keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Marko Leino: Joulutarina

Vinkkaaja: Petra

(Tämä olkoon joulun bonussuositus. En ollut varma ehdinkö lukea tätä kirjaa loppuun nyt joulun alla, mutta ehdin sittenkin. Ajattelin, että tätä ei kuitenkaan kannata julkaista enää tammikuussa, joten saatte sen nyt kun joulukin on vielä täällä. Ensi viikolla Tiinan kolme kirjasuositusta!)

  • Julkaisuvuosi: 2007
  • Sivumäärä: 286
  • Juoni: Joulutarina on kertomus siitä, miten joulupukista tuli joulupukki. Tarinan päähenkilö Nikolas elää köyhässä entisajan Suomessa. Hän menettää traagisella tavalla siskonsa ja omat vanhempansa ja joutuu kiertolaiseksi Korvajoen kylän perheisiin. Kiittääkseen hänestä huolehtineita perheitä hän alkaa valmistaa kerran vuodessa lahjoja perheiden lapsille. Vuosien vieriessä Nikolaksen kunnianhimo kasvaa ja erilaisten sattumusten kautta hän saa mahdollisuuden levittää lahjaperinnettään yhä laajemmalle ja laajemmalle. Kaikesta hyvästä huolimatta menetyksen pelko varjostaa Nikolaksen elämää.
Satumainen joulutarina on loistavaa luettavaa joulun aikaan! Takakannessa sitä kuvaillaan koko perheen lukuromaaniksi ja siinä on kyllä kiinnostavuutta aikuisillekin. Kirja on jaettu kahteenkymmeneenneljään sopivan pituiseen lukuun, joten sitä voisi hyvin lukea joulukalenterinomaisesti. Osa luvuista varsinkin kirjan alkupuolella kuitenkin päättyy niin ikäviin tunnelmiin, että itse yleensä lopetin lukemisen mieluummin johonkin muuhun kohtaan kuin virallisten lukujen loppuun.

Tarina on uskomattoman yllätyksekäs. Olen lukenut kirjan pariin otteeseen menneinä vuosina ja silti yllätyin jälleen juonenkäänteistä. Leino luo kirjaan oman maailmansa, jota voisi kekseliäisyydessä verrata J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjoihin. Valitettavasti dialogi ei aina ole yhtä toimivaa, mutta sen avulla yritetään varmaan maalata vanhanajan tunnelmaa henkilöiden puheiden kautta. Pidin sitä vähän teennäisenä, mutta se ei haitannut, kun pääsin lukemisen kanssa vauhtiin.

Leinon kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Lapin maisema maalautuu kuin itsestään silmien eteen tekstiä lukiessa.
Aika otti siivet alleen ja vyörytti vuodenajan toisensa jälkeen kuin yhtenä kehämäisenä nauhana. Pohjoisen värikylläisiä syksyjä seurasivat puhtaanvalkeat, korkeanietoksiset talvet, jotka virtasivat jo kohta kuin solisevat tunturipurot kohti paljasta, kovaa valoa hohtavaa kevättä.
Kirjan yleistunnelma on aika vakava eikä ainakaan kirjan tarina ole mielestäni tarkoitettu ihan pienille lapsille (elokuvan tunnelmaa en muista niin tarkasti). Kirjassa on muutamia traagisia ja pelottaviakin tapahtumia, vaikka lopulta kaikki tavallaan päättyy onnellisesti. Pientä huumoriakin on mukana.
"Kiirettä tulee pitämään lahjojen kanssa, tuskin jää vuodessa aikaa edes yhden vapaapäivän viettoon", Nikolas sanoi ja palasi pöydän luo. "Mutta ei se mitään. Minä ymmärsin äkkiä yhtenä päivänä, että olen antanut tähän päivään saakka lahjoja ainoastaan niille, jotka ovat auttaneet minut", hän jatkoi ja istuutui Eemeliä vastapäätä. "Mieti nyt, miten itsekäs minä olen ollut!"
"Itsekäs, sinä?" Eemeli huudahti. "No, minäpä mietin", hän sanoi ja oli korkeintaan sekunnin hiljaa. "Kas, eipä tullut mieleen."
Tarinan keskeiset sanomat liittyvät rakastamisen vaikeuteen ja rakkaiden menettämisen pelon hyväksymiseen. Ei kovin kevyitä aiheita, mutta Leino käsittelee niitä taitaen.

