sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Marko Hautala: Kuokkamummo

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 328
Juoni: Romaanissa Samuel Autio löytää isänsä kuoleman jälkeen jäämistöstä salaperäisen videon,
joka herättää häntä vaivaavat nuoruusmuistot. Samaan aikaan Samuelin isän naapuruston, Vaasan seudun erään lähiön, nuoret jatkavat vanhaa perinnettä, jossa teinit kokoontuvat yhteen peloteltaviksi. Pelkäksi urbaanilegendaksi väitetty tarina Kuokkamummosta alkaa saada liiankin todellisia piirteitä, kun ihmisiä katoaa jäljettömiin - on kadonnut jo vuosikymmeniä. Seudulla nököttävä pelottava Bondorffin huvila alkaa kiinnostaa myös alueella ennen asunutta Maisaa, joka tekee seudun perinteestä väitöskirjaa. Lopussa ihmisten keskinäiset suhteet, kohtalot ja eri osaset alkavat löytää paikkaansa karmivassa tarinassa.

Kuka pelkää pimeää? Entä nostattaako mielikuva kosteasta ja kylmästä kellarista ihokarvoja pystyyn?Jos ei, niin syytä olisi, ainakin Hautalan Kuokkamummon lukemisen jälkeen. Romaani on modernia kauhua, ja Hautala on oikeastaan tällä hetkellä hyvin ainoita, jotka kirjoittavat kotimaisessa kirjallisuudessa tätä genreä. Hautalan aikaisemmat kirjat ovat olleet lähinnä psykologisia trillereitä, mutta Kuokkamummo on rehellistä kauhua. Sitä nostatetaan sekoittamalla tarua ja totta sekä pidättämällä antamasta tietoja, jotka päästäisivät lukijan piinasta. Kauhu ja inho menevät ihon alle. Mielenkiintoa tuovat urbaanilegendat sekä erikoiset ja hyvin salaperäiset henkilöhahmot - myös sellaiset, ettei lukija ole aina varma, ovatko henkilöt todellisia. Inhottavilta yksityiskohdiltakaan ei ole säästelty.

"Nainen oli kadonnut.
 Pasi yritti puhua, mutta jokin kurkussa kieltäytyi toimimasta. Koko nielu kieltäytyi toimimasta. Pimeys kuhisi maailman kaikissa väreissä.
Kipu alkoi lyödä turtumuksen muurien yli. Sen kanssa ei nevoteltu. Sormet menivät vaistomaisesti suuhun, kuin pitkä hius olisi mennyt nieluun. Löysivät liukkaan langan, joka johti kielen tyveen ja syvemmälle, liian syvälle, jotta mitään olisi tehtävissä. Käsi tapaili outoa pingottavaa muotoa, joka johti ulos suusta ja katosi värisevänä valonsäteenä jonnekin kuistintakaiseen pimeyteen, sinne missä kuun valaisemien pilvien alainen kohina oli.
Pasi yritti puhua, mutta kieli oli jo paisunut toimintakyvyttömäksi. Vieras, kipeä etana, joka oli silti hänen kielensä.
Hän yökkäsi uudelleen.
Virhe.
Koukut painuivat syvemmälle nielun pehmeään kudokseen. Neste valui vatsalaukkuun ja Pasi tajusi vain osittain ja etäisesti, että se oli verta.
"Nyt kukaan ei voi sua auttaa."
Naisen ääni aivan korvan vieressä.
Sitten uusi suhahdus.
Lanka karkasi Pasin sormista ja jännittyi kuin jousi, Se värisi hänen näkökentässään. Hämähäkinseitti. Hän tajusi, että se oli siima. Vahva siima. Sellainen, jolla nostettiin todella isoja kaloja." 

Hautala käyttää melko perinteistä kaavaa, jossa lukijan tietoon ripotellaan vähän kerrassaan eri ihmisiä ja tapahtumia, ja vasta lopussa selviää, mitä todella tapahtui ja miten kaikki elementit liittyvät toisiinsa. Tämä on mielestäni oiva tapa ylläpitää jännitystä ja lukunopeutta. Itse en halunnut laskea kirjaa käsistäni, sen verran nopeasti halusin saada tietooni, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.


Hautalan käyttämä kerrontatapa on rytmikästä, jopa paikoin runollista. Teksti luikertelee omintakeisesti kiihtyvien tapahtumien mukana, ja kerronta on myös hyvin kuvailevaa ja paikoin kuvainnollista. Itseäni kiehtova aukkoinen ja vihjaileva kerrontatapa tekee kuitenkin sen, että kirja ei sovellu hätäisimmälle lukijalle.

Kenelle sitten? Tietysti sellaiselle, joka haluaa pelotella itseään pimeillä ja suljetuilla tiloilla ja aavemaisella kerrontatyylillä. Pieni varoituksen sana kuitenkin: jos haluaa pelotella itseään oikein kunnolla hulluuden partaalle, Kuokkamummo ei saa ihan sellaista reaktiota aikaan, vaikka viihdyttävä ja karmiva onkin.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Lukuaakkoset V-Ö

Tässä lukuaakkostemme viimeinen osa! Muutama aakkosten loppupään kirjain tuotti hieman hankaluuksia, mutta pienellä soveltamisella keksimme niihinkin jotain...

V niin kuin Vernor Vinge. Tämä on se kirjailija, joka johdatti minut scifin maailmaan. Järkälemäinen Linnunradan ääret on tutustumisen arvoinen kirja, vaikkei scifiä olisi koskaan lukenut. Jos et siis pelkää huimaa sivumäärää, tartu tähän kirjaan. /Leena

W niin kuin Waller eli Robert James Waller, joka on kirjoittanut kirjan Hiljaiset sillat, josta tehtiin sittemmin kuuluisa elokuva. Itse ihastuin teini-iässä Wallerin surumieliseen romaaniin Rajamusiikkia, joka kertoo Vietnamin veteraanista Jackista Texasissa. Kirjan kantavia teemoja ovat vaellushalu, kanrihenkisyys ja kipeä elämä. En ole lukenut kirjaa varmaan kymmeneen vuoteen, voisikin olla aika verestää muistoja! /Petra

X niin kuin X-kromosomi. Liza Marklund ja Lotta Snickare ovat kirjoittaneet herättelevän ja mielenkiintoisen kirjan nimeltä Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Kirja kertoo aikamme jäykistä sukupuolirooleista, jotka ovat edelleen niin syvällä yhteiskunnassamme ja meissä, että kirjan lukeminen aiheuttaa ikäviä (mutta niin tarpeellisia) havahtumisia. /Petra 

Y niin kuin ystävyys. John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on ehdottomasti juuri passeli kirja tähän teemaan. Teos maalaa katsojan eteen tarinan natsiupseerin kahdeksanvuotiaan pojan ja keskitysleirillä olevan juutalaispojan yli rajojen vuotavasta ystävyydestä. Tässä kirjassa ei kuitenkaan nähdä onnellista loppua. /Tiina

Z niin kuin KaZuo Ishiguro. Kazuo Ishiguro on japanilaissyntyinen kirjailija, jonka ensimmäinen suomennettu kirja on Silmissä siintävät vuoret. Surumielinen ja seesteinen kirja kertoo toisen maailman sodan jälkeisestä Japanista. Aika on muuttumassa ja vanhat asiat kuolemassa. Niukkasanaisesti kirjoitettu romaani on lukemisen arvoinen./Leena 

Å niin kuin Åbo. Åbosta pääsemme turkulaiseen kirjailijaan eli Riku Korhoseen. Korhosen Lääkäriromaani on roisia ihmissuhdevatvontaa, ja se luo maailmanpoliittisine huomautuksineen varsin voimakkaan ja uskottavan läpileikkauksen 70-luvulla syntyneen NIklaksen onnettomasta elämästä. Joskus rakkaus on ruma sana. /Tiina 

Ä niin kuin äitisuhde. Yksi parhaita lukemiani ja koskettavimpia romaaneja on Anna-Leena Härkösen Avointen ovien päivä. Härkönen kuvaa omaan töksähtelevään tapaansa ja mustaa huumoria apuna käyttäen ongelmalllista äiti-tytärsuhdetta ja sitä, miten kivulias se voi olla vielä aikuisiälläkin. /Tiina

Ö niin kuin yÖsyÖttÖ. Eli Eve Hietamiehen tragikoominen ja riipaiseva Yösyöttö-kirja. Sen nimessä piisaa öötä tarpeeksi, eikö vain? Kirja kertoo isästä, joka jää kaksin vastasyntyneen lapsen kanssa. Mielenkiintoinen sukellus vanhemmuuden iloihin ja suruihin. /Petra

Kaunista joulua kaikille! Toivottavasti saatte paljon mieluisia kirjoja joulupukilta. :)
 

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Lukuaakkoset O-U

Kolmannen adventin aakkoset tuottivat tuskaa hieman Q-kirjaimen osalta. Mutta hieman soveltaen tämäkin onnistui.

niin kuin Sofi Oksasen Puhdistus. Ei liene kenellekään yllätys, että teos pääsee helposti lukuaakkosiin mukaan. Kirjassa esitellään Viron historiaa sen keskeisten henkilöiden kautta: Aliiden ja Zaran. Tiedossa on väkivaltaa, mustasukkaisuutta, petoksia mutta myös syvää inhimillisyyttä. /Tiina

P niin kuin Riikka Pulkkinen. Ihana kirjailija, jonka suomenkieltä on ilo lukea. Pulkkinen on kirjoittanut neljä kirjaa: Raja, Totta ja Vieras sekä viimeisimpänä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, joka julkaistiin ensin jatkokertomuksena Kauneus & Terveys -lehdessä. Luin sen itse muutama viikko sitten ja voin suositella kevyenä välilukemisena sitä kaikille muillekin! /Petra

