tiistai 22. lokakuuta 2013

Peter Ames Carlin: Bruce

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 550 (576 viitteineen, kiitoksineen ja sisällysluetteloineen)
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Rocklegenda Bruce Springsteenin elämäkerta, joka on kirjoitettu yhteistyössä Springsteenin kanssa. Hän syntyi vuonna 1949 New Jerseyssä Yhdysvalloissa työläisperheeseen. Springsteen haaveili muusikon urasta jo varhain ja julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 1973 E Street Bandin kanssa. Lämpimurron teki albumi Born to Run vuonna 1975 ja tunnetuin albumi lienee Born in the USA vuodelta 1984. Hän keikkailee ja levyttää edelleen.

Springsteenistä on kirjoitettu lukuisia elämäkertoja, mutta tämä on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se on 25 vuoteen ensimmäinen elämäkerta, joka on kirjoitettu yhteistyössä tähden itsensä kanssa. Carlin luki kirjaansa varten tuhansia Springsteeniä käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita. Lisäksi hän haastatteli kymmeniä (ellei satoja) ihmisiä Springsteenin lähipiiristä vuosien varrelta sekä tietysti Springsteeniä itseään. Materiaalista ei varmasti ollut pulaa. Se tavallaan koituikin mielestäni tämän elämäkerran kompastuskiveksi. Ajoittain yksityiskohtia vain oli liikaa ja kirja olisi kaivannut rankkaa tiivistämistä.

Ymmärrän kuitenkin valtavan haasteen, jonka kirjoittaja kohtasi. Springsteenillä on takanaan kymmenien vuosien menestyksekäs ura, joka jatkuu edelleen. Mistä kohtaa siinä voisi tiivistää? Lisäksi Carlin on selkeästi Springsteen-fani itsekin, joten tapahtumien poisjättäminen olisi saattanut tuntua hänestä väärältä.

Kaiken kaikkiaan jäin miettimään mitä kohderyhmää ajatellen kirja oli kirjoitettu. Carlin kuvailee paikoitellen biisien sisältöä ja tarkoitusta tarpeettomalla tavalla: fanit kyllä tietävät mistä Springsteenin biisit kertovat; ei-fanit taas kyllästynevät liian yksityiskohtaiseen ja syvälle menevään kuvailuun. Biisien analysointi oli mielestäni jopa vähän koomista, sillä biisit merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Toki oli mielenkiintoista lukea mitä Springsteen oli ajatellut kirjoittaessaan biisejään.

Kirja sisälsi paljon hauskoja tarinoita ja anekdootteja Springsteenin menestyksekkään elämän varrelta ja se olikin kirjan paras anti. Enpä ollut aikaisemmin huomannut esimerkiksi sitä, että myöhemmin Frendit-sarjassa kuuluisaksi tullut näyttelijä Courtney Cox esiintyy vuonna 1984 kuvatussa Dancing in the Dark –videossa.