Suosittelen kirjaa jouluihmisille ja hyvistä tarinoista pitäville. Tämä on laadukas satu aikuisille!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Lukusuosituksia

Joulu on monella tapaa kirjakansan parasta aikaa, sillä lukusuosituksia tulvii vähän siellä sun täällä. Päätimme mekin kantaa kortemme kekoon ja kertoa jokainen kolme omaa lukusuositustamme teille, lukijat. Postauksemme tulevat tuttuun tapaan viikon välein ja minä pääsen ensimmäisenä jakamaan kolme itselleni tärkeää kirjaa kanssanne. Nämä ovat kolme kirjaa, jotka ovat tavalla tai toisella tehneet aikoinaan minuun vaikutuksen.

Ihanaa ja rauhallista joulunaikaa kaikille!

*Petra

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
  • Julkaisuvuosi: 1998
  • Sivumäärä: 315
  • Juoni: Kirja kertoo yhdysvaltalaisten maaseudulla Kaliforniassa elävien sisarusten tarinan tilanteessa, jossa yhteiskuntarakenne romahtaa ja elämä maapallolla palaa käytännössä kivikautiseen aikaan.
Olen lukenut tämän kirjan useampaan kertaan ja olen edelleen aika vaikuttunut siitä. Ennen tätä kirjaa en ollut lukenut muita vastaavia romaaneja tai nähnyt elokuvia samasta aiheesta, joten jo aihepiiri oli erityinen. (Sittemmin tämä aihepiiri onkin ollut suosittu muun muassa elokuva-aiheissa.) Parasta kirjassa oli sen uskottavuus ja realistisuus. Näin voisi käydä ihan oikeasti. Vaikka selviytyminen ilman sellaisia mukavuuksia kuten sähköä vaatii sisaruksilta paljon ja elämä on vaikeaa, tämä ei kuitenkaan ole mikään kauhukertomus. Viesti on selvä: elämä jatkuu. Tämä on hyvä lukuromaani ja sopii muun muassa kaikille, joita kiinnostaa selviäminen erikoisissa olosuhteissa.



Marya Hornbacher: Elämä kateissa
  • Julkaisuvuosi: 1999
  • Sivumäärä: 343
  • Juoni: Hornbacher on yhdysvaltalainen toimittaja, joka sairastui bulimiaan yhdeksänvuotiaana ja muutaman vuoden kuluttua siitä anoreksiaan. Tämä on tositapahtumiin perustuva omaelämäkerrallinen kertomus syömishäiriöistä.
Kirja on raju, mutta koskettava matka ihmismielen synkkiin puoliin. Hornbacher on kertomuksessaan kipeän suora ja rehellinen. Hän on taitava kirjoittaja ja osaa sanoilla maalata hienoja tilannekuvia. Suosittelen kaikille, joita kiehtoo ihmismielen kommervenkit tai syömishäiriöt.



Riikka Pulkkinen: Raja
  • Julkaisuvuosi: 2007
  • Sivumäärä: 399
  • Juoni: Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, jotka (jos en väärin muista) myös risteävät keskenään: 53-vuotias Anja on luvannut Alzheimeria sairastavalle miehelleen auttaa tätä kuolemaan, kun mies ei enää muista mitään, ja samaan aikaan Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu äidinkielenopettajaansa. Anjan raskaan lupauksen täyttämisen hetki lähestyy ja myös Mari kamppailee oikean ja väärän välillä.  
En totta puhuen muista tästä kirjasta juuri muuta kuin että pidin siitä kovasti. Riikka Pulkkisen kirjoittama ja käyttämä suomenkieli on valtavan kaunista ja tämä tarina kosketti minua enemmän kuin kaksi myöhempää Pulkkisen kirjaa (Totta ja Vieras). Suosittelen tätä niille, jotka nauttivat filosofisesta pohdiskelusta, ja joille kaunis kieli on kirjassa erityisen tärkeää.