Q niin kuin Kuu paistaa, kuollut ajaa (toim. Timonen ja Tanttu). Kirja on täynnä suomalaista kansanperinnettä, mutta omasta mielestäni kaikista kiehtovimmassa muodossa, nimittäin aavetarinoiden. Teokseen on kerätty suomalaista suullista kansanperinnettä, joita viljeltiin muinoin viihdyttämisen ja opettamisen vuoksi. Kirjassa karmivaa tunnelmaa luovat tunnetuimmat Suomessa kerrotut aavetarinat. /Tiina

R niin kuin Ready Player One on Ernest Clinen scifi-romaani. Scifi-luokittelusta huolimatta tämä ei ole kovaa scifiä. Tämä sopii loistavasti luettavaksi jokaiselle, joka on elänyt 80-luvulla ja pelannut videopelejä. Kirja sisältää huomattavan määrän ihastuttavia viittauksia 80-luvun peleihin ja tapahtumiin. /Leena

S niin kuin Anja Snellmannin (ent. Kauranen) Pelon maantiede. Snellmann kuului 80-luvulla siihen lisääntyvään naiskirjailijoiden joukkoon, jotka eivät epäröineet näyttää vihaansa ja tuoda naisten epätasa-arvoa esille. Pelon maantiede on vahva kertomus naisjoukosta, joka on kyllästynyt pelkäämään ja alkaa kostaa miehille naisiin kohdistuneita vääryyksiä. Kansien sisälle mahtuu rajua tekstiä, julmia tekoja, pelon voittamista ja koston hurmoksellisuutta. /Tiina

T niin kuin Törmälän kuvitteellinen vaneritehdas, joka on tapahtumapaikkana Miika Nousiaisen Metsäjätti-kirjassa. Kirja kuvaa globalisaation vaikutuksia pienen kylän elämään ja todentuntuiset ihmiskuvaukset tuovat tarinan iholle. Hieno ja ajankohtainen kirja! /Petra

U niin kuin Kaari Utrio. Kun etsin takuuvarmaa rentoutumiskeinoa, tartun Kaari Utrion kirjoihin. Historiallinen kirjallisuus yhdistettynä romantiikkaan osuu ja uppoaa tietyssä mielentilassa. Ensimmäisen Utrioni (Haukka, minun rakkaani) taisin lukea läpi joskus teini-iässä ja senpä jälkeen olenkin palannut säännöllisin väliajoin Utrion kirjojen pariin. /Leena

Mukavaa joulun odotusta.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Lukuaakkoset H-N

niin kuin Khaled Hosseini. Afganistanilais-amerikkalainen kirjailija osaa kertoa mielettömän hienosti tarinoita Afganistanista ja sen historiasta. Esimerkiksi Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa, ovat olleet mieleenpainuvaa luettavaa. /Leena

I niin kuin Ihana meri. Kira Poutasen kirjoittama,  vuonna 2001 Finlandia Junior -kilpailun voittanut nuortenromaani on yksi niistä kirjoista, jotka olen lukenut useampaan kertaan. Kirja kertoo 9.-luokkalaisesta Juliasta, joka perfektionistina ja ongelmallisen naiskuvansa vuoksi sairastuu pahasti anoreksiaan. Poutanen kuvaa tarkasti, miten ihmismieli vääristyy ja lopulta hyökkää itseään vastaan. Pysäyttävä kirja sekä nuorten että aikuisten luettavaksi. /Tiina

J niin kuin Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto. Opus on tehty avuksi niille, jotka haluaisivat kirjoittaa (myös vain harrastusmielessä), mutta tyhjä paperi aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja lievän stressireaktion. Kirjassa on useita pieniä ja vähän isompiakin kirjoitusharjoituksia, joita ensin pohjustetaan aihepiireittäin. Cameron luo selkeitä ja helppoja keinoja purkaa esteitä kirjoittajan ja paperin välillä, huumoria unohtamatta. /Tiina 

K niin kuin Katja Ketun Kätilö. Lapin sodan aikaan sijoittuva raaka mutta koskettava tarina kätilönä toimivan suomalaisnaisen ja saksalaisen upseerin tarinasta. Väkevistä sanoista koostuu merkittävä ja yllätyksellinen kirja. /Petra 

L niin kuin L.M.Montgomery ja hänen ihastuttavat tyttökirjansa. Näiden pariin olen palannut näin aikuisiälläkin ja seuraavaksi tarkoituksena (ehkä joululomalla) olisikin tarttua jälleen Pieni runotyttö -kirjaan ja elää jälleen hetki Uuden Kuun Emilian kanssa. /Leena

M niin kuin Makuja ja tuoksuja pähkinäpuun alla on Anna ja Fanny Bergenströmin keittokirja. Kirja on jaoteltu eri ruoka-aineiden mukaan osiin ja sisältää paljon kivoja kuvia. Reseptit ovat simppeleitä, mutta ainakin minulle uusia. /Leena

N niin kuin Nälkävuosi, joka on Aki Ollikaisen koskettava kirja pienen Mataleenan perheen kohtalosta vuoden 1867 loputtoman talven ja armottoman nälän keskellä. Äärettömän koskettava kirja on kirjoitettu hirvittävän taitavasti: miten niin vähin sanoin voidaankaan ilmaista niin paljon. Soisin jokaisen suomalaisen lukevan tämän, vaikka kirjaa ei voikaan suositella herkille lukijoille. /Petra

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Lukuaakkoset A-G

Joulun odotuksen kunniaksi julkaisemme jokaisena adventtisunnuntaina yhden aakkospostauksen, jossa kerromme meille mieluisia lukuvinkkejä. Tässä lukuaakkosemme A:sta G:hen!

A niin kuin Alastair Reynolds, joka on scifiä (tarkemmin avaruusoopperaa) kirjoittava walesilainen kirjailija. Kovan scifin lukijalle esimerkiksi Prefekti olisi oivallinen kirja luettavaksi.  /Leena

B niin kuin Barbery. Muriel Barbery on kirjoittanut kirjan Siilin eleganssi, joka kuvaa pariisilaisen kerrostalon asukkaita sekä erityisesti talon erikoisen ovenvartijarouvan elämää. Yllätyksellinen kirja oli Suomessa ansaitusti menestys vuonna 2010 kun suomennos julkaistiin. /Petra

C niin kuin Candide. Voltairen 1700-luvulla kirjoittama Candide on satiiri höpsön naiivista miehestä, joka matkustaa ympäri maailmaa kohdaten pahoja asioita silti menettämättä ikuista optimismiaan. Sujuvaa luettavaa! /Petra

D niin kuin Dostojevski. Venäläisen Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus kipuaa kevyesti jouluaakkosten joukkoon. Psykologisen romaanin päähenkilö Raskolnikov ryöstää ja murhaa koronkiskurieukon tarkoituksenaan käyttää rahat itseensä niin, että voi tätä kautta palvella koko ihmiskuntaa. Tapahtuman jälkeen mies painii itsensä kanssa miettiessään tekonsa oikeutusta. Pyhittääkö tarkoitus todellakin keinot?  /Tiina

E niin kuin Eddings. David Eddingsin kirjat olivat teini-ikäisen Leenan suuri rakkaus. Eddings on kirjoittanut useamman fantasiasarjan, joista ensimmäinen  (Belgarionin taru) alkaa kirjalla Kiven vartija. /Leena

F niin kuin faaraot. Faaraot johdattavat Suomen kirjallisuuden yhteen ehdottomaan historialliseen klassikkoon: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen. Sinuhe on egyptiläinen lääkäri, joka elämänsä aikana kokee monia pettymyksiä.  Kirjassa kuvaillaan tarkasti senaikaisia tapoja ja kulttuuria sekä pohditaan esimerkiksi tieteen ja uskonnon sekä todellisuuden ja idealismin suhdetta. En ole historiallisten romaanien suurkuluttaja, mutta tämä on kyllä ehdottomasti lukemisen arvoinen. /Tiina

G niin kuin Gabaldon. Diana Gabaldon on kirjoittanut ihmeellisen menneisyyteen sijoittuvan Matkantekijä-sarjan, josta julkaistiin tänä vuonna suomennos kahdeksannesta osasta. Vaaroja ja historiallisia tapahtumia maustettuna nokkeluudella ja mielenkiintoisilla henkilöhahmoilla. /Petra

Ensi viikolla lukuaakkoset H:sta N:ään. Tunnelmallista joulun odotusta kaikille!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Ian McEwan: Rannalla

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2007 
  • Sivumäärä:183
  • Juoni:Florence ja Edward ovat nuoria rakastuneita 1960-luvun Englannissa. 1960-luvulla odotukset ja vapaudet ovat hyvin erilaisia kuin aiemmin. Tämänpä takia nuorien hääyö osoittautuukin haastavaksi. 
Tarina alkaa Florencen ja Edwardin häiden illasta. Hääpari on siirtynyt illallistamaan kahdestaan hotelliin, jonka jälkeen seuraa hääyön viettäminen. Sekä Florence että Edward jännittävät hääyötä. Kumpikaan heistä ei ollut harrastanut seksiä, joten tämä asetti tiettyjä paineita ja pelkoja hääyöhön liittyen.

Tarinassa on paljon takaumia. Kummatkin päähenkilöt palaavat vuorotellen muistoihinsa seurusteluajoista ja tällä tavalla tutustutaan myös Florencen ja Edwardin perheisiin, lapsuuteen ja nuoruuteen. McEwanin kieli on kaunista ja kuvailevaa. Itsensä voi suorastaan kuvitella kävelemään maaseudulle Englantiin tai kuuntelemaan aaltojen pauhuntaa rannalle. Tarina on sikäli hyvin kahtiajakautunut. Toisaalta seurataan nuorten tapaamista ja rakastumista ja kaikki on ihanaa ja söpöä ja... Toisaalta taas ollaan ns. nykyhetkessä ja mietitään, kuinka sänkyyn eteneminen pitäisi suorittaa. Vaikka romaani kertookin hääyöstä, niin suurin osa kirjasta käsittelee kuitenkin asioista, jotka ovat johtaneet juuri siihen hetkeen.

