sanomaan oliko se luotettava.

Uskon, että japanilaisen kulttuurin erityispiirteet näkyivät selkeimmin kirjailijan kirjoitustyylissä, josta puuttui lähes kaikki länsimainen henkilöhahmojen tunteiden ja ajatusten kuvailu. Henkilöt jäivät etäisiksi, sillä heistä kerrottiin vain tekemisen ja tapahtumien kautta. Heidän tunteistaan ja ajatuksistaan kerrotiin hyvin säästeliäästi ja siksi itselleni ei syntynyt tunnesiteitä kehenkään kirjan henkilöistä. Koin tämän aika hankalaksi lukijan kannalta ja se vei kirjalta syvyyden. Jäin miettimään miten japanilaiset puolestaan kokevat länsimaisen kirjallisuuden. Onko se heidän näkökulmastaan jatkuvaa ilotulitusta? Voin kuvitella, että japanilaiset ovat harjaantuneet käsittelemään tämänkaltaista eleetöntä tekstiä ja lukemaan rivien välistä ja pienistä vihjauksista asioita. Minusta isoja asioita ohitettiin näennäisesti olankohautuksella tai jätettiin peräti kokonaan käsittelemättä. Seuraava katkelma kuvaa hyvin kirjoitustyyliä ja suurta osaa kirjan sisällöstä.
"Puhuttuani niin paljon minulle tuli nälkä. En ollut syönyt aamiaiseksi juuri mitään ja lounaastakin oli pudonnut vain puolet. Minua harmitti, että olin jättänyt ruokaa lautaselle, mutta harmittelu ei nyt paljon auttanut. Katsoin, löytyisikö kaapista jotain syötävää, mutta siellä oli vain rasia merilevää, Vicks-kurkkupastilleja ja soijakastiketta. Paperikassissa oli vielä kurkkua ja greippiä."
Pohdin pitkään mihin tarina johtaa ja mikä on sen punainen lanka. Kirjan takakannessa tarinaa kuvattiin rakkaustarinaksi, mutta en itse tunnistanut sitä sellaiseksi. Käsitykseni rakkaustarinasta on varmaan hyvin länsimainen: jonkun täytyy vähintäänkin tunnustaa rakkautensa, ajatella kuinka paljon rakastaakaan tai edes vähän kärsiä rakkaudesta. Rakkaustarinaan ei riitä se, että viettää aikaa jonkun kanssa tai harrastaa seksiä. Olikohan koko sanaa 'rakkaus' käytetty takakannen lisäksi kirjassa ollenkaan? Vaikuttaa selvästi siltä, että kirjoitustyylin eleettömyys todellakin esti minua näkemästä tarinan pointtia.

Mielenkiintoista kyllä, kirjoitustyyli muuttui paikoitellen tyystin kirjan loppuosassa, jossa välillä palattiin nykyhetkeen ja Watanabe muisteli jälleen menneisyyttä. Näissä kohdissa teksti oli huomattavasti kuvailevampaa ja herätti lukijassa eritavalla tunteita kuin muu osa kirjasta. Mitäköhän kirjailija halusi tällä tehokeinolla välittää lukijoille?

Omasta mielestäni kirjan pointti oli kuvata mielen heikkouksia, sillä kirjassa sivuttiin toistuvasti mielen särkymisiä ja oltiin jatkuvasti mielen herkkyyden äärellä. Kirjassa kerrottiin useammasta itsemurhasta, mutta kun niitä kohdanneiden ihmisten tunteita tai järkytystä ei sen kummemmin avattu, jäi niiden merkitys puolitiehen. Aivan kuin kirjailija olisi halunnut vain dokumentoida erilaisia tapoja tehdä itsemurha. Se oli sääli, sillä näistä särkyneistä mielistä olisi riittänyt merkittävästi punaista lankaa useammallekin kirjalle.

Koin erityisen viihdyttäväksi kirjassa oivallukset, joita Watanebe teki ympäröivästä maailmasta kuten seuraavassa katkelmassa.
"Hämmästelin jälleen kerran sitä, miten monenlaisia unelmia ja päämääriä ihmisillä olikaan. Tämä oli ihan ensimmäisiä asioita, joihin kiinnitin huomiota muutettuani Tokioon. Tajusin, että yhteiskunta tosiaan tarvitsi muutamia ihmisiä - tosin vain muutamia - jotka halusivat oikein intohinoisesti piirtää karttoja. Tuntui uskomattomalta, että juuri se kaveri, joka halusi töihin geologian tutkimuskeskukseen, änkytti aina kun hän lausui sanan "kartta". Muuten Kamikaze puhui kutakuinkin normaalisti, mutta sanoessaan "kartta" hän änkytti vuorenvarmasti."
Kuvaukset olivat mielenkiintoisia ja todellakin jotain uutta, mitä en ole varmasti lukenut koskaan aikaisemmin. Myös kirjan kieli ja lauserakenteet olivat helppotajuisia ja sujuvia.

Loppuun vielä kaksi hauskaa yksityiskohtaa: Watanabea kutsuttiin lempinimellä Toru. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kun tiedän ettei japaninkielessä ole länsimaista ärrää (japanilaiset lausuvat R-kirjaimen L-kirjaimena) minua huvitti kovasti se, että hänen lempinimensä oli käytännössä Tolu. Toinen hauska huomio liittyi siihen, että kirjassa kirjeet päätettiin usein sanoihin 'heihei' aivan kuin kohtaaminen olisi ollut fyysinen. Olen kirjoitellut joitain kirjeitä erään japanilaisen kanssa ja ihmetellyt tätä seikkaa, jonka kuvittelin olevan pelkästään hänen henkilökohtainen tapansa. Nyt paljastui, että kyseessä lieneekin normaali japanilainen tapa.

Suosittelisin tätä kirjaa lähinnä Japanin kulttuurista kiinnostuneille ja pelkistetystä japanilaisesta ilmaisusta pitäville. Molempia tuli uskoakseni tässä kirjassa roppakaupalla.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Muutama resepti tapaamisesta

Tämä on kyllä kirjablogi, mutta muutamia saattaa kiinnostaa perjantain postauksessa vilahtaneiden herkkujen reseptit, joten jaamme nekin täällä. Söimme muun muassa tosi hyvää lohi-pastasalaattia, parmankinkkurullia ja parmesantikkuja.


Lohi-pastasalaatti

350 g kuviopastaa
3 rkl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria
2 dl keitettyjä herneitä
200 g kylmä- tai lämminsavustettua lohta
100 g tuorejuustoa, esim. Philadelphia
1 rkl appelsiinimehua
noin 1 dl salaatinlehtiä, esim. rucolaa

Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan suolalla maustetussa vedessä. Valuta keitinvesi ja huuhtele pasta kylmällä vedellä. Nosta kulhoon ja valuta päälle öljy. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita hyvin. Lisää joukkoon herneet ja lohipalat. Notkista tuorejuusto sekoittamalla sen joukkoon appelsiinimehu. Sekoita kastike muiden aineiden joukkoon. Koristele salaatinlehdillä.


Parmankinkkurullat

100 g voitaikinaa
20 g mascarponejuustoa
50 g pestoa
3 viipaletta parmankinkkua

Kauli voitaikina ohueksi levyksi. Peitä taikina ensin juustolla, sitten pestolla ja lopuksi parmankinkulla. Kääri tiukaksi rullaksi. Laikkaa rullasta noin kahden sentin viipaleita ja aseta palat leikkauspinta ylöspäin pieniin vuokiin. (Itse voitelin rullat vielä kananmunalla ja ripottelin päälle parmesanjuustoraastetta.) Paista 175-180 asteessa 10-12 minuuttia.


Parmesantikut

voitaikinaa
1 kananmuna
parmesan-juustoraastetta

Kauli voitaikina ohueksi levyksi ja leikkaa levystä sormenpaksuisia suikaleita. Voitele suikaleet kananmunalla ja ripottele päälle parmesan-juustoraastetta. Rullaa muutamalle kierteelle, asettele pellille ja paista uunissa 225 asteessa kymmenisen minuuttia.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

  • Vinkkaja: Leena
  • julkaisuvuosi 2005 (suomeksi 2007)
  • 444 sivua
  • Juoni: Romaanin tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin. Päähenkilö, teini-ikäinen, Bahar on syntynyt Iranissa, mutta kasvanut Malmössä. Romaanissa seurataan Baharin elämää ja siinä sivussa muutaman muunkin.
Mistään kotosin on mielestäni hyvin nuorisoromaanimaisesti kirjoitettu tarina Malmön lähiöstä. Kirjailija on itse syntynyt Iranissa, mutta asuu nykyään Malmössä. Aivan kuten romaanin päähenkilö Bahar. Romaanin vahvuuksia onkin se, että Bakhtiari selvästi tietää, mistä puhuu. Romaani myös avaa hieman maahanmuuttajien elämää vieraassa maassa.  Vaikka itse tunnenkin töiden kautta monta maahanmuuttajataustaista ihmistä, on useimmiten todella hankala asettautua heidän asemaansa. Ikävä kyllä sitä tulee usein niputettua tietystä kulttuurista tulevat tiettyyn muottiin. Ja maahanmuuttajat ylipäätänsä omaan muottiinsa. Tätä asiaa käsitelläänkin kirjassa paljon.
"Ulkopuolinen mistä? Mä siis tarkotan, että sillä ei oo mitään väliä, pidänkö mä itseäni ruotsalaisena vai ulkomaalaisena. Koska te olette jo päättäneet, että mä en ole ruotsalainen. Sähän näet, etten mä ole täältä. Niin että on ihan yks hailee, minä mä pidän itseäni. Tajuutsä?"
Romaanissa Bahar ehtii kohauttaa vanhempiaan ja lähipiiriään rupeamalla käyttämään huivia. Myös muille henkilöille ehtii tapahtua paljon. Pizzeria perustetaan ja pizzeria lopetetaan. Isoäiti muuttaa Iranista Ruotsiin, paratiisiin lasten luo. Ja palaa takaisin Iraniin todettuaan, ettei ruotsi ja erinäisten tv-sarjojen seuraaminen kuitenkaan viihdytä tarpeeksi. Teineille sattuu ja tapahtuu. Henkilöitä vyörytetään romaanissa ns. näyttämölle erittäin paljon. Välillä onkin vaikeaa muistaa, kuka liittyi keneen ja miten.

Ikävä kyllä kirja jää hieman etäiseksi ja pinnalliseksikin. Kirjasta tulee nimenomaan nuorisoromaanimainen olo. Tosin tämä varmasti sopiikin hyvin yläkouluikäisten luettavaksi. Henkilökohtaisesti en myöskään pidä puhekielimäisestä kirjoitusasusta. Lähinnä tällaista käytettiin lainauksissa, mutta niitä oli kuitenkin aika paljon.