torstai 19. joulukuuta 2013

Leena Lander: Käsky

Vinkkaaja: Leena
  • Sivumäärä:334
  • Julkaisuvuosi:2003
  • Sisältö: Käsky sijoittuu Suomen vuoteen 1918, Suomen sisällissotaan (tai mitä nimeä sodasta haluaakaan käyttää). Kirjassa seurataan erityisesti Miina Malinia, jonka oikea nimi ei tosin ole Miina Malin. Miina Malin on valkoisten vangiksi ottama punainen, jota jääkäri Aaro Harjula on lähtenyt saattamaan kenttätuomioistuimeen. Matkalla Miina ja Aaro kuitenkin joutuvat pelastautumaan saareen ja ovat tällä saarella 8 päivää. Ajallisesti tarina tapahtuu saarelta pois pääsemisen jälkeen, mutta käytännössä kirja on täynnä takaumia.
 Käsky on mielestäni oivallinen kuvaus Suomen sisällissodasta ja sodan järjettömyydestä. Kirja saa todellakin pohtimaan sitä, kuinka raadollinen ihminen voi olla toiselle ihmiselle. Ja vain siksi, että tämä toinen sattuu kannattamaan erilaista poliittista ideologiaa. Käsky alkaa todella väkevästi. Heti ensimmäisessä luvussa käy ilmi, kuinka naisen asema voi olla erittäin huono. Tähän ensimmäiseen lukuun palataan myös useampaan otteeseen tarinan aikana ja koko vyyhti ratkeaa oikeastaan vasta lopussa. 

Käsky on hyvä kuvaus vuoden 1918 tapahtumista. Käsky on myös hyviä henkilöhahmoja sisältävä kirja. Päähenkilö Miina Malin, jääkäri Aaro Harjula sekä Tuomari Emil Hallenberg ovat jokainen hyvin kuvattuja hahmoja. Jokainen heistä onnistuu omalla tavallaan ärsyttämään, mutta toisaalta voittamaan puolelleen. Tarinaa kerrotaan varsinkin Miinan ja Emilin näkökulmista. Muut henkilöt ovat sivuosissa, mutta heistä varsinkin entinen mielisairaalan asukki Konsta nousee myös tärkeään rooliin.
Konsta koputtaa sormenpäillään hermostuneesti pöydän pintaa: Allekirjoittanut ei tiedä. Allekirjoittanut ottaa vain kuvia. Vettävodaavettävodaa?
Sekä kuvien ottaminen että vettävodaavettävodaa osoittautuvat kirjan loppupuolella huomattavasti tärkeämmiksi asioiksi kuin aluksi olisi voinut aavistaa.

Käsky ei missään nimessä ole paras lukemani kirja. Eikä se pääse lähellekään parhaimmistoa. Kuitenkin jokin tässä kirjassa koukutti. Kenties historia, kenties henkilöhahmot. Pidin.

Kenelle? Punaisten ja valkoisten sodasta kiinnostuneille, hyvää lukuromaania kaipaavalle (mielestäni tämä oli suhteellisen rankasta aiheestaan huolimatta aika helppoa luettavaa).

p.s. joulun  (ja joululoman) kunniaksi seuraavat kolme postausta ovatkin hieman erilaisia kuin tähän astiset. Niitä odotellessa :)

lauantai 14. joulukuuta 2013

Reidar Palmgren: Jalat edellä

Vinkkaaja: Tiina

  • Julkaisuvuosi: 2001
  • Sivumäärä: 206
  • Juoni: Kirja kertoo erään perheen tarinan siitä perinteisestä: Aviopari on ajautunut monen avioliittovuoden jälkeen valovuosien päähän toisistaan ja sinnittelee yhdessä vain alakouluikäisen poikansa tähden. Perheen isä Risto on päätynyt kokeilemaan ruohoa myös aidan toiselle puolelle ja pakoilee ankeita kotiolojaan työhönsä. Sitten alkaakin sattua ja tapahtua mitä merkillisempiä sattumuksia, ja siihen ne perinteisen tarinan piirteen loppuvatkin. Lukijaa viedään mitä erikoisimpiin ja pelottavimpiin tilanteisiin, eikä hän aina tiedä, mikä on totta ja mikä tarua.

Jalat edellä -romaani on yksi erikoisimmista lukemistani kirjoista. Surrealistiseen
tapaan kirjoittanut Palmgren sekoittaa niin taitavasti toden ja tarun toisiinsa, että lukija ei useinkaan huomaa, mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa.

Päähenkilö Risto on kiireinen yrittäessään pitää tyytyväisenä sekä rakastajattarensa että kollegansa asianajotoimistossa. Vain  hänen vaimonsa Katja ja heidän poikansa Tero jäävät vaille huomiota, ja Tero joutuu usein vanhempiensa riitojen syyttömäksi välikappaleeksi. Mutta kun se elämä vain on niin hankalaa: Ristoa ei kiinnosta ja Katjaa väsyttää. Mutta sitten tapahtuukin jotakin järkyttävää, ja samalla järkkyy Riston mielikin. Lukija tulee epäluuloiseksi tapahtumien kulusta, sillä ei voi tietää, tapahtuvatko ne Riston päässä vai ihan oikesti.