Tästä tarinasta käy hyvin ilmi, kuinka tärkeää asioista puhuminen on. Ja kuinka asiat saattavat päätyä vaikka miten päin, jos niistä ei vain puhuta. No, asioista puhuminen ja niiden pohtiminen on kuitenkin hyvin nykyaikainen keksintö. 1960-luvullakin monet asiat olivat vielä tabuja, ja vaikkeivat olleetkaan, niin monista asioista ei vain puhuttu.
Heidän seurustelunsa oli ollut kuin juhlavaa tanssia, jota säätelevät kirjoittamattomat ja ääneen lausumattomat säännöt. Mistään ei koskaan keskusteltu, mutta ei intiimeihin puheisiin tunnettu tarvettakaan. Ne asiat olivat sanojen ja määritelmien tuolla puolen. Terapian kieli ja käytännöt sekä tunteiden kahdenkeskinen käsittely ja eritteleminen olivat vielä hyvin uusia ilmiöitä. Vaikka varakkaat ihmiset kuuluivatkin käyvän psykoanalyysissa, ei ollut vielä tavallista mieltää omaa itseään arvoitukseksi, ratkaisua odottavaksi ongelmaksi tai narratiivisen historian esimerkkitapaukseksi.
Tämä romaani on tiivis tarina, joka vei ainakin  minut mukanaan. Oli mielenkiintoista lukea aikakaudesta, joka on kovin lähellä, mutta kuitenkin kovin kaukana. Monelta osin tarina olisi voinut tapahtua 1800-luvun aikana. Seksistä ja muistakaan asioista puhuminen ei ilmeisesti ollut lisääntynyt kovinkaan reilun sadan vuoden aikana.

Kenelle?  Jälleen kerran sanoisin, että tämä on aika helppo lukuromaani. Kirja sopii oivallisesti historiasta kiinnostuneille. Vaikkakin kirja on osin kovin kuvaileva, uskoisin, että nopeatempoisista kirjoistakin pitäville tämä osuu lyhyytensä vuoksi.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kirjakompassin glögi-ilta

Kokoonnuimme jälleen lähestyvän joulun kunniaksi istumaan iltaa ja nauttimaan glögiä. Erinäisten suunnitelmien muutosten jälkeen suuntasimme jälleen Petran luo. Söimme, hörpimme kuumaa glögiä, juttelimme ja toki mietimme blogiasioita.


Joulukuun kunniaksi saattekin jälleen hieman erilaisia postauksia. Taidamme itsekin odottaa jännityksellä, että minkälaisia tekstejä tällä kertaa syntyy.

Ja lukijoille toiveita. Jätä kommenttia, jos sinulle herää mitään kysymyksiä tai kommentteja kirjoista. Meistä olisi hauskaa käydä keskustelua teidän lukijoidenkin kanssa.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2010 (suomennos 2014)
  • Sivumäärä: 227
  • Juoni: Menestyskirjailija Henryllä on unelma kirjoittaa holokaustista kirja uudesta näkökulmasta, mutta viiden vuoden työn jälkeen kustantaja lyttää Henryn käsikirjoituksen. Henry lannistuu ja päättää jättää kirjan sikseen. Eräänä päivänä hän saa erikoista postia ihailijalta, joka pyytää häneltä apua oman näytelmäkäsikirjoituksensa kanssa. Ihailija (myös nimeltään Henry) osoittautuu hyvin omituiseksi mieheksi, joka täyttää ammatikseen eläimiä. Hänen näytelmänsä päähenkilöt ovat Beatrice-aasi ja Vergilius-mölyapina, joiden vuoropuhelusta kasvaa kokonaan oma sivutarinansa kirjaan. Kirjailijoiden yhteistyön edetessä lukijalle pikku hiljaa avautuu, mistä kaikessa on kysymys.

Tämä on ehkä hämärin ja vaikuttavin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Tartuin tähän kirjaan alunperin pelkästään siksi, että Yann Martel on aikaisemmin kirjoittanut Piin elämä -teoksen, joka oli myös ajatuksia herättävä. Piin elämässä oli muistaakseni vahvasti yliluonnollisia sävyjä, jotka onneksi puuttuivat tästä kirjasta.

Kirjassa kulkee rinnakkain Henryn ja eläintentäyttäjän tarina sekä Beatricen ja Vergiliuksen tarina. Pidin jälkimmäistä kiinnostavampana, varsinkin sitten kun pääsin jyvälle mistä siinä kerrottiin. Siinä punaisen langan voi kiteyttää Vergiliuksen Beatricelle esittämään kysymykseen: "Miten me kerromme, mitä meille tapahtui, sitten kun tämä on joskus ohitse?"

Juonesta ei voi kovin paljoa kertoa pilaamatta yllätysmomenttia ja oivalluksen iloa mahdollisilta lukijoilta. Tässä kirjassa osa kiinnostavuutta perustuu juuri arvoituksellisuuteen. Kirjassa on suhteellisen paljon symboliikkaa, ja luulen, että iso osa siitä meni minulta ohi. Tekisikin mieli lukea kirja heti perään uudestaan, jotta kaikki asiat avautuisivat. Keskustelimme tästä lukupiirissä ja pohdimme onko kirjassa merkitystä sillä, että molemmat päähenkilöt ovat samannimisiä (menestyskirjailija ja eläintentäyttäjä). En osaa sanoa. Asian voi tulkita monella tavalla.

Joka tapauksessa kirja käsitteli todella rankkoja aiheita olematta kuitenkaan mässäilevä. Itse asiassa kirjan sävy oli jollain tavalla jopa kepeä. Sen sijaan moraalinen pohdinta kirjassa on vaativaa. Se on pääosassa kirjan loppupuolella ja vastuun sekä osallisuuden kysymykset nousevat lukijan silmille.

Yann Martel on poikkeuksellisen lahjakas kirjailija ja sanankäyttäjä. Mieleeni on jäänyt erityisesti Beatricen ja Vergiliuksen tarinan kohtaus, jossa Vergilius kuvailee Beatricelle kahdeksan sivun verran millainen hedelmä on päärynä. Kuvailu oli niin hyvä, että melkein maistoin päärynän omassa suussani. Pidin kohtausta erittäin tarkkanäköisenä ja taitavasti kirjoitettuna.

Oli vaikea valita kirjasta katkelmaa tähän blogipostaukseen kirjoitettavaksi, sillä mikään lyhyt kappale ei oikein anna oikeutusta kirjalle, jossa tapahtuu paljon rivien välissä. Päädyin valitsemaan tämän kohdan:
"Miksette antaisi minun lukea näytelmäänne, tai sitä, mikä siitä on valmiina?"
Eläintentäyttäjä ei vastannut.
Kokiko hän paljastavansa aarteen, jonka parissa oli työskennellyt koko elämänsä, ja kun se olisi tapahtunut, hän jäisi tyhjän päälle ilman salaisuuksia, tulisi ryöstetyksi? Pelkäsikö hän sisimpänsä paljastumista? Henryn ja muiden ihmisten reaktioita? "Vuosien työ ja tässäkö kaikki, mitä teillä on näytettävää?" Vaistosiko hän yrityksensä epäonnistuneen määrittelmättömästä syystä, johon hän ei osannut kuvitella mitään ratkaisua? Henry tajusi, ettei pystyisi vastaamaan mihinkään näistä kysymyksistä, koska hänellä ei ollut mitään käsitystä eläintentäyttäjän sisimmästä. Näytelmästä ja siitä käydyistä keskusteluista huolimatta mies oli hänelle täysi mysteeri. Tai, mikä vielä pahempaa: tyhjä aukko.
Tämä on kirja sinulle, joka nautit moraalisesta pohdinnasta ja symbolisesta kerronnasta.

torstai 6. marraskuuta 2014

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni punahilkkaa

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2006 (suomennos 2009)
  • Sivumäärä: 214
  • Juoni: Heleen on kahden teini-ikäisen äiti ja toinen perheyrityksen vetäjistä, kun hänen äitinsä saa infarktin ja menettää otteensa todellisuudesta. Alkaa vaikea tasapainoilu rakkaiden ihmisten erilaisten tarpeiden välillä ja loputon juoksu kodin, työpaikan ja sairaalan välillä kun Heleen yrittää hoitaa kaiken itse ja hyvin.

Hollantilaisen Dorresteinin kirja kuvaa onnistuneesti tilannetta, josta niin monet keski-ikäiset löytävät itsensä: omat vanhemmat alkavat tarvita enemmän ja enemmän apua arjen hoitamisessa samaan aikaan kun omat lapset tarvitsevat vielä huomiota ja tukea. Usein tähän yhdistyy vielä vaativa työ ja vaihdevuosien muutokset. On aika yllättävää, että tästä aiheesta ei kirjoiteta enemmän.