Kenelle? Helppolukuisista kirjoista pitäville. Maahanmuuttajataustaisten kanssa työskenteleville.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Kirjakompassin jouluinen tapaaminen


Lähestyvän joulukuun kunniaksi meidän kirjablogi päätti kokoontua välillä livenä. Niinpä eräänä pimenä iltana suuntasimme Petralle istumaan iltaa. Ilta oli pimeä, mutta Petran luona oli jo kivan jouluista ja valoista. Koska me olemme me, niin emmehän me voi kokoontua ilman herkuttelua... Tälläkin kertaa pöytä lähes notkui ihanista herkuista.

Ilta kului mukavasti jutustellessa, herkutellessa ja toki blogista jutellessa. Ensi vuoden puolella onkin tarkoituksena tulla muutamia uusia juttuja, jee! Tätä kannattaa siis odottaa :D

Ja meinasipa vallan unohtua. Kirjoitusten lopussa on nykyään myös interaktiivinen osuus teille lukijoille. Klikkaile siis aina tekstin perään kiinnostuitko kirjasta vaiko etkö. Saamme näin tärkeää tietoa meille kirjoittajille :)

Ihanaa joulun odotusta kaikille.




lauantai 23. marraskuuta 2013

Niina Hakalahti: Hengenahdistusta

Vinkkaaja: Tiina

  • Julkaisuvuosi: 2004
  • Sivumäärä: 284
  • Juoni: Kirja kertoo kuplivasti 29-vuotiaasta  Sannasta, joka yrittää luovia sekä ulkopuolelta tulevien että oman päänsä sisäisten vaatimusten ristiaallokossa. Mitä tehdä, kun korkeakoulutetun pätkätyöläisen hippimiesystävä Pete ei mahdukaan samaan veneeseen vaan keikuttaa sitä pahasti ja 30-vuotissyntymäpäivä hiipii vääjäämättä lähemmäs vaatien selitystä sille, miksi sen ikäisen naisen elämä on yhä edelleen vuokra-asumista, rahan kanssa kitkuttelua, avomiehen kanssa soutamista ja huopaamista ja no, elämässä ajelehtimista?

Hengenahdistusta-romaani kertoo keveän koomisesti noin 30-vuotiaan Sannan kamppailusta arjen ja ihmissuhdekuvioiden keskellä. Sinänsä voisi ajatella, että taas joku vouhottaa siitä, miltä tuntuu, kun suhde ja elämä ylipäätään eivät etene, mutta Hakalahden luomat erikoiset hahmot ja tapahtuvat tekevät kirjasta mielenkiintoisen.

Sannan avomies Pete ei olekaan  mikä tahansa mattimeikäläinen vaan pesunkestävä hippi, joka etsii hinnalla millä hyvänsä valaistusta. Ja tähän henkiseen matkaan niinkin arkiset asiat kuin opintojen eteneminen tai laskujen maksaminen eivät kuulu. Eikä aina edes Sanna.

Sanna taas on nainen, johon melkein kuka tahansa voisi samastua: hän yrittää hoitaa oman työnsä kirjoittajapiirien vetäjänä hyvin ja samalla raahata oikeasta elämästä vieraantunutta Peteä perässään.  Ja siitähän se soppa syntyy, kun Pete ei suostukaan Sannan tavallisen elämän vaatimuksiin ja Sanna ei kestä Peten päämäärätöntä hyörimistä. Näiden lisäksi pitäisi näyttää muiden silmissä tehokkaalta ja tasapainoiselta, voittamattomalta supernaiselta ilman herkkyydestä kertovia heikkouksia. Aikamoinen urakka yhdelle ihmiselle.

Teoksen huumori tulee ilmi henkilöiden tekojen kautta, ja ne kerrotaan melko minimalistisesti vain toteamalla. Tästä ilmaisutavasta tulee mieleen Anna-Leena Härkösen romaanit, vaikka Hakalahti ei onnistukaan siinä ihan samalla tavalla kuin guru itse.

"Sanna polki kotiin ajatuksissaan. Mieleen tunki väkisin lause, joka oli hänen mottonsa ennen Peteä: Miksi ei voisi rakastaa yhtä aikaa koivumaisemaa ja mäntymaisemaa? Myöhemmin hän oli polttanut muistikirjan, johon oli koonnut ajatuksia vapaasta parisuhteesta.
Ikkuna oli jäänyt auki ja sisällä oli tutun kylmää. Seinälle ripustetusta ruusukimpusta oli tippunut kuivia lehtiä sängyn päälle. Misse ja Mooses olivat riehuneet ja tiputelleet tavaroita työpöydältä. Sannan työpapereiden mukana lattialle oli tippunut myös valokuva-automaatilla hänestä ja Petestä otettu kuva. Jompikumpi kissoista oli raahannut siansydämen suoraan Peten naaman päälle. "

Hengenahdistusta-romaanin teema on mielestäni nuoren (tai ei enää edes niin nuoren) aikuisen ajelehtiminen kiireisessä mulle-kaikki-heti-nyt-maailmassa ilman selkeää päämäärää. Vaihtoehtoja on paljon, mutta niiden epämääräisyys ja houkuttelevuus tuohoavat turvallisuudentunnetta. Tavallinen elämä tuntuu utopistiselta. Ja tästä seuraa nimenomaan sitä hengenahdistusta. Lukija saa tuta, miltä tuntuu, kun oikein mistään ei saa kiinni ja ainoa varma asia on epävarmuus.

Lukija saa teoksen teemasta paljon ajateltavaa varsinkin, jos hän sattuu olemaan lähellä päähenkilön ikää ja samaa elämäntilannetta. Suosittelisinkin kirjaa juuri näihin kategorioihin itsensä luokitteleville. Vaikea teema on kuitenkin kiedottu kepeään ja koomiseen ilmaisutapaan, mikä tekee kirjasta melko nopeasti hotkaistavan välipalakirjan.    

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Marita Moring: Lupa omaan elämään

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 157
  • Julkaisuvuosi: 2008
  • Sisältö: Lupa omaan elämänään - Ulos uhrautumisesta on omakohtainen kertomus kirjan kirjoittajan kasvamisesta ensin toisten auttajaksi, täydelliseksi ja ihanteelliseksi uhrautujaksi ja sitten siitä pitkästä matkasta, jonka aikana hän oppi pois näistä tuhoisista tavoista. Kirjoittaja on toiminut muun muassa työnohjaajana ja kirjassa on paljon esimerkkejä myös muiden ihmisten elämästä. Hänen viestinsä on, että oman elämänsä voi saada takaisin. Avaimina siihen ovat oma oivallus, päätös muutoksesta, itsensä hyväksyminen ja arvostaminen sekä itseymmärrys.
Löysin tämän kirjan eräästä blogista, jonka kirjoittaja oli niin vaikuttunut lukemastaan, että hänen kirjoituksensa innosti minutkin hakemaan tämän kirjastosta. Näin jälkeenpäin en osaa ihan eritellä, mikä tässä aiheessa kiinnosti minua erityisesti. Termistä uhrautuja tulee itselleni ensimmäiseksi mieleen lähinnä perinteinen marttyyrityyppi. Pian kirjan käsiini saatuani ymmärsin kuitenkin, että kyse on paljon enemmästä. Kirjassa kuvataan uhrautujien tapoja myös seuraavasti: muiden tarpeiden täyttäminen ja odotusten mukaan eläminen, oman persoonallisuuden häivyttäminen, itsensä ohittaminen sekä omien tarpeiden laiminlyönti. Näitä toimintatapoja moni tunnistanee helposti itsessään tai lähipiirissään, mittakaava tietysti vaihtelee.
"Koulutettavieni ja ohjattavieni kanssa olen havainnut, kuinka tiukassa mallit ja käsitys itsestä ja omista valinnanmahdollisuuksista ovat ja kuinka suremattomat surut, pettymykset ja toteuttamatta jääneet haaveet ovat estäneet elämistä. Kun sisäinen vapaus puuttuu, ihminen on kuin oma vankinsa. Hän voi huonosti, mutta ei tiedä miksi. Tapaan jatkuvasti heitä, jotka neli- tai jopa seitsemänkymppisinä etsivät vastauksia kysymyksiin: Kuka oikein olen? Miksen tiedä mitä itse haluan? Miten minä opin rakastamaan itseäni? Miten voisin olla kokonainen?"
Kirjan alkupuolella kirjailija profiloi uhrautumisen Suomessa erityisesti naisten ongelmaksi ja hän tuokin esipuheessa esiin menneiden sukupolvien vaikutuksen nykyihmisten elämään. Viime vuosisadan sotien surut ja traumat vaikuttavat edelleen ja ovat tehneet Suomesta henkisesti vahvojen naisten maan, jossa oma hyvinvointi on perinteisesti pistetty syrjään.
"Naisille tyypillisenä pidetyt ja osittain todelliset ominaisuudet ovat melko pitkälle samoja, mitä yleensä esiintyy orjilla ja palvelijoilla suhteessa isäntiinsä. Naisten empaattisuus, sosiaalinen huomiokyky ja toisten ihmisten tunteiden herkkä tajuaminen --- ovat ominaisuuksia, jotka syntyvät ihmisissä, jotka joutuvat elämään toisten ehdoilla ja myötäilemään näiden ihmisten pieniäkin mielentilan vivahteita, pärjäämään ja tulemaan hyväksytyksi. Naisten saama kasvatus, olkoonkin että se jossain suhteissa johtuu alistetusta asemasta, on ehkä ollut omiaan luomaan näitä myöteisiä ominaisuuksia heissä."
Kirjassa oli muutamia kohtia, joissa mielestäni oli pistetty mutkat suoriksi enkä ole ihan varma hyväksyisikö tämänhetkinen länsimainen psykologiasuuntaus niitä. Toisaalta niin moni muu kohta kirjassa oli täydellisen järkeenkäypää ja loogista, että mahdolliset muutamat epäloogisuudet eivät häirinneet ainakaan itseäni.