Mielenkiintoista oli myös lukea Springsteenin erikoisesta lapsuudesta (hän taisi saada nykyajan termein vapaan kasvatuksen) sekä siitä, miten Springsteen saavutti viimein menestystä. Vuonna 1972 Springsteenin silloinen manageri Mike Appel sai Springsteenille viimein levytyssopimuksen taisteltuaan ensin tiensä juttusille Columbia-levy-yhtiön A&R-johtajan John Hammondin kanssa.
"Appel jatkoi puhettaan, mutta nyt terävämpään sävyyn. Eikö Columbia ollutkin se levy-yhtiö, jonka tavoitteena oli ottaa suojiinsa kaikkein lahjakkaimmat muusikot ja rakentaa heille pitkäaikainen, joka kymmenien vuosien pituinen ura? Koska jos se piti paikkansa, sihteeri oli nyt tekemässä virheen - valtavan virheen - pitäessään pomonsa erossa Bruce Springsteenistä. "Minä yritän tässä selvittää, ymmärtääkö kukaan siellä teillä mitään musiikista", Appel äyskäisi kuulokkeeseen. Samaan aikaan vieressä kuuntelevien Cretecosin ja Spitzin silmät alkoivat laajeta samaan tahtiin pakokauhun kanssa. "Me huidoimme käsiämme ja sihisimme hänelle: 'Älä hyvä mies tee noin! Älä helvetissä tee noin!'" Spitz kertoo. Appelin moraalinen raivo oli kuitenkin päässyt valloilleen, eikä yksikään mies - levy-yhtiön sihteeristä puhumattakaan - ollut tarpeeksi vahva pysäyttääkseen sen. Harris sopersi vielä jotain, mutta Appelin täyslaidallinen oli saanut sihteerin niin kiihtyneeseen tai ärsyyntyneeseen tilaan, että hän ei enää halunnut jatkaa kiistelyä Appelin kanssa. Puhelun lopetettuaan Appel kääntyi tyrmistyneiden kollegojensa puoleen ja hymyili. "Hammond on nyt hoidossa", hän sanoi."
Menestys ei todellakaan tullut helposti ja vielä toisen levyn jälkeenkin levy-yhtiössä käytiin valtataistelua siitä annetaanko Brucelle vielä yksi mahdollisuus. Sitten vuonna 1975 julkaistiin single Born to Run, jonka jälkeen asiat alkoivat rullata vähän helpommin. Uran alussa pelot vaihtelivat, mutta pysyvää oli niiden olemassaolo: ensin jännitettiin menestyvätkö levyt ja tuleeko niistä hittejä, sitten pelättiin tuleeko menestystä niin liikaa, että se tekee lopun Springsteenistä. Varhaisia vuosia käsiteltiin perusteellisesti ja 200 sivun jälkeen oli julkaistu vasta toinen albumi. Jostain kohdasta olisi siis mielestäni voitu vähän tiivistää.

Tätä kirjaa mainostettiin keväällä kovasti rockpiireissä ja odotin hetkeä, jolloin saisin sen käsiini. Suurista odotuksistani huolimatta kirja ei valitettavasti ollut ihan sellainen lukunautinto kuin oletin. Ilokseni löysin kuitenkin uudestaan joitain unohtamiani hyviä Springsteenin biisejä kuten Blinded by the Light ensimmäiseltä levyltä.

Suosittelen tätä kirjaa tosifaneille ja yleisesti rockmusiikin historiasta kiinnostuneille.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vinkkaaja: Tiina

  • Julkaisuvuosi: 2007
  • Sivumäärä: 270
  • Juoni: Romaani kertoo hulvattoman satiirisesti suomalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee olevansa väärän maan kansalainen.  Suomi on mörrimöykkyjen ja alkoholisoituvien, huonolla itsetunnolla varustettujen älykääpiöiden maa, kun taas Ruotsi näyttäytyy romaanissa paratiisina, jossa Olof Palme on itse Jumalaa suurempi kansankodin rakentaja.

Vadelmavenepakolainen alkaa ehkä hieman yskähdellen, ja välillä pitkät poliittiset selostukset saivat ainakin minut haukottelemaan, mutta romaanin edetessä lukunautinto hyrähtää kunnolla käyntiin, ja vauhdin hurmassa kirjaa ei malttaisi laskea käsistään enää lainkaan.

Supisuomalainen Mikko kokee siis olevansa kansallisuustransu (päähenkilön oma käsite) eli suomalainen, mutta sisimmässään hän kokee olevansa kaikkea muuta kuin suomalainen - eli ruotsalainen, totta kai. Mikko tietää Ruotsista enemmän kuin moni ruotsalainen itsekään ja juhlii Ruotsin juhlia kotonaan Suomessa antaumuksellisemmin kuin moni naapurimaan kansalainen konsanaan.

Jossain vaiheessa Mikko saa tarpeekseen ja haluaa Ruotsin kansalaisuuden itselleen - hinnalla millä hyvänsä. Hän on aikaisemmin yrittänyt saada sitä viranomaisilta, mutta turhaan, koska ei ole asunut Ruotsissa riittävän pitkään. Itse asiassa hän ei ole asunut siellä ollenkaan.

Miestä moiset vastoinkäymiset eivät lannista, ja kun Mikko tapaa ruotsalaisessa baarissa elämäänsä pahasti kyllästyneen ja pettyneen Mikael Anderssonin, se on siinä, ratkaisu molempien ongelmiin: Mikael kouluttaa Mikosta kunnon ruotsalaisen eli siis oman itsensä ja saa vastapalkkioksi avustetun itsemurhan. Kunnon diili!