Dorrestein osaa löytää kipeistä asioista humoristisen näkökulman, joten kaikessa traagisuudessaan kirja oli hiukan koominen. Ei 'nauran ääneen bussissa'-koominen vaan enemmänkin 'asioilla on monta puolta'-koominen. Heleenin vaikea elämäntilanne avautui yksittäisten tapahtumien kautta.
Syöksyin vessojen suntaan. Ja heti kun avasin oven ja astuin kaakeloituun tilaan, kuulin hänen kirkuvan yhdessä kopissa.
Äiti! minä huusin. Etkö pääse ulos?
Hän jatkoi kiljumistaan ja jyskytti oveen.
Rauhoitu, äiti! Minä autan sinua!
Hän ei edes kuullut minua. Hän oli aivan luhistumaisillaan. Hänen kirkaisunsa kaikuivat seinistä.
---
Pohjaton toivottomuus löi ylitseni. Tavalla tai toisella olin onnistunut elämään lähes viidenkymmenen vuoden ikään asti hankkimatta ainuttakaan taitoa, josta olisi mitään hyötyä tässä tilanteessa. Mikään koko elämässäni ei ollut valmistanut minua tähän. Aivokuvaukselle varattu aika oli tullut ja mennyt jo kauan sitten, ja tiiviisti suljetun oven takana äidin ääni alkoi tulla huutamisesta käheäksi. Minä olin ääliö, täysi ääliö. Nojasin ovenkarmiin ja purskahdin itkuun.
Tuollaisen taakan alla kuka tahansa nääntyy ja niin käy Heleenillekin. Hän tavallaan huomaa, että voimat ovat vähissä, muttei enää kykene pysäyttämään itseään tai pyytämään apua ennen kuin kaikki kulminoituu. Se oli tarinassa mielenkiintoinen kohta ja olisin mielelläni lukenut enemmän analyysia siitä miksi niin usein ihminen tajuaa voimiensa loppuvan vasta kun ne ovat jo loppuneet. Kirjan loppuosa oli muutenkin hiukan sekava (mikä ehkä kuvaa Heleenin sekavaa mieltä ja elämää).

Uskon, että varsinkin monet perheelliset naiset pystyvät samaistumaan Heleeniin, joka taiteilee erilaisten vaatimusten ristitulessa. Tarina oli kiinnostava ja sopii luettavaksi oikeastaan kenelle tahansa, joka pitää puoliviihteellisistä lukuromaaneista.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Peter Høeg: Lumen taju

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi:2007
    (ensimmäinen suomenkielinen painos 1993, alkuteos 1992)
  • Sivumäärä:540
  • Juoni: Smilla Jespersenin kuusivuotias ystävä Esajas putoaa kerrostalon katolta. Smilla ei usko putoamisen olleen onnettomuus ja alkaa tutkia jopa henkensä uhalla tapausta.
Sekä Smillan että Esajaksen juuret ovat Grönlannissa. Kumpikin heistä eli elämäänsä Kööpenhaminassa. Kirjassa onkin koko ajan taustalla ajatus siitä, millaista on elää toisen kulttuurin keskellä. Ja kuinka yhdistää ne oman kansansa vanhat perinteet täysin uudenlaiseen ympäristöön. 

Päähenkilö Smilla on 37-vuotias nainen ja kieltämättä hieman erikoinen persoona. Hänellä on hyvin vahvat näkemykset ja hän pitää kiinni omista tavoistaan. Smillan voisi sanoa olevan hieman erakko. Hän tuntuu välttelevän ihmiskontakteja ja varsinkin läheisiin suhteisiin joutumista. Tarinan edetessä kuitenkin myös Smilla kasvaa ja ehkä jopa hieman avautuu.

Smillan suhtautuminen elämiseen ja olemiseen on hyvin erilaista kuin ns. perinteisen länsimaisen ihmisen.
Masennuksesta voi yrittää selvitä monella tavalla. --- --- Se on eurooppalainen tapa. Eurooppalainen toivoo pääsevänsä ongelmista toimimalla. Minä valitsen grönlantilaisen tavan. Se on, että astuu sisään synkkyyteen. Panee tappionsa mikroskooppiin ja uppoaa näkemäänsä. Kun asiat ovat oikein pahasti niin kuin nyt minä näen edessäni mustan tunnelin. Minä kävelen tunnelin suulle. Riisun hienot vaatteeni, alusvaatteeni, suojakypärän ja Tanskan passini ja kävelen pimeyteen. Minä tiedän, että juna on tulossa. Lyijyllä vuorattu höyryveturi, lastinaan strontium 90:ää. Minä kävelen sitä vastaan. Sen voin tehdä, koska olen 37-vuotias. Minä tiedän, että tunnelissa, pyörien alla, kiskojen välissä on pieni valopiste.
Kirja on hyvin perinteinen dekkari. Smilla tutkii Esajaksen kuolemaa. Hieman epäyllättävästi kyse oli tietenkin isommasta vyyhdistä, joka pienen pieni osa oli Esajas. Asiat huipentuvat loppua kohden ja ihmiset kasvavat henkisesti. Henkilöistä paljastuu myös tarinan edetessä uusia puolia ja uusia kytköksiä toisiinsa. Koko tarinan ajan on myös läsnä lumi. Smillalla on lumentajua.

Haasteena ja rikkautenakin kirjassa on lukuisat henkilöhahmot. Henkilöt on loistavasti kuvailtuja, mutta heitä on todella paljon. Välillä olikin hieman vaikeuksia hahmottaa, kuka kukin on. Henkilöt ja ympäristö olivat kuitenkin  taitavasti rakennettuja ja kuvailtuja. Tarina itsessään oli sen sijaan loppua kohden välillä hieman turhan epälooginen. Tämä hieman tökki.

Kenelle? Tämä on perushyvä dekkari. Jos sellaisen siis haluat lukea, lue. Samoin, jos koet jonkinlaista henkilökohtaista suhdetta lumeen, osuu tämä kirja varmasti sinuun. Eikä tämä yleisestikään ottaen ole pöllömpi lukuromaani.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Jyri Paretskoi: Shell's Angles

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 218
Juoni: Alussa oli kolme poikaa ja tyttö. Syntyy idea järisyttävän coolista mopojengistä, ja hykerryttävän hauska ryhmärämä pääsee valloilleen. Päähenkilön, 14-vuotiaan Henrin, mukana kirjan sivuilla sekoilevat parhaimmat kaverit Rudi ja Samu sekä tietysti valloittava Milla, joka saa Henrin sukat pyörimään.

Mitä muutakaan 14- ja 15-vuotiailla pojilla on mielessä kuin mopot ja tytöt? Todennäköisesti ei mikään.
Shell's Anglesin ensimmäisessä osassa kolme kaverusta päättää perustaa mopojengin, ja hommahan hoidetaan sitten liiveineen päivineen kunnolla. Ongelmana on vain se, että Rudilla ja Samulla on jo mopot, mutta Henri saa vasta 14-vuotiaana haaveilla sellaisesta. Myös jengin logo tuottaa päänvaivaa, mutta siinä kohtaa rinnakkaisluokkalainen Milla hyppää ohjausruoriin, ja kaupanpäällisiksi Henri saa Millasta vielä tyttöystävän. Yhdessä pojat ja Milla kokevat hauskoja kommelluksia, mutta myös pohtivat vakavasti tulevaisuuttaan, eronneiden vanhempien uusia seurustelukumppaneita ja sitä, mitä tehdä, kun kaverin isä harrastaa perheväkivaltaa.

Vihdoinkin nuortenkirja, joka todella iskee metrisellä halolla teini-ikäisten takaraivoon! Ja ilmaus on tässä yhteydessä todellakin pelkästään positiivinen. Olen jo pitemmän aikaa kaipaillut romaaneja, jotka imaisisivat myös vain vähän lukevat pojat mukaansa, ja tässä se nyt on. Ensinnäkin, päähenkilönä on poika, ja häneen on helppo samaistua: Henri on peruskiltti, mutta koulu ei oikeastaan nappaa, ja vähän omalaatuiset kaverit ovat enemmän kuin tärkeitä. Henri ei ole muiden kynnysmatto, mutta ei myöskään itsevarmuuden kiistaton kuningas. Kotona on välillä ongelmia, ja eräs tietty tyttö saa ajatukset hyrskyn myrskyn. Ystävyyden merkitys korostuu, kun koulun öykkärit yrittävät nokittaa poikia. Ja ennen kaikkea, mopoilu on mielenkiinnon kohde numero yksi.

Toiseksi, kirjailijan käyttämä vallattoman hauska ilmaisutapa ja aidonkuuloinen dialogi vetoavat taatusti nuoreen kuin nuoreen. Pojat heittävät keskenään melko rajuakin läppää, mutta sitähän nuoret tekevät oikeassakin elämässä.

Kolmanneksi, romaanin tapahtumat ovat melko tavallisia ensirakastumisineen, koulun arkineen, bileineen, mopon rassauksineen ja kotiväen kanssa riiteilyineen. Näihin tilanteisiin on murkkuikäisen, ja erityisesti pojan, helppo kuvitella itsensä. Miljöinä ovat koulu ja henkilöiden kodit jossain Suomen pikkukaupungissa. Ihan tavallisia nuorten hengauspaikkoja siis. Lisäksi kirjailijan keksimät hauskat kommellukset vetävät suupieliä ylöspäin. Miltä tuntuisi jäädä kiinni salaisesta yhteissaunomisesta tyttöystävänsä äidille? Ja ai niin, tilanteessa kaikille selviääkin, että Hannikaisten miesresidenssin jäsenet seurustelevatkin tietämättään saman perheen äidin ja tyttären kanssa.