Kirjan luvuilla on painavia otsikoita, joiden alla käsitellään muun muassa ihmisten sisäisiä vankiloita, arvottomuutta, heikkoa itsetuntoa ja toiseutta, näkymättömyyttä ja fyysisiä kipuja. Teksti on todella sujuvaa ja juttua eteenpäin vievää, ja kirjan suorastaan luistelee läpi muutamassa illassa. Alkuosa kirjasta käytetään uhrautumisen kuvaamiselle eri näkökulmista, sen syihin ja käytöksen motiiveihin. Kirjaan poimitut elävän elämän esimerkit ovat mielenkiintoisia ja avaavat uhrautumisen ongelmallisuutta ja seurauksia. Kirjassa kuvataan monia erilaisia uhrautumisen ilmenemistapoja ja niiden laaja kirjo onkin hämmästyttävä.
"Liiallisella toisten huomioon ottamisella ja äärimmäisellä tahdikkuudella on aina hintansa. Ihmisestä tulee toisten miellyttäjä ja samalla kynnysmatto, joka alistuu melkeinpä mihin hyvänsä ihmissuhteissaan. Vanhasta tottumuksesta ja tilanteen tuttuuden vuoksi hän helposti valitsee seurustelusuhteita, joissa hän saa olla toisena. --- Joku avioliitossa elävä saattaa pohtia omaa ja miehen rahankäyttöä ja havaita perheen rahojen menevän miehen kalliisiin harrastuksiin. Tai hän uhrautuu penkkiurheilijaksi, sillä yhdessä vietettyä aikaa ei muuten löytyisi lainkaan. Uhrautujan on syytä herätä. Useimmiten se tapahtuu silloin, kun itsestä alkaa löytyä piireitä, joita on vaikea hyväksyä: katkeruutta ja kateutta sitä mitä muille on antanut, joskus jopa pahansuopuutta, tai takertumista omiin lapsiin. Joskus havahtumiseen riittää se, että on tosi paha olla ja elämästä on kaikonnut maku."
Kirjan puolen välin paikkeilla kirjailija alkaa tuoda esille asioita, joiden avulla voi päästä irti tuhoisasta uhrautumisesta. Kaiken avain on havaita oman käytöksen vaikutus ja yhteys omaan olotilaan. Pikalääkettä tai patenttiratkaisua kirjassa ei kuitenkaan tarjota vaan kerrotaan lähinnä keinoja, jotka auttavat poisoppimisessa. Loppujen lopuksi tavat, joita kirjailija esittelee - mm. terapia, meditaatio, itsensä etsiminen ja löytäminen, omien tunteiden ilmaiseminen, luova toiminta - ovat aika tavallisia keinoja käsitellä pahaa oloa. Kirjan alkuosa loi lukijalle jonkin verran odotuksia kirjan loppua kohden ja ne eivät mielestäni ihan täysin täyttyneet. Tämä kirja ei kuitenkaan ole fiktiota, joten kirjailija ei voi apukeinoja päästäänkään keksiä eikä helppoja ratkaisuja ole. Loppujen lopuksi kirja antaa hyvät suuntaviivat lukijalle ja asioiden jatkotyöstämiselle. Kirjan loppu on lohdullinen, sillä kirjoittaja saavuttaa rauhan oman itsensä ja elämänsä kanssa.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Suosittelen kirjan lukemista ihan kaikille, joita aihepiiri vaan kiinnostaa ja erityisesti tietysti niille, jotka ovat joskus pohtineet ovatko he uhrautujia. Minusta tuntuu, että Suomi on puolillaan erilaisia ja eritasoisia uhrautujia, joten vaikka ei itsessään näitä käyttäytymismalleja tunnistaisikaan, niihin varmasti törmää muissa ihmisissä. Ihmisten kanssa työskenteleville tämä on hyvä opus, sillä se auttaa ymmärtämään monien päältä katsoen omituisia käyttäytymismalleja.

Mielestäni tämän kirjan pitäisi itse asiassa sisältyä peruskoulun terveystiedon oppimäärään, sillä jokaisen olisi hyvä tietää tästä aiheesta. Ehkä sillä tavalla voitaisiin vähentää ihmisten pahoinvointia, johon tuntuu törmäävän nykyään niin monessa paikassa.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Alastair Reynolds: Muistoissa sininen maa

Vinkkaaja: Leena
  • Sivumäärä: 621
  • Julkaisuvuosi: 2012
  • Juoni: Eletään 2100-lukua. Avaruusmatkailu on osa arkipäivää. Akinyan suku on planeettojen välisen kaupankäynnin rautainen ammattilainen. Sukuun kuuluvat sisarukset Geoffrey ja Sunday eivät näe itseään osana suvun imperiumia, sen sijaan he molemmat kulkevat omia polkujaan. Kun suvun matriarkka kuolee, häneltä jää perinnöksi arvoituksellinen salaisuus. Geoffrey ja Sunday rupevat selvittämään salaisuutta ja ovatkin yhtäkkiä vaarassa monelta taholta.
Alastair Reynolds on jälleen onnistunut kirjoittamaan loistavan scifi-kirjan/avaruusoopperan. Kirja pitää otteessaan ja tarina on suhteellisen uskottava. Kirjan tapahtumat ovat 150 vuotta tulevaisuudessa, ja itse scifi-osuus on suhteellisen maltillinen. Kerrankin maapallolla on mennyt hyvin. Sodat ja nälänhädät on ratkaistu (tosin isoveli valvoo -systeemi on vähän turhankin kammottava mielestäni) ja onkin ollut sopiva aika laajentaa ihmisten elinpiiriä lähiavaruuteen. Kuitenkin vain lähiavaruuteen. Tapahtumat sijoittuvat pääasiallisesti Maahan, Kuuhun ja Marsiin. Mielestäni tämä Reynoldsin teos ei sisällä kovimman luokan fysiikkaa eikä vaadi mieletöntä scifin tuntemista. 

Kirja oli virkistävä myös siinä suhteessa, että maapallon ns. sisäiset valtarakenteet olivat muuttuneet. Afrikka on niin tieteen, teknologian kuin taloudellisen kehityksen kärjessä. Itse tarina oli mielestäni onnistuttu saamaan uskottavaksi. Tapahtumat ovat tarpeeksi lähitulevaisuudessa, jotta teknologian kehityksellä ei ole lähdetty iloittelemaan liikaa. Kehitys on suhteellisen maltillista ja menneisyyteen myös viitataan.
Mitään tällaista ei ollut olemassa, kun Eunice syntyi vuonna 2030. Raketteja, jotka singottiin avaruuteen kemiallisen moottorien avulla. Pari vanhentunutta avaruusasemaa, jotka oli pultattu kasaan tinapurkeista. Jalanjälkiä Kuun pinnalla, häiritsemättöminä kuudenkymmenen vuoden ajan. Jokunen kaliseva, koiranpeuntumainen robotti hortoilemassa Marsissa, muutama kauempana. Roskatynnyrin kannen kokoisia avaruusluotaimia matkalla kohti ulkoavaruuden pimeyttä.
Kirja vei mukanaan ja oli vaikuttava. Salaisuus purkautui pikku hiljaa auki ja seikkailu eteni. Teos on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa, joten tietenkin lukuisia aukkoja jäi. Kirja on kuitenkin täysin mahdollista lukea itsenäisenä teoksena. Hieman itseäni ärsyttää se tapa, millä kirjassa selitettiin ns. ylikehittynyt teknologia. Olisin toivonut erilaista ratkaisua.

Kenelle? Tällä kirjalla voisi olla hyvä tutustua scifiin. Jos sen sijaan on scifin lukija ja on lukenut muita Reynoldsin kirjoja, olisi tämä kyllä mielestäni ehdottomasti luettava. Reynolds kuitenkin pyrkii lähestymään asioita hieman erinäkökulmasta kuin aiemmissa kirjoissaan.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Juha Itkonen: Kohti

Vinkkaaja: Tiina
  • Julkaisuvuosi: 2007
  • Sivumäärä: 428
  • Juoni: Kohti-romaanin juoni kietoutuu yhden perheen ja sen kolmen perheenjäsenen ympärille. Kylmän laskelmoiva, mutta vanhuuttaan pehmenevä poliitikko Tapani Ansas lähtee romaanin alussa poikansa Jussin kanssa etsimään ja hakemaan takaisin Suomeen vuoden kadoksissa ollutta tytärtään Juliaa tsunamin pahoinpitelemästä Thaimaasta. Thaimaassa perheenjäsenet joutuvat kasvotusten menneisyydessä tehtyjen ratkaisujen kanssa, eikä se suju keneltäkään erityisen sujuvasti.
Tapahtumia kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta: Tapanin, Jussin ja Julian. Henkilöt ovat alusta loppuun selkeitä ja luotu mustavalkoiseen asetelmaan, vaikka romaanin edetessä tapahtuukin sitä kuuluisaa ihmisenä kasvamista.

Tapani Ansas on siis suomalainen jo ikääntyvä poliitikko, joka on ennen poliittista uraansa tahkonut rahaa tekemällä töitä omassa yrityksessään ja yrityskaupoilla. Hän ei voi vastustaa rahan lisäksi naiskauneutta ja onkin sen takia aikanaan eronnut vaimostaan, Jussin ja Julian äidistä, Annelista. Anneli kuoli sittemmin rintasyöpään, mutta elää kuitenkin Tapanin mielessä yhä vahvana ja väkevänä - kaikesta heidän välillään olleesta kuonasta huolimatta.

Jussi Ansas on seurannut isänsä jalanjälkiä ekonomimaailmaan ja menestynytkin siellä vallan mainiosti isältään perityn kylmäpäisyyden ja riskinottokyvyn ansiosta. Myöskään hän ei voi pitää näppejään erossa kauniista naisista isänsä tavoin. Takaumien avulla käy selväksi, että nuorempana Jussi oli voittamaton eikä antanut minkään - tai kenenkään - seistä tiellään, kunnes tapahtui se, minkä piti olla mahdotonta: Jussi tapasi Suomessa elämänsä naisen, luokanopettaja Annan. Anna ja Jussi ovat toistensa Jing ja Jang, ja kirjassa Anna on se, joka on opettanut Jussille oikean elämän realiteetteja. Maailmassa on muutakin kuin raha, esimerkiksi tunteita, elämyksiä - ja se perhe, jota pakoon Jussi oikeastaan alunperin lähti opiskelemaan Lontooseen ennen Annan tapaamista.

Julia on selvästi tullut kuolleeseen opettaja-äitiinsä. Hän on aina puolustanut vihreitä ja humaanisia arvoja isästään huolimatta. Julialla oli Suomessa mies, Pekka,  ja kaiken piti olla hyvin Kirkkonummen anoppilan sunnuntaipäivällisine ja lapsihaaveineen, mutta elämä heitti kapuloita rattaisiin, ja Juliakin pakeni vaikeuksia ulkomaille. Kirjassa hän on asettunut Thaimaahan vapaaehtoiseksi auttamaan  tsunamin tuhojen korjaamisessa.

Ansaksen perheenjäsenet ovat vierautuneet toisistaan, ja vääriä valintoja ruoditaan Thaimaassa. Tapani, Jussi ja Julia yrittävät löytää uudestaan edes jonkinlaisen yhteyden toisiinsa. Välillä se tuntuu olevan mahdotonta menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vuoksi.

Kohti-romaani valittiin Finlandia-ehdokkaaksi romaanin ilmestymisvuonna 2007, ja se voitti Nuori Aleksis -palkinnon vuonna 2008. Itkosen kieltä on kiitelty kovasti, ja huomaan kyllä itsekin, että Itkosen kielikuvat ja tunteiden, muistojen ja maisemien maalailu on romaanin yksi tärkeimmistä aspekteista.