" - Saatanan... saatanan paska! Kato ny mitä sä teit, senkin idiootti, hän huusi, mutta ääni sortui, häntä alkoi heikottaa ja hän putosi polvilleen. 
- Ei se poikki ole, Risto sanoi ja lähti konttaamaan kohti. - Se on vaan sijoiltaan. Näytäs.
Ennen kuin Katja ehti tajuta mitä oli tapahtumassa, Risto oli tarttunut häntä pikkusormesta lujalla otteella. Kauhu valtasi Katjan ja hän alkoi vapista. 
- Älä, älä Risto kiltti, älä. Et tee sitä, et! Et jumalauta väännä!
Risto käänsi Katjan sormea nopealla liikkeellä. Kuului hiljainen, pehmeä 'knak'  kun luu katkesi. Katja parkaisi, ja lyyhistyi sitten tiedottomana hiekalle. Risto katsoi häntä ihmetellen ja sylkäisi suullisen verta, kuolaa ja oksennuksen rippeitä. Sitten hänelle kirkastui.
- Mä väänsin varmaan väärään suuntaan. Johan nyt! hän sanoi Katjalle, kun tämä alkoi virota.
- Vahinko se oli. Oksenna, se helpottaa, mä tiedän. 
- Ole hiljaa. Enkä varmasti oksenna. Mä jätän sut, otan eron. Mä ilmotan susta poliisille, senkin paskiainen. 
Katja nieli itkuaan ja piteli kättään, joka alkoi turvota. Risto kompuroi pystyyn.
- Juu se on varmaan parasta, hän sanoi asiallisesti ja pyyhki hiekan kämmenistään takinliepeisiin. - Kuule, mä taidan tietää jo ostajankin meidän asunnolle. Jos se laitetaan myyntiin nyt, siitä saa parhaan hinnan. 
Katja havahtui.
- Mitä sä oikein sanoit?
- No, siitä asunnon myynnistä mä vaan.
- Mitä? Mikä ihminen sä olet?
- Älä nyt, onhan tässä jonkun oltava aikuinen."

Kirjan luettuani en vieläkään ollut varma, mikä oli todellisuutta ja mikä harhaa. Teos on erikoisuudessaan ravisteleva ja mielenkiintoinen, ja kirja jää pyörimään mieleen. Teoksen kaoottisuus luo pelottavan kysymyksen: Mistä me loppujen lopuksi kukaan tiedämme, mikä on todellisuutta?

Riston oudot reagoinnit eri tilanteisiin saavat lukijan epäuskoisen ihmetyksen valtaan - mikä lienee ollut Palmgrenin tarkoituskin. Kerronta on toteavaa, ja kirjoittaja tarjoaa lukijalle järkyttävää mustaa huumoria ilman varoitusta.

Suosittelisin Jalat edellä -kirjaa sellaisille lukijoille, jotka ovat lukeneet jo kaikenlaista ja haluavat jotakin uutta ja erilaista. Tosikoille en tätä teosta suosittele, sillä huumoriveikonkin suu loksahtaa välillä auki.







torstai 5. joulukuuta 2013

Haruki Murakami: Norwegian wood

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 1987
  • Sivumäärä: 426
  • Juoni: Kirjassa japanilainen mies, Watanabe, muistelee parinkymmenen vuoden takaista ensirakkauttaan ja tilannetta, jossa hän oli 19-vuotiaana kiinnostunut kahdesta hyvin erilaisesta naisesta. Toinen oli hauras ja herkkä ja toinen rempseä ja suorasukainen, ja kummassakin suhteessa oli omat ongelmansa. Nuori Watanabe tasapainoilee näiden naisten välillä ja yrittää rakentaa omaa elämäänsä yliopisto-opiskelijana suuressa kaupungissa.