Mikko käy ahkerasti Mikael-koulua ja saa kokeista pelkästään kiitettäviä. Jopa alussa ongelmia tuottanut murre on opittu, ja ahkera oppilas saa arvosanaksi siitä täyden kympin. Liian nopeasti kuitenkin koittaa se päivä, kun Mikko muuttuu Mikaeliksi, saa tämän henkilöllisyystodistukset ja omaisuuden, ja Mikael juo avustettuna myrkkyjuoman. Mutta sulkeutunut ovi avaa aina uusia ovia: Mikosta on syntynyt uusi Mikael!

Kaikki sujuu mallikkaasti: Mikko saa työn, tapaa ihanan naisen, menee naimisiin ja saa lapsia. Sitten alkaa tapahtua epämiellyttäviä yhteentörmäyksiä Mikon tuttujen kanssa, ja Ruotsin kansankodin rappeutunutta tilaa parantaakseen (ja omaa itseriittoisuuttaan pönkittääkseen) Mikko-Mikael lupautuu Ruotsin televisioon puhumaan ruotsalaisuudesta. Kaikki kuitenkin menee pieleen, ja Mikaelista alkaakin kuoriutua taas Mikko - kesken televisiolähetyksen!

Thaimaan-matkalla kaikki saa päätöksen, kun Mikkoa tullaan hakemaan poliisien voimin pidäettäväksi Mikael Anderssonin sekä yhden suomalaisen häävieraansa murhasta epäiltynä ja petoksesta. Toki sekin tilanne selvitetään sivistyneesti tunneälyä unohtamatta, onhan kyse sentään ruotsalaisista!

"Kerron kaiken. Se tulee päästäni kuin filmi. Kerron lapsuudestani, Silvian ja Kallen häistä, Palmen murhasta, kokemastani vähättelystäni, masennuksesta, suhteestani Ruotsiin, kansallisuustransuudestani, joulusta Uumajassa, Kohtauksia eräästä avioliitosta, tapaamisesta Mikaelin kanssa, koulutuksestani, avunannosta itsemurhaan ja ruumiin kätkemisestä.

Kerron myös täydellisestä ajastani sen jälkeen ja tapaamisestani Marian kanssa. Kerron häistämme sekä niitä varjostaneesta veriteosta. Kerron kyyneleet silmissä lasten syntymästä, uuden talon ostamisesta Majornasta ja myöhemmin Johannesbergistä. Kerron isien kokkiringistä, jollaiseen Leifkin (poliisi) kerran kuului.

Se on liikaa Leifille. Hän purskahtaa itkuun. Tarjoan paperia ja kysyn, haluaako hän puhua tunteistaan. Hän haluaa.
- En minä sinua haluaisi pidättää. En edes alun perin halunnut poliisiksi vaan arkkitehdiksi. Olisin halunnut luoda kauneutta, mutta päädyin tutkimaan rumaa ja pahaa. Siksi olen täällä. En minä sinua vihaa, en lainkaan.

Hän purskahtaa jälleen itkuun. Painan hänen hikisen päänsä rintaani vasten."

Pidätyksen jälkeen vale-Mikael tuomitaan vankilaan, kun hän siellä ollessaan saa mahtavan ahaa-elämyksen: hän totta maar onkin suomalainen suomalaisine tapoineen ja anoo siirtoa Suomen vankilaan. Ympyrä on sulkeutunut.

Kerronnasta tulee mieleen stand-up-esitys. Kerrotaan hullun hauskasti asioista näennäisen vakavasti, ja se saa lukijat hörähtelemään vähän väliä. Kirjan tilanteet menevät niin absurdeiksi, että lopuksi kirja on pakko ahmaista nopeasti tietääkseen, miten kaikki päättyy.

Kaiken kaikkiaan kirja sai kuitenkin minut ajattelemaan omaa kansallista identiteettiäni ja sen tärkeyttä. Tiikeri ei pääse raidoistaan. Ei, vaikka opiskelisi ja yrittäisi väkisin rakentaa itsestään jotakuta muuta. Oman kansalaisuuden syvimmän olemuksen ymmärtää vain siihen syntynyt ja kasvanut, ei ulkopuolelta seurannut.