"Optimisti, Julia ajattelee, Pekkakin on optimisti. Hiljaisemmalla, suomalaisemmalla, astetta kyynisemmällä tavalla kuin Wes, mutta optimisti yhtä kaikki. Ahdistava ajatus: että hän muka, joka paikassa tarvitsisi viereensä jonkun, joka piristäisi häntä kuin pientä lasta.

Minä halusin rakastua. Ei, minä halusin rakastaa. Minä en pelännyt yksinäisyyttä mutta minä halusin rakastaa, rakastuin, rakastin. Ja Pekka oli painava, Pekka oli tosi: Pekka oli puoliksijuotuja jugurttitölkkejä ja hieltä haisevia lenkkivaatteita ja hammastahnajälkiä lavuaarissa. Pekka oli paino, vastapaino - kohdalta jossa Pekka makasi patja painui kuopalle.

Me kaksi vastaan maailma, mennä mukaan siihen kuplaan. Mennä mukaan siihen ihanaan kuplaan, laskea suoniinsa se huume: maata sängyllään ihan tavallisena iltana ja nähdä koko huone, koko maailma, koko tuleva elämänsä toisin. Julia muistaa, hän makaa sängyllä, Pekka makaa lattialla; Pekka aitajuoksijan asennossa retkottaa Torkkelinmäen kämpän lattialla ja haastaa hänet katseellaan."
Kuitenkin nyt tulee mutta. Olen yrittänyt lukea romaania joskus jo aikaisemmin, mutta pääsin vain puoleen väliin, kun tuskastuin ja luovutin. Tuhoaako Itkosen vahvuus, kielellä leikittely ja kuvailu, itsensä, jos sitä on liikaa? Mielestäni ehdottomasti kyllä. Romaani on pitkä, ja se kertoo vain muutamasta päivästä. Teoksen rakenne perustuu takaumiin ja ihan liian pitkiin kuvailujaksoihin.  Pidän kyllä siitä, että romaaneissa käytetään kuvailua, mutta niin kuin kaikessa, liika on liikaa. Jos yhtä biljardipeliä  pelataan kahdentoista sivun verran, raja on mielestäni ylitetty. Myöskään osa takaumista ei vie romaania eteenpäin, ja se tekee Kohti-romaanista hieman junnaavaa. 

Onko anteeksianto mahdollista? Voiko ihminen kääntää menneisyydelle selkänsä ja paeta uusiin maisemin? Mikä saa niinkin lujan yksikön kuin perheen hajoamaan? Mikä elämässä on loppujen lopuksi tärkeää? Onko aitoa lojaaliutta olemassa? Miten ihminen voi olla yksinäinen, vaikka hänellä olisi perhe? Näitä asioita Itkonen pyörittelee romaanissaan. Teemoiltaan teos onkin hyvä ja puhutteleva. Lukija pääsee kokemaan tunneskaalansa monia osia läpi, ja aihe on kaikille taatusti tuttu: perhe. Niitä vain on monenlaisia.

Suosittelisin kirjaa sellaisille lukijoille, joille nopearytmiset tapahtumat eivät ole pääasia vaan tunnelmat ja asioiden kuvailu. Lukijan on oltava tietyllä tapaa kärsivällinen, että hän saisi romaanista irti kaiken mahdollisen.

Teoksen lopussa Jussin muistellessa kuollutta äitiään Anneli sanoo jotain, joka mielestäni kiteyttää tämän romaanin ja antaa ajattelemisen aihetta. Rakkaus on tärkeintä siitä huolimatta, että välillä se on vain niin hemmetin vaikeaa.

"Mutta se mikä tekee kipeää ei ole kuolema, kipeää tekee rakkaus. Tekee kipeää rakastaa näin paljon ja lähteä silti. Rakastaa sinua. Rakastaa Juliaa. Monia muitakin ihmisiä. Rakastaa elämää. Rakkaus se on joka tekee kipeää. Mutta rakastaen minä silti mieluummin menen, rakastaen, rakastettuna." 

tiistai 22. lokakuuta 2013

Peter Ames Carlin: Bruce

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 550 (576 viitteineen, kiitoksineen ja sisällysluetteloineen)
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Rocklegenda Bruce Springsteenin elämäkerta, joka on kirjoitettu yhteistyössä Springsteenin kanssa. Hän syntyi vuonna 1949 New Jerseyssä Yhdysvalloissa työläisperheeseen. Springsteen haaveili muusikon urasta jo varhain ja julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 1973 E Street Bandin kanssa. Lämpimurron teki albumi Born to Run vuonna 1975 ja tunnetuin albumi lienee Born in the USA vuodelta 1984. Hän keikkailee ja levyttää edelleen.

Springsteenistä on kirjoitettu lukuisia elämäkertoja, mutta tämä on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se on 25 vuoteen ensimmäinen elämäkerta, joka on kirjoitettu yhteistyössä tähden itsensä kanssa. Carlin luki kirjaansa varten tuhansia Springsteeniä käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita. Lisäksi hän haastatteli kymmeniä (ellei satoja) ihmisiä Springsteenin lähipiiristä vuosien varrelta sekä tietysti Springsteeniä itseään. Materiaalista ei varmasti ollut pulaa. Se tavallaan koituikin mielestäni tämän elämäkerran kompastuskiveksi. Ajoittain yksityiskohtia vain oli liikaa ja kirja olisi kaivannut rankkaa tiivistämistä.

Ymmärrän kuitenkin valtavan haasteen, jonka kirjoittaja kohtasi. Springsteenillä on takanaan kymmenien vuosien menestyksekäs ura, joka jatkuu edelleen. Mistä kohtaa siinä voisi tiivistää? Lisäksi Carlin on selkeästi Springsteen-fani itsekin, joten tapahtumien poisjättäminen olisi saattanut tuntua hänestä väärältä.

Kaiken kaikkiaan jäin miettimään mitä kohderyhmää ajatellen kirja oli kirjoitettu. Carlin kuvailee paikoitellen biisien sisältöä ja tarkoitusta tarpeettomalla tavalla: fanit kyllä tietävät mistä Springsteenin biisit kertovat; ei-fanit taas kyllästynevät liian yksityiskohtaiseen ja syvälle menevään kuvailuun. Biisien analysointi oli mielestäni jopa vähän koomista, sillä biisit merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Toki oli mielenkiintoista lukea mitä Springsteen oli ajatellut kirjoittaessaan biisejään.

Kirja sisälsi paljon hauskoja tarinoita ja anekdootteja Springsteenin menestyksekkään elämän varrelta ja se olikin kirjan paras anti. Enpä ollut aikaisemmin huomannut esimerkiksi sitä, että myöhemmin Frendit-sarjassa kuuluisaksi tullut näyttelijä Courtney Cox esiintyy vuonna 1984 kuvatussa Dancing in the Dark –videossa.

Mielenkiintoista oli myös lukea Springsteenin erikoisesta lapsuudesta (hän taisi saada nykyajan termein vapaan kasvatuksen) sekä siitä, miten Springsteen saavutti viimein menestystä. Vuonna 1972 Springsteenin silloinen manageri Mike Appel sai Springsteenille viimein levytyssopimuksen taisteltuaan ensin tiensä juttusille Columbia-levy-yhtiön A&R-johtajan John Hammondin kanssa.
"Appel jatkoi puhettaan, mutta nyt terävämpään sävyyn. Eikö Columbia ollutkin se levy-yhtiö, jonka tavoitteena oli ottaa suojiinsa kaikkein lahjakkaimmat muusikot ja rakentaa heille pitkäaikainen, joka kymmenien vuosien pituinen ura? Koska jos se piti paikkansa, sihteeri oli nyt tekemässä virheen - valtavan virheen - pitäessään pomonsa erossa Bruce Springsteenistä. "Minä yritän tässä selvittää, ymmärtääkö kukaan siellä teillä mitään musiikista", Appel äyskäisi kuulokkeeseen. Samaan aikaan vieressä kuuntelevien Cretecosin ja Spitzin silmät alkoivat laajeta samaan tahtiin pakokauhun kanssa. "Me huidoimme käsiämme ja sihisimme hänelle: 'Älä hyvä mies tee noin! Älä helvetissä tee noin!'" Spitz kertoo. Appelin moraalinen raivo oli kuitenkin päässyt valloilleen, eikä yksikään mies - levy-yhtiön sihteeristä puhumattakaan - ollut tarpeeksi vahva pysäyttääkseen sen. Harris sopersi vielä jotain, mutta Appelin täyslaidallinen oli saanut sihteerin niin kiihtyneeseen tai ärsyyntyneeseen tilaan, että hän ei enää halunnut jatkaa kiistelyä Appelin kanssa. Puhelun lopetettuaan Appel kääntyi tyrmistyneiden kollegojensa puoleen ja hymyili. "Hammond on nyt hoidossa", hän sanoi."
Menestys ei todellakaan tullut helposti ja vielä toisen levyn jälkeenkin levy-yhtiössä käytiin valtataistelua siitä annetaanko Brucelle vielä yksi mahdollisuus. Sitten vuonna 1975 julkaistiin single Born to Run, jonka jälkeen asiat alkoivat rullata vähän helpommin. Uran alussa pelot vaihtelivat, mutta pysyvää oli niiden olemassaolo: ensin jännitettiin menestyvätkö levyt ja tuleeko niistä hittejä, sitten pelättiin tuleeko menestystä niin liikaa, että se tekee lopun Springsteenistä. Varhaisia vuosia käsiteltiin perusteellisesti ja 200 sivun jälkeen oli julkaistu vasta toinen albumi. Jostain kohdasta olisi siis mielestäni voitu vähän tiivistää.

Tätä kirjaa mainostettiin keväällä kovasti rockpiireissä ja odotin hetkeä, jolloin saisin sen käsiini. Suurista odotuksistani huolimatta kirja ei valitettavasti ollut ihan sellainen lukunautinto kuin oletin. Ilokseni löysin kuitenkin uudestaan joitain unohtamiani hyviä Springsteenin biisejä kuten Blinded by the Light ensimmäiseltä levyltä.

Suosittelen tätä kirjaa tosifaneille ja yleisesti rockmusiikin historiasta kiinnostuneille.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vinkkaaja: Tiina

  • Julkaisuvuosi: 2007
  • Sivumäärä: 270
  • Juoni: Romaani kertoo hulvattoman satiirisesti suomalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee olevansa väärän maan kansalainen.  Suomi on mörrimöykkyjen ja alkoholisoituvien, huonolla itsetunnolla varustettujen älykääpiöiden maa, kun taas Ruotsi näyttäytyy romaanissa paratiisina, jossa Olof Palme on itse Jumalaa suurempi kansankodin rakentaja.

Vadelmavenepakolainen alkaa ehkä hieman yskähdellen, ja välillä pitkät poliittiset selostukset saivat ainakin minut haukottelemaan, mutta romaanin edetessä lukunautinto hyrähtää kunnolla käyntiin, ja vauhdin hurmassa kirjaa ei malttaisi laskea käsistään enää lainkaan.