"Äiti kuunteli Millaa tarkkaavaisesti kuin arvioiden tyttärensä sanojen todeperäisyyttä. Hän katseli Millaa kulmat kurtussa ja antoi sitten katseensa kiertää pitkin huonetta. Äiti näytti epäileväiseltä mutta ei sanonut mitään. Yhtäkkiä hänen katseensa kuitenkin pysähtyi vaatekaapin eteen. Milla säikähti ja pyörähti nopeasti kaapin suuntaan. Hän huomasi saman kuin äitikin: kaapin edessä oli pieni lätäkkö, ja siihen tippui aina silloin tällöin pieni pisara kaapista. 
- Mitä tuo oikein on? äiti kysyi ihmeissään ja katsoi vuoroin Millaa, vuoroin lätäkköä ja kaappia.
- Mä taisin heittää vahingossa mun märät vaatteet sinne, kun silloin kun me käytiin lenkillä, satoi aika kovasti ja -
Millan lause jäi kesken kun hän huomasi äidin astelevan määrätietoisesti kohti kaappia. Millaa huimasi. Henri pelkäsi kaapissa pahinta ja hetken hiljaisuus tuntui painostavalta. Hän aavisti, että Millan äiti lähestyi kaappia. Henri puristi vaatteitaan rystyset valkoisina vasten alastonta alavartaloaan, yritti olla hengittämättä ja puristi silmiään kiinni. Sitten kaapin ovi rävähti auki.
- Henri! Millan äiti huudahti.
- Terve Minna, Henri sanoi kauhistuneena ja yritti hymyillä.
Henri yritti urheasti näyttää yhtä aikaa sekä kohteliaalta että pahoillaan olevalta, mutta tosi asiassa hän näytti säälittävältä uitetulta koiralta, joka katsoi nolona häntä koipiensa välissä ihmistä, joka oli yllättänyt tämän jostain pahateosta." 
Kirja tuo itselleni mieleen hauskuudessaan legendaariset Bertin päiväkirjat ja taitavalla kielenkäytöllään Tuija Lehtisen nuortenkirjat. Näiden yhdistelmänä syntyy Shell's Angles -romaanit. Paretskoi onnistuu tuomaan kirjaan paljon opettavaisia teemoja olematta kuitenkaan opettavainen. Kaveria ei jätetä, häpeään ei voi kuolla ja virheistään oppiminen iskostuvat kovapäisemmänkin kalloon. Jokaisen nuoren kannattaa lukea kirja, ja teos sopii myös tytöille, sillä tärkeän sivuhenkilön Millan kautta myös naispuoliset saavat itselleen samaistumiskohteen. Kirja käsittelee nuoren elämää, mutta ei todellakaan ruttuotsaisesti. Huumorin kukka kukkii!

 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Fredrik T. Olsson: Ketjureaktio

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä: 567
  • Juoni: Salaperäinen järjestö kaappaa kryptologin ratkomaan huippusalaista ja äärimmäisen tärkeää koodia. Työ on taistelua aikaa vastaan, sillä jos se ei valmistu ajoissa, ihmiskunta kohtaa julman tuhon.
Juonesta ei valitettavasti voi kertoa kovin paljoa pilaamatta jännitystä, johon koko kirjan viehätys perustuu. Tyyliltään kirja on siis hyvin Dan Brownin Da Vinci -koodin kaltainen jännityskertomus. Ja mukaansa tempaava se todella olikin: vaikka sivuja on lähemmäs kuuttasataa ja itse olen hidas lukija, ahmaisin tämän torstain ja sunnuntain välisenä aikana. Tämä on niitä kirjoja, joiden kanssa on aamulla kiire aamupalalle ja iltapäivällä töistä kotiin, jotta pääsee jatkamaan kertomuksen lukemista.

Kun Da Vinci -koodin arvoitus perustuu vahvasti historiaan ja symboliikkaan, Ketjureaktion arvoitus perustuu numeroihin, koodiin ja kryptologiaan (eli tieteenalaan, joka tutkii viestien salausmenetelmiä). Ydinjuoni paljastuu vähitellen, kärsimättömän luonteeni mielestä ehkä vähän turhankin vähitellen ja pienissä palasissa. Ajoittain teksti on ärsyttävän "salailevaa" kuten alla olevassa katkelmassa. Se löytyy sivulta 324 eikä vielä siinäkään kohdin selvinnyt mikä ihmiskuntaa kirjassa oikein uhkaa.
Kukaan ei sanonut enää mitään. Hiljaisuutta kesti useita minuutteja, ennen kuin Connors kääntyi ympäri ja poistui paikalta. Hän ei voinut auttaa heitä käsittelemään juuri saamaansa tietoa, miten olisikaan voinut, kun ei itsekään pystynyt käsittelemään sitä yhtään paremmin. Janine astui lähemmäs Williamia. Hän ei sanonut mitään, mutta William nyökkäsi siitä huolimatta. Hän piti kiinni Janinesta. Pitkään. Halasi Janinea samalla tavalla kuin toivoi halanneensa tytärtään. Vain muutama päivä sitten hän ei ollut halunnut enää elää. Yhtäkkiä näytti siltä, että kukaan muukaan ei enää eläisi, halusipa tai ei.
Mutta. Näin kirjan luettuani voin todeta, että eipä kaikkiin kysymyksiin vastata kirjan lopussakaan. Se hiukan ärsytti, sillä pidän siitä, että kirjailija on miettinyt kaiken loppuun asti ja jakaa sen myös lukijalle. Tästä on toki muitakin mielipiteitä. Sen sijaan kirja laittaa lukijansa miettimään ihmiskunnan suuntaa ja tarkoitusta sekä monia muita filosofisia ja moraalisia kysymyksiä.

Omassa lajissaan kirja on kyllä loistava. Sen parissa varmasti viihtyvät kaikki, jotka pitävät esim. Dan Brownin kirjoista. Warner Brothers on ostanut tarinan elokuvaoikeudet, joten ehkä muutamien vuosien kuluttua pääsemme näkemään tämän vauhdikkaana katastrofielokuvana valkokankaalta. Sinne se sopiikin loistavasti!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 336
Juoni: Eletään vuotta 1943. Sekalainen joukko kuopiolaisia ihmisiä viettää kesäänsä omavaraistaloudessa Kesäkalliossa. Sota on käynnissä ja se näkyy niin aikuisten kuin lastenkin ajatuksissa. Oppikoululainen Juho ja  häntä nuorempi Charlotta leikkivät ja nauttivat kesästään. Vaikkei sota varsinaisesti tule lähelle tässä kirjassa on se läsnä erittäin vahvasti ja näkyy erityisesti lasten mielikuvitusleikeissä.

Hietakehto on Kähkösen Kuopio-sarjan itsenäinen kuudes osa. Itse en ole aiempia lukenut eikä kirja tosiaan sitä vaatinut. Kirjan teksti oli soljuvaa ja mukavaa luettavaa. Kuvaukset maisemista olivat kauniita ja henkilöhahmot olivat todentuntuisen. Oppikouluikäinen Juho nousi kirjan keskeisimmäksi hahmoksi. Hänen mielikuvituksensa tuotteiden avulla pystyi hyvin hahmottamaan, miltä sota näytti lapsen silmin. Kuolema, sota, tappaminen ja haudat kiehtovat Juhoa jopa liiaksikin. Kukaan aikuisista ei tuntunut omilta kiireiltään huomaavaan kuinka hätää kärsimässä Juho oli. Juhon leikkikaverina toimi Charlotta, joka oli pienen elämänsä aikana ehtinyt jo tottua moniin hylkäämisiin. Niin moniin, että hän tuntui pitävän niitä jopa normaalina.

Kirjassa käsitellään myös luokkayhteiskuntaa, joka omine tarkkoine asemineen on jo murtumassa. Kirjassa niin ihannoidaan kuin pelätään natseja, samoin Venäjää. Jokaisella henkilöhahmolla on hieman omanlaisensa tapa hahmottaa sotaa. Mielenkiintoista oli lukea erilaisista arkisista askareista. Kuinka ne monilta kohdin olivat hyvin samanlaisia kuin oman lapsuuteni (80-luvulta) kokemukset ns. sadonkorjuuajalta. Koskettavinta kirjassa ovat joka tapauksessa lapset ja heidän ajatuksensa. Ja leikkinsä
- Tähän erään maalaismiehen hedelmätarhaan nyt uhrimme kuopataan. Ja sitten enne pukahda tästä vaan suljemme tarhan portit eikä tänne pääse kukaan, sanoi Juho suupielestään ja laski laatikon omenapuiden juureen, pudokkaiden sekaan. - Niin teemme, kuiskasi Charlotta. --- Savimiehet nostettiin seisomaan kaivantojen reunamille. Osa tuupertui, jalat olivat katkeilleet laatikossa, mutta osa seisoi ihan komeasti. Charlotta heittäytyi ruohoon niiden vierelle, oksistossa kellui omenia ja aurinko lipatteli lehtien lomassa. Sellainenko oli ollut siellä oikeassa Dolinkissa seisoneitten ihmisten viimeinen näky? Charlotta tunsi miten iho nousi nypylöille käsivarsissa.
Raadollisinta sodassa kuin sodassa ovatkin lapset. Se, kuinka ne, jotka vielä vähiten tietävät tästä maailmasta, joutuvat yleensä kärsimään eniten. Kuinka he poimivat leikkeihinsä ne kamalimmat asiat ja kuinka sota vaikuttaa heidän normaaliin elämäänsä niin paljon. 

Tämä kirja oli selkeästi lukuromaani. Kieli oli sujuvaa ja kirja koukutti sopivasti.
Kenelle? Historiasta ja erityisesti sota-ajasta kiinnostuneille sekä lapsen asemasta kiinnostuneille. Ja mikseipä monelle muullekin. 

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Juoni: Unenomaisesti kirjoitettu romaani kertoo uunituoreesta avioparista Lilianista ja Klausista,
jotka elävät elämänsä parasta aikaa: urat ovat hyvässä nousussa ja kodiksi on ostettu ihana valkoinen merenrantatalo maaseudulta. Asiat näyttävät olevan juuri niin kuin niiden pitäisikin olla, mutta sitten järkevä aviopari tutustuu estottomiin naapureihinsa Emmaan ja Jimiin, joita ympäröivät vastustamaton aisitillisuus ja synkät salaisuudet.