Kirja sijoittuu pääasiassa vuoden 1969 Tokioon. Erikoista kyllä, aikakautta ei juurikaan erota nykyhetkestä muusta kuin tietotekniikan puuttumisesta ja yllätyin siitä, että esimerkiksi luotijunia oli jo tuolloin olemassa (kulkivatko ne oikeasti jo silloin niin kovaa kuin nykypäivänä?). Hämmästyttävää oli myös kuinka länsimainen (ja erityisesti amerikkalainen) kulttuuri oli jo saavuttanut vahvan jalansijan Japanissa. Watanabe kuunteli länsimaista musiikkia, luki J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaania, söi anjovispizzaa, opiskeli saksankieltä ja joi brändyä taskumatista (vain muutamia esimerkkejä mainitakseni). Voi tietysti olla, että länsimainen popkulttuuri ei ollut oikeasti niin suosittua Japanissa 60-luvulla kuin kirjailija antaa ymmärtää ja että kirjailija halusi vain jostain syystä tehdä Watanabesta länsimaisen kulttuurin fanin. Itseäni jäi vähän häiritsemään se, että en tiedä millaista Japanissa tuohon aikaan oikeasti oli. Haluaisin suhtautua kirjaan myös eräänlaisena ajankuvauksena, mutta nyt en pysty sanomaan oliko se luotettava.

Uskon, että japanilaisen kulttuurin erityispiirteet näkyivät selkeimmin kirjailijan kirjoitustyylissä, josta puuttui lähes kaikki länsimainen henkilöhahmojen tunteiden ja ajatusten kuvailu. Henkilöt jäivät etäisiksi, sillä heistä kerrottiin vain tekemisen ja tapahtumien kautta. Heidän tunteistaan ja ajatuksistaan kerrotiin hyvin säästeliäästi ja siksi itselleni ei syntynyt tunnesiteitä kehenkään kirjan henkilöistä. Koin tämän aika hankalaksi lukijan kannalta ja se vei kirjalta syvyyden. Jäin miettimään miten japanilaiset puolestaan kokevat länsimaisen kirjallisuuden. Onko se heidän näkökulmastaan jatkuvaa ilotulitusta? Voin kuvitella, että japanilaiset ovat harjaantuneet käsittelemään tämänkaltaista eleetöntä tekstiä ja lukemaan rivien välistä ja pienistä vihjauksista asioita. Minusta isoja asioita ohitettiin näennäisesti olankohautuksella tai jätettiin peräti kokonaan käsittelemättä. Seuraava katkelma kuvaa hyvin kirjoitustyyliä ja suurta osaa kirjan sisällöstä.
"Puhuttuani niin paljon minulle tuli nälkä. En ollut syönyt aamiaiseksi juuri mitään ja lounaastakin oli pudonnut vain puolet. Minua harmitti, että olin jättänyt ruokaa lautaselle, mutta harmittelu ei nyt paljon auttanut. Katsoin, löytyisikö kaapista jotain syötävää, mutta siellä oli vain rasia merilevää, Vicks-kurkkupastilleja ja soijakastiketta. Paperikassissa oli vielä kurkkua ja greippiä."
Pohdin pitkään mihin tarina johtaa ja mikä on sen punainen lanka. Kirjan takakannessa tarinaa kuvattiin rakkaustarinaksi, mutta en itse tunnistanut sitä sellaiseksi. Käsitykseni rakkaustarinasta on varmaan hyvin länsimainen: jonkun täytyy vähintäänkin tunnustaa rakkautensa, ajatella kuinka paljon rakastaakaan tai edes vähän kärsiä rakkaudesta. Rakkaustarinaan ei riitä se, että viettää aikaa jonkun kanssa tai harrastaa seksiä. Olikohan koko sanaa 'rakkaus' käytetty takakannen lisäksi kirjassa ollenkaan? Vaikuttaa selvästi siltä, että kirjoitustyylin eleettömyys todellakin esti minua näkemästä tarinan pointtia.

Mielenkiintoista kyllä, kirjoitustyyli muuttui paikoitellen tyystin kirjan loppuosassa, jossa välillä palattiin nykyhetkeen ja Watanabe muisteli jälleen menneisyyttä. Näissä kohdissa teksti oli huomattavasti kuvailevampaa ja herätti lukijassa eritavalla tunteita kuin muu osa kirjasta. Mitäköhän kirjailija halusi tällä tehokeinolla välittää lukijoille?

Omasta mielestäni kirjan pointti oli kuvata mielen heikkouksia, sillä kirjassa sivuttiin toistuvasti mielen särkymisiä ja oltiin jatkuvasti mielen herkkyyden äärellä. Kirjassa kerrottiin useammasta itsemurhasta, mutta kun niitä kohdanneiden ihmisten tunteita tai järkytystä ei sen kummemmin avattu, jäi niiden merkitys puolitiehen. Aivan kuin kirjailija olisi halunnut vain dokumentoida erilaisia tapoja tehdä itsemurha. Se oli sääli, sillä näistä särkyneistä mielistä olisi riittänyt merkittävästi punaista lankaa useammallekin kirjalle.