Supisuomalainen Mikko kokee siis olevansa kansallisuustransu (päähenkilön oma käsite) eli suomalainen, mutta sisimmässään hän kokee olevansa kaikkea muuta kuin suomalainen - eli ruotsalainen, totta kai. Mikko tietää Ruotsista enemmän kuin moni ruotsalainen itsekään ja juhlii Ruotsin juhlia kotonaan Suomessa antaumuksellisemmin kuin moni naapurimaan kansalainen konsanaan.

Jossain vaiheessa Mikko saa tarpeekseen ja haluaa Ruotsin kansalaisuuden itselleen - hinnalla millä hyvänsä. Hän on aikaisemmin yrittänyt saada sitä viranomaisilta, mutta turhaan, koska ei ole asunut Ruotsissa riittävän pitkään. Itse asiassa hän ei ole asunut siellä ollenkaan.

Miestä moiset vastoinkäymiset eivät lannista, ja kun Mikko tapaa ruotsalaisessa baarissa elämäänsä pahasti kyllästyneen ja pettyneen Mikael Anderssonin, se on siinä, ratkaisu molempien ongelmiin: Mikael kouluttaa Mikosta kunnon ruotsalaisen eli siis oman itsensä ja saa vastapalkkioksi avustetun itsemurhan. Kunnon diili!

Mikko käy ahkerasti Mikael-koulua ja saa kokeista pelkästään kiitettäviä. Jopa alussa ongelmia tuottanut murre on opittu, ja ahkera oppilas saa arvosanaksi siitä täyden kympin. Liian nopeasti kuitenkin koittaa se päivä, kun Mikko muuttuu Mikaeliksi, saa tämän henkilöllisyystodistukset ja omaisuuden, ja Mikael juo avustettuna myrkkyjuoman. Mutta sulkeutunut ovi avaa aina uusia ovia: Mikosta on syntynyt uusi Mikael!

Kaikki sujuu mallikkaasti: Mikko saa työn, tapaa ihanan naisen, menee naimisiin ja saa lapsia. Sitten alkaa tapahtua epämiellyttäviä yhteentörmäyksiä Mikon tuttujen kanssa, ja Ruotsin kansankodin rappeutunutta tilaa parantaakseen (ja omaa itseriittoisuuttaan pönkittääkseen) Mikko-Mikael lupautuu Ruotsin televisioon puhumaan ruotsalaisuudesta. Kaikki kuitenkin menee pieleen, ja Mikaelista alkaakin kuoriutua taas Mikko - kesken televisiolähetyksen!

Thaimaan-matkalla kaikki saa päätöksen, kun Mikkoa tullaan hakemaan poliisien voimin pidäettäväksi Mikael Anderssonin sekä yhden suomalaisen häävieraansa murhasta epäiltynä ja petoksesta. Toki sekin tilanne selvitetään sivistyneesti tunneälyä unohtamatta, onhan kyse sentään ruotsalaisista!

"Kerron kaiken. Se tulee päästäni kuin filmi. Kerron lapsuudestani, Silvian ja Kallen häistä, Palmen murhasta, kokemastani vähättelystäni, masennuksesta, suhteestani Ruotsiin, kansallisuustransuudestani, joulusta Uumajassa, Kohtauksia eräästä avioliitosta, tapaamisesta Mikaelin kanssa, koulutuksestani, avunannosta itsemurhaan ja ruumiin kätkemisestä.

Kerron myös täydellisestä ajastani sen jälkeen ja tapaamisestani Marian kanssa. Kerron häistämme sekä niitä varjostaneesta veriteosta. Kerron kyyneleet silmissä lasten syntymästä, uuden talon ostamisesta Majornasta ja myöhemmin Johannesbergistä. Kerron isien kokkiringistä, jollaiseen Leifkin (poliisi) kerran kuului.

Se on liikaa Leifille. Hän purskahtaa itkuun. Tarjoan paperia ja kysyn, haluaako hän puhua tunteistaan. Hän haluaa.
- En minä sinua haluaisi pidättää. En edes alun perin halunnut poliisiksi vaan arkkitehdiksi. Olisin halunnut luoda kauneutta, mutta päädyin tutkimaan rumaa ja pahaa. Siksi olen täällä. En minä sinua vihaa, en lainkaan.

Hän purskahtaa jälleen itkuun. Painan hänen hikisen päänsä rintaani vasten."

Pidätyksen jälkeen vale-Mikael tuomitaan vankilaan, kun hän siellä ollessaan saa mahtavan ahaa-elämyksen: hän totta maar onkin suomalainen suomalaisine tapoineen ja anoo siirtoa Suomen vankilaan. Ympyrä on sulkeutunut.

Kerronnasta tulee mieleen stand-up-esitys. Kerrotaan hullun hauskasti asioista näennäisen vakavasti, ja se saa lukijat hörähtelemään vähän väliä. Kirjan tilanteet menevät niin absurdeiksi, että lopuksi kirja on pakko ahmaista nopeasti tietääkseen, miten kaikki päättyy.

Kaiken kaikkiaan kirja sai kuitenkin minut ajattelemaan omaa kansallista identiteettiäni ja sen tärkeyttä. Tiikeri ei pääse raidoistaan. Ei, vaikka opiskelisi ja yrittäisi väkisin rakentaa itsestään jotakuta muuta. Oman kansalaisuuden syvimmän olemuksen ymmärtää vain siihen syntynyt ja kasvanut, ei ulkopuolelta seurannut.

Kirja sopii huumorin ja satiirin puolesta liputtaville. En usko, että kirja avautuu muille niin hyvin kuin suomalaisille, koska se käsittelee nimenomaan suomalaisten syvintä olemusta ja
siitä tehdään pilkkaa pilke silmäkulmassa.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2009
  • Sivumäärä: 395
  • Juoni: Paula ja Erik tuntevat toisensa nuoruudesta. Sattumalta he törmäävät ja heidän välilleen kasvaa ystävyys. Myös rakkautta mietitään kovasti.  Paula on ammatiltaan muusikko ja Erik kirjailija. Kirja viliseekin termejä kummastakin maailmasta.

Tämä kirja on nimenomaan lukuromaani. En ole aiemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan romaaneja, joten en osaa verrata tätä muihin. Kirja ei varsinaisesti vienyt mukanaan, mutta oli kuitenkin mukava lukukokemus. Tarina eteni ja sitä katseltiin vuoroin Paulan ja vuoroin Erikin näkökulmasta. Pidän tätä hieman kuluneena tapana tarkastella asioita, mutta toisaalta tässä kirjassa se toimi aika mukavasti.

Romaani on täynnä musiikin termejä ja itsessäni se herättikin jälleen pienoisen kaipuun klassisen musiikin pariin. Täysin klassista musiikkia harrastamattomalle romaani saattaa olla osin hieman raskasta luettavaa. Toisaalta itseni se sai muistelemaan (ja vähän googlaamaankin) erilaisia termejä.
Partituurissa on loputtomasti yksityiskohtia, vaihtuvia tunnelmia, sointivärejä, tekstuureja: paksuja akordeja - ne paksuimmat heti alussa -. vibrafonimaisia pizzicatoja, kitaratremoloita, humisevia trillejä, kromaattisten skaalojen ja arpeggioiden ryöppyjä.
Kirjassa puhutaan paljon ystävyydesta, parisuhteesta ja rakkaudesta. Mietitään eroja ja elämän eteenpäin menemistä. Muistellaan vanhoja haaveita. Loppuratkaisu oli mielestän hieman tylsän puoleinen, mutta toisaalta kirja on täynnä osuvia pieniä kohtia. Tai vähän suurempiakin.
Kaikki ihmiset ovat ansainneet kaiken onnensa, aina. Kaiken sen onnen, jota ei ole saatu riistämällä toisten onnea, he ovat ansainneet. Mikä saa minut epäilemään onnea? Kateus ja pelko. Kadehditaan paitsi itse onnea, myös kykyä olla onnellinen. --- Miksi onnelle asetetaan samat ehdottomat ja lapselliset vaatimukset kuin jumalalle -jos et ole kaikkivaltias, kaikkihyvä ja kaikkialla näkyvissä, et ole olemassa ollenkaan? Miksi onnelta vaaditaan takuut jatkuvuudesta, jotta sen uskottaisiin olevan totta? Miksi onnesta pitäisi edes puhua yksikössä? Eikö onni voi olla monta pientä onnea: tilkkutäkki, jota ihminen kokoaa tyytyväisyyden, ilon ja täyttymyksen neliöistä maailman tuulia ja myrskyjä vastaan?
Vaikkakin kirja oli juonenkäänteiltään kenties hieman tylsä, oli se kuitenkin valaiseva lukukokemus. Romaani johdatti ainakin minut katselemaan asioita itsestäni käsin. Miettimään omia parisuhteitani, omia haaveitani, unelmiani. Ja vaikka välillä olisin halunnut hieman ravistella päähenkilöitä, saivat he silti sympatiani.

Kenelle? Helppoa kirjaa kaipaavalle, pohdiskelua haluavalle, entiselle musiikin harrastajalle, melkeinpä kenelle tahansa vain.

torstai 3. lokakuuta 2013

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2011
  • Sivumäärä: 335
  • Juoni: Ansa ja Elina viettävät nuoruutensa yhdessä samalla maatilalla. Ikävät tapahtumat erottavat heidät vuosiksi, kunnes Elina haluaa katkaista vuosien puhumattomuuden ja selvittää asiat Ansan kanssa. Vuodet ovat kohdelleet heitä eri tavoin: Elina on menestynyt bisnessmaailmassa, Ansa elää vaatimatonta elämää. Voivatko kaksi näin päällisin puolin erilaista ihmistä ymmärtää toisiaan?

Olen lukenut viime aikoina haastavia ja yksityiskohdissa liiallisuuksiin meneviä kirjoja, joten tuntui helpottavalta lukea vaihteeksi romaani, jossa koko ajan tietää mistä puhutaan ja jossa tarinalla on selkeä kehityskaari ja kulku. Paavilaisen kirja on mielestäni malliesimerkki hyvästä lukuromaanista.

Tarinassa liikutaan kahdessa tasossa: toisaalta on nykyhetki, jossa Elinan isä on kuollut ja Elina haluaa selvittää asiat Ansan kanssa. Toisaalta molemmat naiset palaavat takaumissa menneeseen, joka purkautuu auki vähä vähältä muodostaen lopulta kokonaisen kuvan lukijalle. Kaikki ei ole sitä miltä se ensinäkemältä näyttää.