Kirja sopii huumorin ja satiirin puolesta liputtaville. En usko, että kirja avautuu muille niin hyvin kuin suomalaisille, koska se käsittelee nimenomaan suomalaisten syvintä olemusta ja
siitä tehdään pilkkaa pilke silmäkulmassa.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2009
  • Sivumäärä: 395
  • Juoni: Paula ja Erik tuntevat toisensa nuoruudesta. Sattumalta he törmäävät ja heidän välilleen kasvaa ystävyys. Myös rakkautta mietitään kovasti.  Paula on ammatiltaan muusikko ja Erik kirjailija. Kirja viliseekin termejä kummastakin maailmasta.

Tämä kirja on nimenomaan lukuromaani. En ole aiemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan romaaneja, joten en osaa verrata tätä muihin. Kirja ei varsinaisesti vienyt mukanaan, mutta oli kuitenkin mukava lukukokemus. Tarina eteni ja sitä katseltiin vuoroin Paulan ja vuoroin Erikin näkökulmasta. Pidän tätä hieman kuluneena tapana tarkastella asioita, mutta toisaalta tässä kirjassa se toimi aika mukavasti.

Romaani on täynnä musiikin termejä ja itsessäni se herättikin jälleen pienoisen kaipuun klassisen musiikin pariin. Täysin klassista musiikkia harrastamattomalle romaani saattaa olla osin hieman raskasta luettavaa. Toisaalta itseni se sai muistelemaan (ja vähän googlaamaankin) erilaisia termejä.
Partituurissa on loputtomasti yksityiskohtia, vaihtuvia tunnelmia, sointivärejä, tekstuureja: paksuja akordeja - ne paksuimmat heti alussa -. vibrafonimaisia pizzicatoja, kitaratremoloita, humisevia trillejä, kromaattisten skaalojen ja arpeggioiden ryöppyjä.
Kirjassa puhutaan paljon ystävyydesta, parisuhteesta ja rakkaudesta. Mietitään eroja ja elämän eteenpäin menemistä. Muistellaan vanhoja haaveita. Loppuratkaisu oli mielestän hieman tylsän puoleinen, mutta toisaalta kirja on täynnä osuvia pieniä kohtia. Tai vähän suurempiakin.
Kaikki ihmiset ovat ansainneet kaiken onnensa, aina. Kaiken sen onnen, jota ei ole saatu riistämällä toisten onnea, he ovat ansainneet. Mikä saa minut epäilemään onnea? Kateus ja pelko. Kadehditaan paitsi itse onnea, myös kykyä olla onnellinen. --- Miksi onnelle asetetaan samat ehdottomat ja lapselliset vaatimukset kuin jumalalle -jos et ole kaikkivaltias, kaikkihyvä ja kaikkialla näkyvissä, et ole olemassa ollenkaan? Miksi onnelta vaaditaan takuut jatkuvuudesta, jotta sen uskottaisiin olevan totta? Miksi onnesta pitäisi edes puhua yksikössä? Eikö onni voi olla monta pientä onnea: tilkkutäkki, jota ihminen kokoaa tyytyväisyyden, ilon ja täyttymyksen neliöistä maailman tuulia ja myrskyjä vastaan?
Vaikkakin kirja oli juonenkäänteiltään kenties hieman tylsä, oli se kuitenkin valaiseva lukukokemus. Romaani johdatti ainakin minut katselemaan asioita itsestäni käsin. Miettimään omia parisuhteitani, omia haaveitani, unelmiani. Ja vaikka välillä olisin halunnut hieman ravistella päähenkilöitä, saivat he silti sympatiani.

Kenelle? Helppoa kirjaa kaipaavalle, pohdiskelua haluavalle, entiselle musiikin harrastajalle, melkeinpä kenelle tahansa vain.

torstai 3. lokakuuta 2013

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2011
  • Sivumäärä: 335
  • Juoni: Ansa ja Elina viettävät nuoruutensa yhdessä samalla maatilalla. Ikävät tapahtumat erottavat heidät vuosiksi, kunnes Elina haluaa katkaista vuosien puhumattomuuden ja selvittää asiat Ansan kanssa. Vuodet ovat kohdelleet heitä eri tavoin: Elina on menestynyt bisnessmaailmassa, Ansa elää vaatimatonta elämää. Voivatko kaksi näin päällisin puolin erilaista ihmistä ymmärtää toisiaan?