Koin erityisen viihdyttäväksi kirjassa oivallukset, joita Watanebe teki ympäröivästä maailmasta kuten seuraavassa katkelmassa.
"Hämmästelin jälleen kerran sitä, miten monenlaisia unelmia ja päämääriä ihmisillä olikaan. Tämä oli ihan ensimmäisiä asioita, joihin kiinnitin huomiota muutettuani Tokioon. Tajusin, että yhteiskunta tosiaan tarvitsi muutamia ihmisiä - tosin vain muutamia - jotka halusivat oikein intohinoisesti piirtää karttoja. Tuntui uskomattomalta, että juuri se kaveri, joka halusi töihin geologian tutkimuskeskukseen, änkytti aina kun hän lausui sanan "kartta". Muuten Kamikaze puhui kutakuinkin normaalisti, mutta sanoessaan "kartta" hän änkytti vuorenvarmasti."
Kuvaukset olivat mielenkiintoisia ja todellakin jotain uutta, mitä en ole varmasti lukenut koskaan aikaisemmin. Myös kirjan kieli ja lauserakenteet olivat helppotajuisia ja sujuvia.

Loppuun vielä kaksi hauskaa yksityiskohtaa: Watanabea kutsuttiin lempinimellä Toru. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kun tiedän ettei japaninkielessä ole länsimaista ärrää (japanilaiset lausuvat R-kirjaimen L-kirjaimena) minua huvitti kovasti se, että hänen lempinimensä oli käytännössä Tolu. Toinen hauska huomio liittyi siihen, että kirjassa kirjeet päätettiin usein sanoihin 'heihei' aivan kuin kohtaaminen olisi ollut fyysinen. Olen kirjoitellut joitain kirjeitä erään japanilaisen kanssa ja ihmetellyt tätä seikkaa, jonka kuvittelin olevan pelkästään hänen henkilökohtainen tapansa. Nyt paljastui, että kyseessä lieneekin normaali japanilainen tapa.

Suosittelisin tätä kirjaa lähinnä Japanin kulttuurista kiinnostuneille ja pelkistetystä japanilaisesta ilmaisusta pitäville. Molempia tuli uskoakseni tässä kirjassa roppakaupalla.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Muutama resepti tapaamisesta

Tämä on kyllä kirjablogi, mutta muutamia saattaa kiinnostaa perjantain postauksessa vilahtaneiden herkkujen reseptit, joten jaamme nekin täällä. Söimme muun muassa tosi hyvää lohi-pastasalaattia, parmankinkkurullia ja parmesantikkuja.


Lohi-pastasalaatti

350 g kuviopastaa
3 rkl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria
2 dl keitettyjä herneitä
200 g kylmä- tai lämminsavustettua lohta
100 g tuorejuustoa, esim. Philadelphia
1 rkl appelsiinimehua
noin 1 dl salaatinlehtiä, esim. rucolaa

Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan suolalla maustetussa vedessä. Valuta keitinvesi ja huuhtele pasta kylmällä vedellä. Nosta kulhoon ja valuta päälle öljy. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita hyvin. Lisää joukkoon herneet ja lohipalat. Notkista tuorejuusto sekoittamalla sen joukkoon appelsiinimehu. Sekoita kastike muiden aineiden joukkoon. Koristele salaatinlehdillä.


Parmankinkkurullat

100 g voitaikinaa
20 g mascarponejuustoa
50 g pestoa
3 viipaletta parmankinkkua

Kauli voitaikina ohueksi levyksi. Peitä taikina ensin juustolla, sitten pestolla ja lopuksi parmankinkulla. Kääri tiukaksi rullaksi. Laikkaa rullasta noin kahden sentin viipaleita ja aseta palat leikkauspinta ylöspäin pieniin vuokiin. (Itse voitelin rullat vielä kananmunalla ja ripottelin päälle parmesanjuustoraastetta.) Paista 175-180 asteessa 10-12 minuuttia.


Parmesantikut

voitaikinaa
1 kananmuna
parmesan-juustoraastetta

Kauli voitaikina ohueksi levyksi ja leikkaa levystä sormenpaksuisia suikaleita. Voitele suikaleet kananmunalla ja ripottele päälle parmesan-juustoraastetta. Rullaa muutamalle kierteelle, asettele pellille ja paista uunissa 225 asteessa kymmenisen minuuttia.