Paavilainen kuvaa onnistuneesti kahta niin erilaista persoonaa, Ansaa ja Elinaa. Henkilöhahmot ovat ehjiä ja kokonaisia. (Tiedättehän miten toisinaan kirjan päähenkilö jää etäiseksi tai puolikkaaksi? Tässä ei jäänyt.) Ansa ja Elina ovat inhimillisiä ihmisiä, vikoineen ja vahvuuksineen.
"Elinaa kiukuttaa. Miksei se puhu enempää, kokonaisia lauseita, jatka keskustelua? Vaietakseenko se tänne on matkustanut varta vasten, kököttää tuossa kuin paha muisto menneestä. Ihminen on luotu puhumaan.
Hän laskee häikäisysuojan alas, lokakuinen auringonpaiste, ilmastonmuutoksestako sekin on merkkinä. Parempi sekin kuin tuo pimeyden lähettiläs, sosiaalisen osaamisen miinusmerkki. Onko sen tarkoituksena vain sylkeä heidän perheensä päälle? Elina haparoi aurinkolasinsa ja työntää ne silmilleen."
Vaikka kirjassa kerrotaan sekä Elinan että Ansan elämästä, mieleeni jäi vahvemmin Elinan osuus. Hänen hahmonsa kirjassa ei ollut missään nimessä onnellinen ihminen. Tosielämässäkin kun ihminen voi huonosti, hän näkee helposti vain huonosti olevia asioita ympärillään ja siksi Elinan ajatusten lukeminen oli välillä uuvuttavaa. Se oli myös kirjan loppua kohden turhauttavaa: miten voi olla noin onneton ihminen, joka ei kuitenkaan tee mitään onnettomuudelleen. Elina oli saanut elämältään kaiken mitä toivoi, vain huomatakseen, ettei se tuonutkaan onnea.

Elinan nykyistä elämää kuvaa hyvin kirjan lause: "Tällaisen perheen he ovat kyenneet pystyttämään: taloudellisesti hyvinvoivan, yleisvalaistuksessa siistin, mutta kohdevaloja kestämättömän." Luulenkin, että Elinan elämä oli kirjassa saavuttamassa käännekohdan. Ymmärtääkseni tämä kirja oli itsenäinen jatkotarina Paavilaisen edelliselle kirjalle ja voikin olla, että Elinan tarina jatkuu vielä Paavilaisen tulevissa kirjoissa.

Elinan kautta Paavilainen kuvaa liike-elämää ja antaa siitä kaoottisen ja pinnallisen kuvan. Hän onnistuu myös liioittelemaan sopivasti sen absurdeja ja järjettömiä puolia ja siten ravistelemaan lukijoita. Vaikka olenkin itse saanut kaupallisen koulutuksen, tunnistin jo kauan sitten, että elämänsisällöksi bisnessmaailmasta ei ole. Moni kuitenkin kokee, että oravanpyörälle ei ole vaihtoehtoja. Ansan elämä tuo tälle kirjan aspektille hyvää vastapainoa ja se on monella tapaa aivan vastakohta Elinan elämälle.

Kirja loppuu toiveikkaasti ja viimeisiin lauseisiin kiteytyy kirjan tärkeä sanoma. Se liittyy siihen kuinka omalla suhtautumisella ja asenteella on ratkaiseva merkitys siihen miten asiat näkee ja kokee. Ja aina koittaa uusi aamu.

Kirja on oivallinen kaikille, jotka nauttivat hyvistä lukuromaaneista, ihmismielen kummallisuuksien pohtimisesta ja kehityskertomuksista.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Hans Keilson: Komedia mollissa

Vinkkaaja: Leena
  • Sivumäärä:175
  • Julkaisuvuosi:1947 (suomeksi 2013)
  • Juoni: Romaani sijoittuu natsien miehitysvallan alla olevaan Hollantiin. Pariskunta Wim ja Marie piilottavat ullakolleen juutalaisen "vieraan" Nicon. Romaanissa seurataan tätä ajanjaksoa.
Tämä kirja oli nopea lukea. Kirja ei myöskään itsessään herättänyt suuria tunteita. Asiat olivat ja tapahtuivat. Helppolukuisuutensa vuoksi tämä on kerrassaan mainio ns. välikirja. Kirja raskaampien kirjojen väliin. Kuitenkin tämä kirja koskettaa aiheellaan. Keilson oli itse juutalainen ja pakeni Saksasta  Hollantiin. Romaani onkin osittain Keilsonin omaan elämään perustuva. Olen lukenut kohtuullisen paljon kirjallisuutta koskien juutalaisten vainoja. Tämä kirja on sikäli mukava poikkeus, että tässä kukaan päähenkilöistä ei joudu keskitysleirille. Julmuuksia ei tule varsinaisesti esiin. Kirjan lukijalta kyllä oletetaankin myös, että tietää mitä toisen maailmansodan aikana tapahtui.

Kirjassa kuvataan myös hyvin pakenevien juutalaisten ristiriitaisia ajatuksia. Kiitollisuutta turvapaikasta, mutta toisaalta ärtymystä siitä, että osa ihmisistä sai jatkaa elämäänsä lähes normaalisti. Nicon ajatuksia ovatkin seuraavat:
Kun hän veti syvään henkeä, hänen suussaan maistui kaasu. Kyllä, kaasu! Hänen huoneensa oli täynnä kaasua. Hän sulki silmät ja hautasi pään tyynyyn. Mitä nuo toiset siitä ymmärsivät? Ja jos ymmärsivätkin - mitä se heille merkitsi? Tässä suojatussa, turvallisessa kodissa! Ettäkö suojatussa? Turvallisessa? Ja senkin jälkeen, kun he olivat ottaneet hänet tänne asumaan? Ei, ei, hän oli epäoikeudenmukainen.
Yhtälailla kirjassa oli pohdittu turvapaikanantajien Wimin ja Marien ajatuksia. Itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä palloilua. Toisaalta pelko paljastumisesta oli suuri, toisaalta taas tarve auttaa huonompiosaisia oli myös suuri. Toisaalta halusi epäitsekkäästi vain auttaa muita, mutta toisaalta halusi tehdä sen näkyväksi, että auttaa muita ja on näin hieman parempi ihminen.
Marie oli kuvitellut kaikessa hiljaisuudessa mielessään, kuinka he vapautuksen päivänä lähtisivät kolmisin käsikynkkää täältä heidän talostaan. Joka ikinen näkisi heistä heti, mikä Nico oli miehiään, sen näkisi hänen kalpeasta ihonväristään, sisällä kyyhöttäjän kalvakkuudesta, joka toisi hänen kasvonpiirteensä vain entistä korostetummin esiin. Miten naapureiden ja satunnaisten ohikulkijoiden silmät leviäisivät, kun Nico tulisi yhtäkkiä heidän talostaan ja kävelisi heidän kanssaan kadulla ympäriinsä. Se soisi heille pientä tyydytystä, jollaista jokainen uhrautuvat tarvitsee, pientä tyydytystä. Ja silloin tulisi tunne, että olisi - ihan pienenpieneltä osin vain - myös itse voittanut sodan.
Keilson tekee sikäli erikoisen ratkaisun, että Nico on jo kuollut heti romaanin alussa. Koko romaanin ajan on siis selvää, ettei Nico selviä. Loppupuolella kirjaa tulee hieman jännistystä siitä, että jäävätkö Wim ja Marie kiinni turvapaikan tarjoamisesta.

Kenelle? Välikirjaa kaipaavalle, historiasta kiinnostuneelle. Ihmiselle, joka haluaa lukea natsiajasta ilman keskitysleirien kauheuksia.

torstai 19. syyskuuta 2013

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Vinkkaaja: Tiina

  • Julkaisuvuosi: englanniksi 2002, suomeksi 2006
  • Sivumäärä: 260
  • Juoni: Juoksee saksien kanssa pohjautuu kirjailijan omiin lapsuudenmuistelmiin, ja kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin. Teoksen päähenkilö on poika, joka joutuu äitinsä joulupukilta näyttävän psykiatrin adoptoitavaksi. Tohtori Finchin perhe on kaikkea muuta kuin tavallinen, ja jokainen päivä muodostuu siitä, että Augusten yrittää kaikin keinoin selvitä maailmassa, jossa keittön kattoon hakattu reikä on hienoa luovuutta, koulunkäynnin voi lopettaa lavastamalla oman itsemurhayrityksensä ja yläkerrassa asuu perheenisän eriskummallisia potilaita.
Juoksee saksien kanssa -teoksessa lukija hyppää mitä kiehtovimman ja samalla kauhistuttavimman perheen sivustakatsojaksi. Kirjan sivuja käännellessä törmää jatkuvasti itsepintaiseen ajatukseen: tämä ei voi olla totta.

Augusten eli kirjailija itse joutuu pikkupoikana seuraamaan vanhempiensa yhä väkivaltaisemmaksi käyviä riitoja. Vanhemmat päättävät lopulta hakea apua tohtori Finchiltä, mutta tässä tapauksessa ei olekaan vaikeuksien kautta voittoon -lopputulosta, vaan riitaisa ero, äidin psykoosi ja pojan adoptio vanhempiensa psykiatrin perheeseen. Vaikka Augustenin elämä ei ole ollut aikaisemminkaan erityisen mukavaa, Fincheillä eloonjäämistaistelu saa aivan uuden merkityksen.

Perheeseen kuuluu tohtori-isän lisäksi Finchin vaimo Agnes, neljä tytärtä ja 30-vuotias mies, joka on aikaisemmin ollut Finchin potilas, mutta on sittemmin adoptoitu perheeseen. Arkipäivät kuluvat siinä, että torakat juoksentelevat keittön pöydällä kilpaa, siskon poika ulostaa flyygelin alle, kaikki dippailevat Raamattua ja huorittelevat äitiä ja sisaria - ja ulostuksesta voi ennustaa tulevaa.

" -Näettekö? Finch mylvi ja osoitti vessan pöntössä olevaa ulostustaan. - Katsokaa tuota kiehkuran kokoa!

Hope nojautui eteenpäin aivan kuin tutkiakseen kultakaupan vitriinissä olevaa kihlasormusta. Minä kurkin Hopen olkapäiden takaa. Agnes tuli laahustaen pitkin eteishallia. -Mitä tämä kaikki häslinki on? Miksi te kaikki kykitte täällä kylppärissä? Hän tunki itsensä kylpyhuoneeseen ja katsoi meitä kun me kaikki tuijotimme vessanpönttöön. Hänen suunsa revähti auki. -Mitä tämä on?

Finchin kasvot punehtuivat sitä mukaa kun hänen jännityksensä kasvoi. -Näettekö? Huomaatteko millä tapaa pökäleen pää rikkoo veden pinnan? Pyhä Isä!

-- -Mitä se tarkoittaa isä? Hope kysyi. Natalie ja minä katsoimme toisiamme, mutta sitten katsoimme muualle, koska tiesimme että purskahtaisimme nauruun, ja sitten Finch huutaisi meille.
- Se tarkoittaa, että meidän taloudellinen tilanteemme paranee, sitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa, että asiat kohentuvat. Tämä paska osoittaa pöntöstä ylöspäin kohti taivasta, kohti Jumalaa."