Romaanin tapahtuvat sijoittuvat 1970-luvun pääkaupunkiseudulle. Klaus on menestynyt arkkitehti ja Lilian kielenkääntäjä. Kirjan alkaa, kun Klaus ja Lilian ovat menneet juuri naimisiin, ja heidän elämäänsä seurataan tiiviisti noin vuoden ajan. Kirjan lopussa tulee suuri aikahyppäys tulevaisuuteen, jossa Lilian ja Klaus ovat jo vanhoja. Rakenteellisesti kirja noudattaa linjaa, jossa näkökulma siirtyilee eri lukujen päähenkilöiden välillä kuitenkin niin, että Lilian on aina yksi päähahmoista.

Avioparin tutustuessa boheemeihin naapureihinsa he saavat huomata, mitä suuret tunteet ja mielihalujen mukaan eläminen on. Haahtelan kirjoittaa mielenkiintoisen aistikkaasti ja käyttää paljon vertauskuvallisuutta, mutta samaan aikaan ilmaisu on niukkaa. Kerronnassa on runsaasti aukkoja, mutta herkän voimakkaat kuvailut vievät tarinaa vahvasti eteenpäin. Mielestäni juuri tämä on kirjan ehdoton suola. Lukija vedetään mukaan unenomaiseen maailmaan herättelemäään omiakin tunteitaan ja aistejaan.

"Sataa lunta, lumen valoa. Puut talon ympärillä peittyvät valkeaan kuin pyhäinjäännökset, Klaus on sisällä. Lilian seisoo vielä kuistilla, katsoo kohti mäen taloa. Se on pimeä ja kylmä, sen sisällä liikkuu salaperäisiä tarinoita. Klaus huutaa häntä. Hänen äänensä on hilpeä. Hän on juhlatuulella ja ehdottaa viinipullon avaamista. Korkkiruuvi on hukassa. Klaus kolistelee laatikoita ja saa veitsenterästä pienen haavan, joka alkaa tihkua verta. Liliania väsyttää, hänen silmäluomensa tutuvat raskailta. Hän ei jaksa vastustaa, vaan tekee kaiken niin kuin Klaus haluaa. Talo on kuin saari tai se on kuin käärme. Se kietoo heidät sisäänsä. Heillä ei ole ketään. Heillä on toisensa. On pimeää ja hiljaista. Heidän intiimi tilansa. Ainoastaan Klausin puhe ja Lilianin hengitys, joka sekin vaatii ponnistelua. Voiko ihminen muuttaa elämäänsä kertaheitolla? Lilian miettii. Ja mitä sekin tarkoittaisi?"

Henkilöhahmot ovat selkeitä, ja Haahtela käyttääkin järkeviä Klausia ja Liliania sekä luonnonlapsimaisia naapureita tuodakseen esiin selvän kontrastin kulissien ja todellisen ihmisluonnon välillä. Myös ympäristö ja luonto on haluttu valjastaa paljastamaan asukkaidensa olemuksen: Lilian ja Klaus yrittävät tuoda luontoon järjestystä, kun taas naapureiden piha saa rehottaa sellaisena kuin se on, vapaana.  

"Lilian hymähtää ja katselee pihaa. Se on rönsyilevä ja hoitamaton, nurkassa pieni puutarha ja kuivuneita luumupuita. Köynnös talon seinässä näyttää tunkevan joka paikkaan. Se on huolimattomien ihmisten asunto, villi ja sympaattinen. Kaikki on paikallaan ja pois paikaltaan. Lilian pitää siitä heti, samoin kuin Emman villashaaliin kääriytyneestä olemuksesta." 
Teoksen teemaksi nousee oman itsensä kuuntelemisen tärkeys. Se, että on hieno työ ja koti, ei riitä tuomaan onnea. Suosittelen romaania lukijoille, joiden ihon herkkä kuvailu saa kananlihalle sekä paatuneille ihmismielille, jotka ovat unohtaneet omat astinsa ja äänensä.    

     

lauantai 27. syyskuuta 2014

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 240
  • Julkaisuvuosi: 2009 (suomennos v. 2011)
  • Juoni: Menestyskirjailija Siri Hustvedt oli pitämässä puhetta kuolleen isänsä muistolle, kun hän sai erikoisen vapinakohtauksen, joka jatkui koko puheen ajan. Hän käytännössä menetti kehonsa hallinnan, mutta pystyi silti pitämään puheensa. Kokemus oli hämmentävä ja Hustvedt halusi selvittää mistä se johtui. Kirjassa Hustvedt käy läpi eri vaihtoehtoja ja kertoo tutkimuksensa etenemisestä.

Välillä jopa salapoliisiromaania muistuttavassa tarinassa perehdytään syvälle neurologiseen tutkimukseen mutta kuitenkin kansantajuisin termein ja esimerkein. Siten sen lukeminen ei vaatinut erityisiä tietoja ja termien tuntemusta. Sen sijaan kirja kyllä vaati erityistä kiinnostusta aivojen toiminnasta, herkkyydestä tai vastaavista oireista, sillä kirjassa todellakin mennään varsin syvälle tähän aihepiiriin eikä juurikaan lätistä turhia. Ajoittain kirja muistuttaa jopa tutkimusreferaattia.

Hustvedtin tutkimustyö on mielenkiintoista ja perinpohjaista. Osa tiedoista yllättää lukijan. Esimerkiksi muistiin liittyen hän esittelee ihmisen kolme muistia, asia-, toiminta- ja tapahtumamuistin. Kahteen jälkimmäiseen liittyen hän kertoo, että on vetäessään psykiatristen potilaiden kirjoituskurssia teettänyt harjoituksia, joissa aktivoidaan tapahtumamuistia toimintamuistin avulla. Toimintaa on esimerkiksi kirjoittaminen ja jos alkaa kirjoittaa paperille "Muistan..." mieleen tulee usein tapahtumia, joita ei ole ajatellut vuosiin.
Käteni liikahtaa kirjoittaakseen, toiminnallinen ruumiin muisti tietää tiedostamattaan ja herättää epämääräisen tunteen jostakin tietoisuuteen kohoavasta menneestä kuvasta tai tapahtumasta. Sen jälkeen tapahtumamuisti toimii, ja pystyn ilmaisemaan muistoni ällistyttävän nopeasti. Riippumatta siitä, kuinka vähäpätöisiä, koomisia tai surullisia kirjoitusluokkani muistot ovat, he kaikki saavat väistämättä miehihyvää kaivaessaan muistinsa kultakaivoksesta esiin pieniä hippuja.
Mielenkiintoista toki, mutta useasti heräsi kysymys miten tämä liittyy vapisevan naisen tapaukseen. Hustvedt tuntui usein harhautuvan poluille, jotka veivät varsin kauas alkuperäisestä ajatuksesta. Kun siihen vielä lisää tiedon siitä, että kirjassa ei ollut ollenkaan lukuja tai mitään muutakaan tekstin erityistä jäsentelyä, lukeminen kävi ajoittain aika rankaksi. Teksti tuntui tajunnanvirralta. Silloin kun virtaan pääsi itse mukaan, se vei mennessään. Silloin kun puhuttiin vuosisatojen takaisista teorioista lukeminen tökki aikalailla.

Kirja kiinnitti huomioni siihen, miten nykyään meillä on suuri tarve selittää kaikki reaktiot ja löytää kaikelle syy ja tarkoitus. Moni asia on kuitenkin edelleen vain hyväksyttävä saamatta sen tarkempia selityksiä. Ikinä.
Ah ja voi, joudun siis elämään elämäni suuren päänsäryn rajamailla. Useimpina aamuina herään migreeniin, ja vaikka se helpottaa kahvin jälkeen, kipu on osa likimain jokaista päivää, päässä tuntuu jotakin hämärtyvää, koen yliherkkyyttä valolle, äänille ja ilman kosteudelle. Melkein joka iltapäivä käyn makuulle ja teen biopalauteharjoituksia, jotka tyynnyttävät hermojärjestelmääni. Päänsärky on osa minua, ja tämän ymmärtäminen on ollut pelastukseni. Ehkä seuraavaksi minun on onnistuttava eheyttämään ja tunnustamaan myös vapiseva nainen elimelliseksi osaksi itseäni.
Tämä on oiva teos aivojen toiminnasta ja tutkimuksesta kiinnostuneille, joita ei häiritse pieni jäsentelemättömyys.

torstai 18. syyskuuta 2014

Edward Bellamy: Vuonna 2000

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 1888 (uusin versio suomeksi 1999)
Sivumäärä: 190
Juoni:30-vuotias Bostonilainen herrasmies Julian West herää vuonna 2000 oltuaan syvähypnoosissa 113 vuotta. Julian Westin kanssa ja kautta tutustutaan siihen vuoteen 2000, minkä kirjan kirjoittaja Edward Bellamy uskoi olevan tulossa

Tämän kirjan tekee mielenkiintoiseksi nimenomaan se, että se esittelee kirjailjian vuonna 1888 uskomaa tulevaisuutta. Siitä, millainen vuosi 2000 olisi. Luokittelen kirjan scifiksi, mutta scifiä pelkäävien ei todellakaan tarvitse pelätä tätä kirjaa. Enemmänkin tämä on yhdenlainen aikamatkustuskirja, jossa tosin hieman kökösti selitetään se, että kuinka on mahdollista nukkua putkeen 113 vuotta.