Olen lukenut viime aikoina haastavia ja yksityiskohdissa liiallisuuksiin meneviä kirjoja, joten tuntui helpottavalta lukea vaihteeksi romaani, jossa koko ajan tietää mistä puhutaan ja jossa tarinalla on selkeä kehityskaari ja kulku. Paavilaisen kirja on mielestäni malliesimerkki hyvästä lukuromaanista.

Tarinassa liikutaan kahdessa tasossa: toisaalta on nykyhetki, jossa Elinan isä on kuollut ja Elina haluaa selvittää asiat Ansan kanssa. Toisaalta molemmat naiset palaavat takaumissa menneeseen, joka purkautuu auki vähä vähältä muodostaen lopulta kokonaisen kuvan lukijalle. Kaikki ei ole sitä miltä se ensinäkemältä näyttää.

Paavilainen kuvaa onnistuneesti kahta niin erilaista persoonaa, Ansaa ja Elinaa. Henkilöhahmot ovat ehjiä ja kokonaisia. (Tiedättehän miten toisinaan kirjan päähenkilö jää etäiseksi tai puolikkaaksi? Tässä ei jäänyt.) Ansa ja Elina ovat inhimillisiä ihmisiä, vikoineen ja vahvuuksineen.
"Elinaa kiukuttaa. Miksei se puhu enempää, kokonaisia lauseita, jatka keskustelua? Vaietakseenko se tänne on matkustanut varta vasten, kököttää tuossa kuin paha muisto menneestä. Ihminen on luotu puhumaan.
Hän laskee häikäisysuojan alas, lokakuinen auringonpaiste, ilmastonmuutoksestako sekin on merkkinä. Parempi sekin kuin tuo pimeyden lähettiläs, sosiaalisen osaamisen miinusmerkki. Onko sen tarkoituksena vain sylkeä heidän perheensä päälle? Elina haparoi aurinkolasinsa ja työntää ne silmilleen."
Vaikka kirjassa kerrotaan sekä Elinan että Ansan elämästä, mieleeni jäi vahvemmin Elinan osuus. Hänen hahmonsa kirjassa ei ollut missään nimessä onnellinen ihminen. Tosielämässäkin kun ihminen voi huonosti, hän näkee helposti vain huonosti olevia asioita ympärillään ja siksi Elinan ajatusten lukeminen oli välillä uuvuttavaa. Se oli myös kirjan loppua kohden turhauttavaa: miten voi olla noin onneton ihminen, joka ei kuitenkaan tee mitään onnettomuudelleen. Elina oli saanut elämältään kaiken mitä toivoi, vain huomatakseen, ettei se tuonutkaan onnea.

Elinan nykyistä elämää kuvaa hyvin kirjan lause: "Tällaisen perheen he ovat kyenneet pystyttämään: taloudellisesti hyvinvoivan, yleisvalaistuksessa siistin, mutta kohdevaloja kestämättömän." Luulenkin, että Elinan elämä oli kirjassa saavuttamassa käännekohdan. Ymmärtääkseni tämä kirja oli itsenäinen jatkotarina Paavilaisen edelliselle kirjalle ja voikin olla, että Elinan tarina jatkuu vielä Paavilaisen tulevissa kirjoissa.

Elinan kautta Paavilainen kuvaa liike-elämää ja antaa siitä kaoottisen ja pinnallisen kuvan. Hän onnistuu myös liioittelemaan sopivasti sen absurdeja ja järjettömiä puolia ja siten ravistelemaan lukijoita. Vaikka olenkin itse saanut kaupallisen koulutuksen, tunnistin jo kauan sitten, että elämänsisällöksi bisnessmaailmasta ei ole. Moni kuitenkin kokee, että oravanpyörälle ei ole vaihtoehtoja. Ansan elämä tuo tälle kirjan aspektille hyvää vastapainoa ja se on monella tapaa aivan vastakohta Elinan elämälle.

Kirja loppuu toiveikkaasti ja viimeisiin lauseisiin kiteytyy kirjan tärkeä sanoma. Se liittyy siihen kuinka omalla suhtautumisella ja asenteella on ratkaiseva merkitys siihen miten asiat näkee ja kokee. Ja aina koittaa uusi aamu.

Kirja on oivallinen kaikille, jotka nauttivat hyvistä lukuromaaneista, ihmismielen kummallisuuksien pohtimisesta ja kehityskertomuksista.