Talossa on vain yksi sääntö, ja se on, että sääntöjä ei ole. Vapaa tahto kulkee kaikessa punaisena lankana, sillä tohtorin mukaan jokainen 13 vuotta täyttänyt on vapaa tekemään, mitä ikinä haluaa. Ja vaikka ei olisi vielä 13:a, on muistettava, että säännöt aiheuttavat vain emotionaalisia ongelmia.

Augusten huomaa hyvin varhaisessa vaiheessa tuntevansa vetoa enemmän miehiin kuin naisiin ja tutustuu paremmin perheen adoptoituun mieheen Bookmaniin, ja heille syntyy suhde. Suhde perustuu lähinnä seksiin ja siihen, että Bookman alkaa sairaalloisesti palvoa Augustenia. Kirjan edetessä suhde saa yhä värikkäämpiä ja vinksahtaneempia piirteitä, Augustenin äidin psykoosit seuraavat toisiaan ja kaaos sen kun lisääntyy. Mutta onneksi on Valiumien, Mellarinien, Ativanien, Libriumien, Lithiumien ja Thorazinien näytepakkaukset, joita tohtori heittää arvalla selkänsä takaa vaivaan kuin vaivaan. Tai vaikka vain siihen, että vaivoja ei ole, vain tylsyyttä.

Kirjailjan kirjottamistapa on melko toteavaa, koska kirjan tapahtumat puhunevat puolestaan. Tyrmistyminen ja epäusko muuttuvat kirjan edetessä melkeinpä arkipäiväisiksi, ja lukijana voi odottaa vain sitä, mitä ei uskoisi tapahtuvaksi.

Juoksee saksien kanssa on tositarina siitä, miten totuus on todellakin usein tarua ihmeellisempää. Säännöt ja rutiinit ovat ihmisten omia tapoja hallita elämäänsä ja sen tuomia yllättäviä käänteitä, mutta mitä tehdä, jos ne riistetään täysin. Tämä teos kertoo juuri siitä. Suosittelen kirjaa oikeastaan kaikille, ja ihan vain siitä syystä, että oma arki rutiineineen alkaakin yhtäkkiä maistua vallan makoisalta.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Helena Petäistö: Nizza, Cannes, Biarritz à la Helena Petäistö

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä: 232
  • Juoni: MTV3:n ulkomaantoimittaja ja Pariisin-kirjeenvaihtaja jakaa parhaat matkailuvinkkinsä Ranskan Rivieran Nizzasta ja Cannesista sekä Biskajanlahden Biarritzistä.  
Suunnittelin talvella kesälomamatkaa Nizzaan, joten bongasin tämän kirjan hyvin pian sen julkaisemisen jälkeen viime keväänä. Olen käynyt Nizzassa muutamia kertoja aikaisemmin ja olin huomannut, että Ranskan Rivierasta on julkaistu maltillisen vähän matkaoppaita. Siksi innostuin, kun sain käsiini uuden matkaoppaan ja erityisesti suomalaisen laatiman. Tiesin myös, että Petäistö on teeihmisiä, joten odotin innolla hänen kahvila- ja teevinkkejään.

Olin aikaisemmin lukenut Petäistön kirjoittaman Tee teematka -kirjan sekä selaillut joitain hänen Aamiainen Cocon kanssa -matkaoppaita. Tässä opaskirjassa Petäistön tyyli pääsi mielestäni oikeuksiinsa, sillä hän onnistui kirjoittamaan näistä kolmesta kohteesta erittäin viihdyttävästi, mutta samalla informatiivisesti. Tämä on sellainen matkakirja, jota on mielenkiintoista lukea, vaikka ei olisikaan tutustumassa paikan päällä itse kohteeseen.

Petäistöllä on ilmiömäinen kyky keksiä aasinsiltoja näennäisesti täysin erillisiltä vaikuttavien asioiden välille. Se kyky on epäilemättä kehittynyt ulkomaantoimittajan töissä ja on omiaan tällaisessa matkakirjassa, jossa vaatii taitoa kirjoittaa nähtävyyksistä yhtenäisenä tekstinä eikä pelkästään listana erilaisista kohteista.

Pidin muutenkin hänen kirjoitustyylistään, joka on paitsi eteenpäin vievää ja sujuvaa myös humoristista. Pienet anekdootit tapauksista, joita hän on itse kohdannut näissä kaupungeissa lomaillessaan ja työskennellessään olivat hauskoja. Lisäksi hän osaa kertoa historiasta hyvin viihdyttävällä tavalla. Harvassa Cannes-oppaassa esimerkiksi kerrotaan millainen tapaus oli vuonna 1992 Alex Keshishianin dokumentin In bed with Madonna esittäminen.

Rakenteeltaan kirja noudatti jokaisen kolmen kaupungin kohdalla samaa kaavaa: ensin vapaa teksti kaupungin historiasta ja nähtävyyksistä, sitten vinkit yöpymisistä, ruokailusta ja ostoksista ja lopuksi vielä ekstravinkit "kaiken nähneille". Hotelli-, ravintola- ja ostosvinkit olivat vielä jaettu kolmeen kategoriaan hintatasonsa mukaan.

Ainoa miinus kirjalle tulee siitä, että siinä ei ollut juuri ollenkaan kuvia. Olisi ollut kiva nähdä miltä esimerkiksi nähtävyydet näyttävät. Mutta ei auta kuin matkustaa itse katsomaan!
"Jo kolme päivää radan avautumisesta Nizzaan asti lokakuussa 1864 saapui Venäjän tsaari Aleksanteri II erikoisjunallaan. Viikon päästä tuli Ranskan keisari Napoleon III ja ennen kuun loppua Belgian kuningas Léopold II. Pari vuotta myöhemmin Britannian pääministeri Lord Salisbury, joka lomaili itsekin Rivieralla, saattoikin todeta, että alueella on talvella yhtä paljon prinssejä ja kreivejä kuin kesällä hyttysiä."
Olen jostain syystä huono lukemaan matkakirjoja etukäteen ja vaikka hankin tämän kirjan jo aikaisin keväällä, aloin lukemaan sitä vasta paikan päällä Nizzassa ja viimeiset sivut sain luettua kotimatkalla lentokoneessa. Se oli virhe, sillä Petäistö antoi muutamia todella hyviä vinkkejä, jotka jäivät nyt testaamatta. Melkein teki mieli alkaa suunnitella uutta reissua...

Kenelle suosittelisin: Nojatuolimatkailijoille sekä ihan paikan päälle menijöille.

torstai 5. syyskuuta 2013

Leena Krohn: Unelmakuolema

 Vinkkaaja: Tiina
  • Julkaisuvuosi: 2004
  • Sivumäärä: 216
  • Juoni: Unelmakuolema kertoo Lucia-nimisestä anestesialääkäristä, joka työskentelee kolmessa eri paikassa: kaupunginsairaalassa, Unelmakuolemassa sekä Posterus-instituutissa. Kaupunginsairaala kuvataan ihan tavallisena sairaalana, jossa lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset yrittävät pelastaa kuolevia ihmisiä kuolemalta, kun taas Unelmakuolemassa kuolema toivotetaan tervetulleeksi ja Posterus-instituutti (tuttavallisemmin Pakastamo) yrittää huijata viikatemiestä. Kaiken tämän keskellä yhteiskunnassa alkaa tapahtua levotonta liikehdintää.

Lucialla on siis kolme työpaikkaa. Unelmakuoleman tarkoitus on auttaa ihmisiä saavuttamaan paras mahdollinen kuolema yksilöiden räätälöityjen toiveiden mukaisesti -tuntuvaa korvausta vastaan tietysti. Siellä lääkäreillä ei ole tilaa moralisoinnille vaan tarkoitus on yksinkertaisesti luoda mahdollisuus parhaaseen mahdolliseen viimeiseen ikiuneen -melkein kenelle tahansa. Muutama kriteeri kuitenkin löytyy. Asiakas ei saa olla esimerkiksi psyykkisesti sairas, koska kuolemaan johtavan "dayman" eli lääkekoktailin juodakseen ihmisen täytyy vapaasta tahdostaan haluta kuolemaa.

" Unelmakuolemassa ei mainittu sanaa 'itsemurha', se korvattiin 'tapahtumalla' tai 'projektilla'. Se oli kesytetty, ajastettu, pitkällejalostettu ja kaikesta odottamattomasta puhdistettu ilmiö.

Omega-säätiö perusti Unelmakuoleman 10-luvulla lainsäädännön muutosten jälkeen. Silloin itsemurha hyväksyttiin oleelliseksi ihmisoikeudeksi, jota ei saa kansalaisilta riistää. Säätiö tuotteisti ensimmäisenä maassa itsevalitun ja omaehtoisen kuoleman.

Jos kerran ihminen voi valita hammastahnansa kolmestakymmenestäkuudesta eri merkistä, olisihan kohtuutonta, jos hän ei voisi itse valita omaa lähtöhetkeään, sen paikkaa ja tapaa.

--- Unelmakuoleman tuoteidea vetosi ennen kaikkea terveisiin ihmisiin, jotka syystä tai toisesta olivat kyllästyneet elämänmenoonsa. Eräät puhuivat rationaalisesta, harkiten valitusta kuolemasta. Toiset halusivat tehdä kuolemastaan taideteoksen tai muu extreme-kokemukset jo ikävystyttivät heitä. Ne, jotka eivät hallineet elämäänsä, saattoivat hallita kuolemaa."

Tekstinäytteestä huomaa mielestäni kirjailijan ironisen tavan saada lukija varpailleen. Krohn haluaa shokeerata sillä, että  vertaa kuoleman valintaa niinkin arkipäiväiseen asiaan kuin hammastahnaan. Toisaalta tästä voisi päätellä myös sen, että kuolema ei ole ihmiselle vain joku vieras elementti, vaan jokainen joutuu sen ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan.

Posterus-instituutti kannattaa hiukan erilaista lähestymistapaa kuolemaan. Siellä asiakkaat pakastetaan, jotta heidät voitaisiin herättää uudelleen eloon parempana aikana. Varsinkin Posterus-miljöössä kirjailija käyttää paljon teknologiaa. Lukijana juolahtaa mieleen, ovatko nuo kaikki kirjailijan oman mielen tuotoksia vai ovatko ne edes jollakin tavalla oikeasti olemassa. Teknologia tuo kontrastia kirjan inhimilliselle aiheelle ja tunteille.

Näiden lisäksi kirjassa kuvataan yhteiskunnallista anarkismia. Kirjalija käyttää termiä "tumultus" yleiselle kaaokselle, ja tumultuksen kannattajat tuhatjalkaiset uskovat yleisen kaaoksen olevan avain onneen. Lukijana mietin kovasti, mikä tämän totaalisen sekasorron fokus on. Mietin myös, olisiko tällainen tumultus oikeasti mahdollista meidän yhteiskunnassammekin. Voisiko olla mahdollista, että julkinen liikenne pysähtyisi kokonaan, sähkökatkot eivät olisi vain ajoittaisia ja verkot kaatuisivat?