Kirja valottaa paljon Bostonin 1800-luvun lopun oloja. Köyhyyttä, surkeutta, rikkauksien julmaa jakautumista vain osalle, toisten riistoa jne. Julian Westin nukahdettua ja herättyä vuoteen 2000 hänen olikin hyvin vaikea uskoa aluksi sitä, kuinka loistavasti kaikki voivatkin olla. Ei enää sortoa. Ei yksityisomistamista. Ei käsitettä työ tai palkka. Ei epäoikeudenmukaisuutta. Ei vallan keskittymistä yksille. Selkeästi kirjailija olikin keksinyt, kuinka yhdenlaisen sosialismin avulla kaikki 1800-luvun lopun kurjuudet voidaan poistaa. Kirjailija uskoi vahvasti, että yhteiskunta menee eteenpäin ja päätyy ikään kuin parhaimpaan mahdolliseen vaiheeseen.

Kirjailijan vuosi 2000 ei kovinkaan monelta osalta vastaa todellisuutta. Toki yhteinäisyyksiäkin löytyy. Naisen asema on parantunut, erilaisia teknisiä vempaimia on tullut paljon ja toki työntekoon suhtautuminen on muuttunut 1800-luvusta. Ei ehkä kuitenkaan aivan näin paljon, kuin Edward Bellamyn näkemys olisi
"Työnteko on pikemminkin itsestäänselvyys kuin pakko", tohtori Leete vastasi. "Sitä pidetään niin luonnollisena ja järkevänä, että sen pakollisuutta ei enää ajatella. Ihmistä, joka tarvitsisi pakottamista tällaisessaa asiassa, pidettäisiin poikkeuksellisen halveksittavana. Joka tapauksessa palvelun kutsuminen pakolliseksi kuvaa huonosti sen ehdotonta välttämättömyyttä. Koko meidän yhteiskuntajärjestelmämme perustuu sille niin järkähtämättömästi, että jos voitaisiin kuvitella jonkun pakenevat sitä, hänelle ei jäisi keinoa huolehtia toimeentulostaan. Hän katkaisisi suhteensa maailmaan ja kaltaisiinsa, eli sanalla sanoen hän tekisi itsemurhan"
Naisen asemastakin Bellamyn näkemykset ovat hieman erilaiset, kuin nykyinen länsimainen käsitys.
---Koska naiset ovat miehiä heikompia ja eräistä muista syistä kyvyttömiä tekemään tiettyjä töitä, heille varatuissa ammateissa ja niiden olosuhteissa otetaan nämä huomioon. Raskaimmat työt on varattu miehille ja keveymmät naisille. Naisen ei missään olosuhteissa anneta tehdä työtä, joka ei sekä laadullisesti että määrällisesti täysin sovellu hänen sukupuolelleen. Naisten työajat ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin miesten, he saavat useammin lomia ja kun he tarvitsevat lepoa, sitä annetaan. Nykyajan miehet ymmärtävät erittäin hyvin sen tosiasian, että naisten kauneus ja sulo antaa heille suurimman halun elää ja tehdä asioita.
Ja vaikkakin tuo äskeinen lainaus hieman tökkii tasa-arvoon tottunutta naista, niin verrattuna 1800-luvun loppuun, on käsitys erittäin edistyksellinen.
"Nainenko ei siis välttämättä jätä teollista palvelua mennessään naimisiin?" tiedustelin. "Ei sen enempää kuin mieskään", tohtori vastasi. "Miksi ihmeessä hänen pitäisi? Naimisissa olevilla naisilla ei ole kotitöiden aiheuttamia velvollisuuksia, eikä aviomies ole mikään vauva, josta täytyisi pitää huolta."
Tämä kirja oli hauska lukea. Kirja on täynnä vuoropuheluita, mikä käy välillä raskaaksi, muttei kuitenkaan liian häiritseväksi.

Kenelle? Historiasta kiinnostuneelle. Sellaiselle, joka on kiinnostunut hieman kurkistamaan 1800-luvun lopulla eläneen miehen pään sisälle. Tai ihan vain sellaiselle, joka haluaa hihitellä sille, miten 1800-luvun lopussa kirjailija asiat kuvitteli.  

 

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Marja-Leena Tiainen: Alex ja pelon aika

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 334
Juoni: 14-vuotias Alex käy koulua ja urheilee kavereidensa kanssa maassa, joka sijoittuu sen tarkemmin avaamatta jonnekin itäiseen Euroopan lähellä olevaan valtioon. Alexin isä Anton on joutunut jo aikaisemmin valtion hampaisiin julkaistessaan toimittajana juttuja, jotka kritisoivat senaikaista, ihmisoikeuksia rikkovaa presidenttiä. Myös isoveli Zaza taistelee aktivistijoukoissa maan sortojohtoa vastaan.  Asiat muuttuvat kuitenkin radikaalisti vasta, kun muutenkin poliittisesti epävakaassa maassa räjäytetään pommi, johon syyttömien Alexin veljen ja isän epäillään
sekaantuneen. Alex joutuu yksin pakomatkalle, jonka aikana kadut ja lopulta ihmissalakuljetus Alexin yrittäessä matkustaa turvalliseen Ruotsiin tulevat tutuiksi. Kyllä, luvassa on melko karua touhua.
"Alexia kauhistutti ja säälitti. Millaiseen maailmaan hän olikaan ajautumassa? Alex oli aina säälinyt ja vähän halveksinutkin kaduilla pyöriviä rääsyläisiä. Hän oli ajatellut ylimielisesti, ettei hän voisi ikinä joutua moiseen jamaa. Hänellähän oli perhe ja koti. Hän pärjäsi hyvin koulussa, ja kavereitakin oli.
Nyt se kaikki oli mennyttä. Koko elämä oli kääntynyt nurin niskoin. Ja kaikki vain sen kirotun pommin takia. Pommin, johon hänellä ei ollut osaa eikä arpaa." 
Väsyttää, ei huvita mennä kouluun. Miksi koulua ylipäätään käydään? Typerät vanhemmat, jotka eivät anna tarpeeksi rahaa kalliisiin merkkivaatteisiin tai elektroniikkaan. Valivalivali. Tässä vaiheessa liian mukavaan elämään tottuneelle nuorelle kannattaa sujauttaa kännykän sijaan käsiin kirja, joka taatusti pakottaa ajattelemaan asioita. Miltä tuntuu, kun puhtaat, lämpimät vaatteet ovat erikoisuus? Miltä tuntuu, kun koko keho kihisee kauttaaltaan liasta ja syöpöläisistä? Miltä tuntuu, kun nälkä saa vatsan kramppaamaan ja seuraavasta, turvallisesta yösijasta ei ole tietoakaan? Miltä tuntuu, kun oma äiti on kuollut, isä on syyttömänä vankilassa ja veli kaukana pakomatkalla? Miltä tuntuu, kun teini-ikäisenä joutuu yllättäen ja ilman omaa syytään selviytymään yksin karuissa oloissa: virtsanhajuisissa porttikongeissa, kerjäämässä, valtion turvallisuuspoliisia ja hämäräjengejä karttaen?

Päähenkilö Alex on ihan tavallinen nuori, joka yrittää elää normaalia elämää maassa, joka polkee ihmisoikeuksia. Tavallisestakin voi kuitenkin kuoriutua todellinen taistelija, kun on pakko. Kaiken raakuuden keskellä Alex pitää päänsä eikä anna väärinä pitäminään asioiden vaikuttaa häneen. Hänelle edes ruokaa varten varastaminen ei ole vaihtoehto. Samassa tilanteessa olevat nuoret muodostavat tiiviin ryhmän, jonka jäsenet auttavat toisiaan itseään säästelemättä. Vaikka olot ovat kurjat, ystävyys ja ensirakkaus tuovat kaivattua vaihtelua ja sykähdyttävää iloa jokapäiväiseen taisteluun. Lopussa Alexi pääsee mukaan matkalle, jossa salakujetetaan muitakin samanlaisia kohti turvallisempia maita. Kuten usein, tämäkään reissu ei suju aivan suunnitelmien mukaan.

Vaikka kiitollisuudesta ruoasta ja omasta kodista on paasattu teineille jo iät ja ajat, kirjailija on saanut luotua selkeän henkilöhahmon, jonka puolelle nuoren on helppo asettua ilman vanhaa kunnon kasvatuspaatosta. Pelko, epätoivo ja viha tunkeutuvat lukijan mieleen, mutta myös valtava rohkeus, selviytymisvimma ja voima, jonka olemassaolosta ei tiennyt mitään. Ennen kuin oli pakko. Kirjan teemoja ovat myös lojaalius omille periaatteilleen ja oikeudentunnolleen.

Vaikka Alex ja pelon aika on ilmestynyt jo 2006, se on hyvin ajankohtainen aihe Ukrainan kriisin aikaan. Epävakaissa oloissa siviilit joutuvat kaivamaan itsestään enemmän rohkeutta kuin ikinä. Tarttumapintaa lisää se, että Suomeenkin on asettunut jos ei pelon, niin varovaisuuden ilmapiiri. Teos antaa kuitenkin toivoa siitä, että ihmisestä löytyy tiedostamatonta voimaa ja rohkeutta, jotka voi valjastaa käyttöön silloin, kun niitä todella tarvitsee. Teos korostaa myös sitä, että yksin ei voi selvitä, vaan välillä on luotettava muiden apuun.

Kaikkien nuorten ja vähän vanhempienkin kannattaa tutustua teokseen. Sen luettua omat arkielämän vaikeudet saavat pienemmät mittasuhteet ja illalla oma lämmin peitto omassa sängyssä tuntuu luksukselta. Kirjan kerrontatapa on melko vauhdikas, eikä tapahtumia jäädä kuvailemaan ja dramatisoimaan kovinkaan paljoa. Aikuinen kaipaisi ehkä enemmän juuri näitä piirteitä, mutta nuorille nopeasti etenevät tapahtumat ovat ehkä enemmän mieleen. Myös heikon lukijan mielenkiinto pysyy näin yllä.  