Jos Unelmakuolema-teosta luonnehtisi yhdellä sanalla, se olisi hämmentävä. Alun vierauden tunteen jälkeen, kun kirjaa alkaa spekuloida enemmän, lukija voi huomata sen olevan loppujen lopuksi melko monimerkityksellinen. Unelmakuolemassa on paljon erilaisia elementtejä ja kerroksia. Kirjan sivuilla seikkailee esimerkiksi monia henkilöitä, mutta osa heistä jää irrallisiksi juonen kannalta. Jotkut heistä vain piipahtavat omituisessa maailmassa, mutta katoavat ennen kuin heidän olemassaolonsa syy on selvinnyt.

Sci-fimäisiä piirteitä voi löytää varsinkin kuvattaessa erilaisia teknisiä asioita ja tiedettä. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin lähitulevaisuuteen. Kirja haluaa myös pakottaa ihmisiä ajattelemaan asioita syvällisesti. Mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin, miten pitkälle ihminen voi mennä, ennen kuin omalla yksilönvapaudellaan ja jumalaa leikkimällä tuleekin aiheuttaneeksi jopa katastrofeja, haluaako ihminen säilyä hengissä vai kuolla? Nämä ovatkin kirjan teemoja.

Krohn ei tee pohdintaa helpoksi: tämän kirjan sulattelemiseen ja ymmärtämiseen menee aikaa, se herättää myös pöyristymisen tunteita, välillä jopa ärsyttää. Loppujen lopuksi huomasin kuitenkin saavani melko paljo irti kirjasta, mutta melkoisen ihmettelyn kautta. Suosittelenkin kirjaa sellaiselle lukijalle, joka  nauttii siitä, että asioita ei ole pureskeltu valmiiksi. Kirjaa lukiessa vaditaan myös kärsivällisyyttä ja kykyä sietää sitä, että asiat eivät heti aukene. Kaiken kaikkiaan tämä ei kuitenkaa ole teos, jonka unohtaa heti luettuaan.


tiistai 27. elokuuta 2013

Steampunk! Koneita ja korsetteja

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2012 
  • Sivumäärä: 311
  • Novelleja, joiden aiheena on steampunk


En yleisesti ottaen ole novellien ystävä.Jotenkin koen ne liian lyhyinä siihen, että ehtisin päästä tunnelmaan ja aiheeseen sisälle. Tässä tapauksessa Osuuskumman julkaisema steampunk-aiheinen novellikokoelma muodosti kivan poikkeuksen. 

Mikä on sitten steampunk?
"Steampunk on genre, jonka yksi määrittävimmistä tekijöistä on kahlitsematon luomisvimma, joka ilmenee muun muassa mitä mielipuolisimpina keksintöinä. Yleistäen voitaisiin puhua keitoksesta, jossa yhdistellään scifin, vaihtoehtohistorian, fantasian ja kauhun piirteitä. 1800-luvun viktoriaaninen ajankuva yhdistettynä höyrykoneiden ja/tai kellopelilaitteiden kansoittamaan aggressiiviseen teknologiseen kehitykseen kuuluu usein asiaan"
Kirjan esipuheessa esitellään hyvin steampunkkia. Itselleni tämä genre oli ennen tätä kirjaa täysin tuntematon osa-alue. Itse kirja koostuu yhdeksästä novellista, joihin kaikkiin liittyy vahvasti höyrykoneet tai kellopelilaitteet. Useimmissa myös ollaan viktoriaaniseen ajankuvaan nähden ihastuttavan feministejä (voikohan näin sanoa...). Päähenkilönä saattaa olla nainen tai nainen on se insinööri, joka on keksinyt jotain uutta. Usein edistykseen tai liialliseen edistykseen suhtaudutaan myös hieman skeptisesti ja pelokkaasti.
"Seurasin kyttyräselkää pahojen aavistusten vallassa. Se johdatti minut laboratorioon, jossa pieni mies valkoisessa takissa - ainakin se oli joskus ollut valkoinen - hääri erikoisten hurisevien ja pulputtavien apparaattien parisa. Katseeni kiersi huoneen seiniä, mutten tahdo muistella yhtään tarkemmin, mitä kaikkia luonnottomuuksia siellä näin. On asioita, joista ei ole hyvä tietää liikaa."
Kirjan novellit ovat pääsääntöisesti mukaansatempaavia ja nopeasti luettavia. Osaan tarinoista olisi ollut mukava jäädä pitemmäksikin aikaa. Osassa olisi ollut ainesta romaaniksikin. Osa taas jäi hieman etäisiksi. 

Kenelle? Scifiä lukeneille, scifistä kiinnostuneille ja niille jotka haluavat lukea jotain hieman erilaista. Novellien lyhyyden (ja myös helppouden) ansiosta tämä on helppo kirja tutustua hieman scifiin. Tosin steampunk on vain hyvin hyvin pieni scifin alagenre ja hyvin hyvin kaukana siitä varsinaisesta scifistä (tai ainakin siitä scifistä, minkä itse määrittelen varsinaiseksi scifiksi).

tiistai 20. elokuuta 2013

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 556
  • Julkaisuvuosi: 2012
  • Juoni: Romaani sijoittuu 1200-luvun Suomeen, jossa käydään taistelua kristinuskon ja pakanuuden välillä. Päähenkilö Eira saa alkunsa, kun näkijöiden ja shamaanien sukuun kuuluva ryöväri käy metsästysretkellä olevan Margareta-rouvan kimppuun. Eira perii paheksutut näkijän kyvyt ja kasvaessaan häntä syrjitään ja pelätään. Lisäksi Margareta-rouvan isän rikkauksilla on muitakin ottajia ja valtataistelulta ei voida välttyä. Eira rakastuu kasvinkumppaniinsa Rikhardiin, mutta asiat monimutkaistuvat, kun kuvioon astuu Ilvesten suku Lauttian suurkartanosta. 

Päältäpäin tätä kirjaa voisi erehtyä luulemaan tavanomaiseksi romanttiseksi historialliseksi romaaniksi, jonka kaltaisia Kaari Utriokin on ansiokkaasti kirjoittanut. Omatkin odotukseni olivat sen mukaisia. Tässä romaanissa oli kuitenkin historiallisella kontekstilla paljon suurempi osa kuin monissa muissa menneisiin aikoihin sijoittuvissa tarinoissa. 1200-luvun Suomi on jo sinänsä haastava kirjoituskohde, sillä varmaa tietoa sen ajan elämästä Suomessa on vähän. Lisäksi harva lukija tietää kovin paljoa keskiajasta Suomessa, joten kirjailija joutuu selittämään ja avaamaan yhtä jos toistakin yksityiskohtaa.

Kirjan luettuani voin sanoa, että kirjailijan, Kristiina Vuoren, on todella täytynyt perehtyä kunnolla kirjan ajanjaksoon ja näin jälkeenpäin hänellä täytyy olla aivan uskomaton historiantietämys kyseisestä ajanjaksosta. Vuoren kuvailemat yksityiskohdat vaikuttavat tutkitun ja harkitun autenttisilta, vaikka romaanikirjailijalla totta kai on vapaus muuttaa asioita mieleisekseen.

Kirjan lopussa on mielenkiintoinen kuvaus aikakaudesta. Siinä yhteydessä Vuori kertoo myös mitkä osuudet ja henkilöt kirjassa perustuvat tosiasioihin ja missä kohdin hän on käyttänyt mielikuvitustaan. Aikakauden kuvaus avasi monia asioita, joita kouluhistoriataustalla kirjaa lukenut ei tiennyt. Siinä mielessä tämä oli yleissivistävä lukukokemus.

Vuori käytti romaanissaan toisinaan autenttisia sanoja, jotka on koottu sanastoksi kirjan loppuun. Vieraiden sanojen käytössä on aina se riski, josta Tiinakin kirjoitti Parvekejumalan arvostelussaan, että lukijalta jää jotain olennaista tajuamatta. Tässä kirjassa erikoisia vanhoja sanoja ei kuitenkaan käytetty sillä tavalla liikaa, että ne olisivat alkaneet ärsyttää. Niitä ei myöskään käytetty niin olennaisissa asioissa, että lukijalta olisi mennyt mitään tärkeää ohi. Toisinaan tarkistin sanan kirjan lopusta, mutta aina en sitä jaksanut tehdä.
"Hyväneuvon tyrmistys oli käsin kosketeltavaa, ja Elof tiesi katsomattakin, että asepäällikkö odotti hänen panevan göötalaisensa kerettiläiset puheet ruotuun. Sen sijaan Elof käänsi selkänsä nuotiopaikalle ja silmäsi kokoontunutta väenpaljoutta pitäen ajatuksensa ominaan. Hän ei enää tiennyt mihin uskoa. Vuodet svealaisten ja göötalaisten alituisten valtataistelujen ja verivihojen tiimellyksessä olivat opettaneet hänelle elämästä vain sen, että oli olemassa kaksi totuutta. Syntymä ja kuolema. Kaikki muu niiden välissä oli sattuman sanelemaa, mutta typerät ihmiset kävivät rukouksillaan kauppaa jumaliensa kanssa kuin hyväuskoiset lapset, jotka kuvittelivat nöyrtymällä välttävänsä vanhempiensa kiukun. Jos Elof johonkin luotti, niin kuolemaan. Se tuli aina kutsui sitä tai ei, eikä sen edessä ollut muuta mahdollisuutta kuin painaa päänsä, oli kyseessä sitten kuningas tai kerjäläinen. Tuoni ei vaatinut hurskautta, ei messuja eikä penninkejä. Sille jokainen sielu oli samanarvoinen ja jokainen annettu uhri otettiin ilolla vastaan."
Tarina oli vauhdikas ja juoni hienosti punottu. Itse olisin tiivistänyt kertomusta joko vähentämällä historiaa ja aikaa kuvaavia kohtia tai vähentämällä juonen käänteitä. Muistan tutkineeni kirjasta kaksi kolmasosaa luettuani kuinka monta sivua kirjassa kaikenkaikkiaan olikaan ja kuinka paljon vielä oli jäljellä. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja pian tarinan loppuhuipennus veikin mukanaan.

Loppu ei onneksi myöskään ollut romanttisten historiallisten romaanien perinteinen "ja he elivät elämänsä loppuun saakka yhdessä onnellisina". Siitä pisteet kirjoittajalle.

Suosittelen tätä paitsi luonnollisesti historiasta kiinnostuneille myös hyvästä tarinasta nauttiville. Romantiikannälkäiset sen sijaan valitettavasti pettynevät tämän kirjan parissa.