.    

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 363
  • Julkaisuvuosi: 1891 (tämä suomennos julkaistiin vuonna 2009)
  • Juoni: Ystävä maalaa muotokuvan kuvankauniista nuoresta Dorian Graystä, joka huumaantuu ulkonäöstään niin paljon, että toivoo sen pysyvän aina samana. Yllättäen toive toteutuu ja Dorianin keho lopettaa vanhenemisen. Se antaa Dorianille tilaisuuden elää mielensä mukaan juuri niin turmeltunutta elämää kuin hän haluaa. Merkit rappiollisesta elämästä, julmuudesta ja välinpitämättömyydestä tulevat sen sijaan näkyviin muotokuvaan ja vuosien saatossa  muotokuva muuttuu yhä vastenmielisemmäksi.

Ensimmäinen yllätys tarttuessani tähän Oscar Wilden klassikkoteokseen oli se, että Dorian Gray on mies. Olin aina jostain syystä kuvitellut, että hän olisi nainen. Toinen yllätys oli huomata, että tämän ilmeisesti viimeisimmän suomenkielisen käännöksen tekijä on Jaana Kapari-Jatta, joka on suomentanut ansiokkaasti myös Harry Potterit. Oli virkistävää tietää jo ensimmäiseltä sivulta alkaen, että tämä kirja on käännetty huolella ja ammattitaidolla. (Olen ikäväkseni viime aikoina törmännyt useampaan huonoon käännökseen.)

Vaikka tarina on kirjoitettu 1800-luvulla, jonne se myös sijoittuu, uusi käännös oli laadittu täysin nykykielelle, mikä teki siitä helposti lähestyttävän ja helppolukuisen. Aikaan liittyviä vieraita sanojakaan ei juurikaan ollut. Jouduin tarkistamaan vain sanan floretti (se on ohut ja kevyt pistomiekka).

Dorian Grayn tarina oli mielenkiintoinen, mutta sisälsi erikoisen olettamuksen, että ihmisen hyvyyden voisi nähdä päältä päin kasvoista, sen merkeistä ja uurteista. Harmillista, ettei se oikeasti mene niin, mutta olisipa se kätevää jos niin olisi. Toinen erikoinen juonenkäänne oli se, kun Dorian päätti innokkaasti unohtaa moraalin ymmärtäessään ettei elämä tule jättämään jälkiä hänen ulkonäköönsä. Hän ei ottanut huomioon, että omantunnon tuskat eivät katoa minnekään ja joutui etsimään apua niihin ooppiumista ja muista 1800-luvun huumeista. Välillä hän yritti tehdä parannusta ajatellen, että voisi kumota pahat tekonsa ja muotokuva voisi kaunistua takaisin.
Dorian Gray pudisti päätään. "Ei, Harry, minä olen tehnyt elämässäni liian paljon kauheuksia. Enää en tee. Aloitin hyvät tekoni eilen."
"Missä sinä olit eilen?"
"Maaseudulla, Harry. Olin yksikseni pienessä kievarissa."
"Poika hyvä", lordi Henry sanoi hymyssä suin, "kuka tahansa voi olla hyvä maaseudulla. Siellä ei ole houkutuksia."
Tarinassa on useita kerroksia. Sen voi lukea ihan vain hyvänä romaanina nauttien sen tunnelmasta. Toisaalta sen voi nähdä jopa psykologisena jännityskertomuksena, jossa käsitellään ansiokkaasti moraalia ja rappiota. Filosofisilta kysymyksiltä ei voi välttyä: miten käy kun ihmisen ulkonäöllisiä ansioita arvostetaan enemmän kuin sisäistä kauneutta.

Kirja aiheutti aikanaan paljon pahennusta. Kiinnitin huomiota tarinan miesten välisen läheisen ystävyyden laatuun, joka ei vaikuttanut ajalle tavanomaiselta. Googlaamalla selvisi, että kirjaa käytettiinkin todisteena Wildea vastaan oikeudenkäynnissä, jossa Wilde tuomittiin "törkeästä siveettömyydestä" (homoudesta). Surullista.

Voin suositella tätä klassikkoa varauksetta kaikille hyvästä tarinasta pitäville. Uskoisin, että erityisesti tämä uusin käännös on hyvä ja mielenkiintoinen lukukokemus.

perjantai 29. elokuuta 2014

J.K. Rowling: Paikka vapaana

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 543
Juoni: Pagfordin pikkukaupunki menee pois raiteiltaan, kun valtuutettu Barry Fairbrother kuolee yllättäen. Pikkukaupunki on täynnä pieniä tapahtumia, pieniä suuria asioita, juoruilua, juonittelua. Lisäksi suurinta osaa kaupunkilaisista tuntuu yhdistävän viha Fieldsin huonomaineista asuinaluetta kohtaan.

En ole koskaan ollut mikään järkkyttävän suuri Harry Potter -fani. Toki olen kyseisiä kirjoja lukenut, mutten todellakaan kaikkia. Siinä vaiheessa kun kirjaston varausjonot eivät olleet järjettömän mittaisia, olin kasvanut jo vähän turhan aikuiseksi ja kyyniseksi jaksaakseni lukea velhotarinaa. Pottereissa kuitenkin pidin Rowlingin tyylistä ja siitä, kuinka hän sai lukijansa koukuttumaan. Paikka vapaana on Rowlingin aluevaltaus aikuisten kirjallisuuden puolelle. Aluevaltauksen onnistumisesta en ole niin varma. Paikka vapaana on toki hyvä kirja, mutta onko se niin loistava kuin Rowlingilta ehkä odotettiin. Omasta mielestäni ei.

Paikka vapaana kertoo Pagfordin kaupungista ja sen asukkaista. Kirjassa on e r i t t ä i n monta henkilöä, joita seurataan. Aluksi tuottikin hieman tuskaa olla selvillä, kenestä milloinkin puhutaan. Mutta pikku hiljaa perhekunnat alkoivat tulla tutuiksi ja henkilöhahmot alkoivat tuntua kiinnostavilta. Henkilöhahmot olivat erittäin karrikoituja, mikä hieman tökki lukiessa. Toisaalta hyvyys ja pahuus eivät olleet mustavalkoisia käsitteitä tässä kirjassa. Jokaisella henkilöllä tuntui olevan se salainen pahe tai pelko. Nämä piilotetut salaisuudet tulivatkin osittain esille, kun Barry Fairbrotherin haamuna esiintyvät henkilöt (toisistaan tietämättöminä) kirjoittivat valtuuston nettisivuille paljastuksia kaupunkilaisista.

Kirjan teksti soljuu eteenpäin ja varsinkin puolivälistä alkaen kirja pitää otteessaan. Parhaiten Rowling kuvaa kirjan nuoret hahmot. Nuoruus ja sen ongelmat tulevat hyvin esiin samoin kuin se, kuinka kaukana vanhempien maailma on teini-ikäisten maailmasta.
Vaikeinta ja samalla upeinta oli olla sellainen kuin oikeasti oli, vaikka olisi julma ja vaarallinen; varsinkin jos oli julma ja vaarallinen. Kysyi rohkeutta olla salaamatta sitä, millainen eläin sattui olemaan. Toisaalta ei saanut teeskellä olevansa enemmän eläin kuin oli. Jos lähti sille tielle ja sortui liioittelemaan tai feikkaamaan, ihmisestä tuli samanlainen kuin Lokerosta, samanlainen tekopyhä valehtelija. Aito ja epäaito olivat sanoja, joita Fats toisti usein omassa päässään. Niillä oli hänelle tarkka sisältö siinä merkityksessä, jossa hän niitä itsestään ja muista käytti.
Pikkukaupungin elämään pääsi hyvin sisään ja olipa melkein sääli, kun kirja loppui. Loppu olikin sitten hieman yllättävä.

Kenelle? Hyvää lukuromaania etsivälle. Pikkukaupungista tai pienestä kunnasta kotoisin olevalle (koska juurikin tällaista se pikkukaupunkielämä on; kaikki tietävät (tai ainakin luulevat tietävänsä) kaiken kaikesta).

lauantai 23. elokuuta 2014

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 1958 (suomennos 2014)
Sivumäärä: 239
Juoni: Nigerialaiseen igbo-klaaniin kuuluva Okonkwo vannoo kolmen asian nimeen: ylpeyden, voiman ja kunnian. Heikkous on sairaus, josta pitää kaikin keinoin pyristellä irti. Myös oman jo kuolleen isän velttous ja kunniattomuus heittävät edelleen Okonkwon ylle pimeän varjon, jonka mies yrittää vimmaisesti karistaa kannoiltaan - ja yrittää kitkeä sitä vähintäänkin yhtä vimmaisesti pois myös lapsiltaan. Usean vaimonsa ja monien lastensa kanssa elämä ei menekään aina niin kuin Okonkwo haluaisi, mutta varsinaiset vaikeudet alkavat, kun valkoiset miehet saapuvat paikalle. Romaani valittiin Time-lehdessä sadan parhaan 1900-luvulla ilmestyneen englanninkielisen romaanin joukkoon.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1890-luvun Nigeriaan. Luvassa on eksoottista elämää Afrikan luonnon keskellä. Klaanin uskonto, hierakia ja kylän oma -välillä hurjakin - elämänmeno tulevat tutuiksi. Siirtomaiden asukkaita alkaa kuitenkin vallata klaanin alueita ja tuovat sen keskuuteen uuden hallinnon ja täysin päinvastaisen uskonnon kuin heidän omansa. Edes "rautahevosella kulkevan" tiedustelijan hoitaminen pois päiviltä ei hidasta lähetyssaarnaajien intoa kitkeä näiltä alkuasukkailta pois vääriä uskomuksia. Uusi uskonto perustuu siihen, että kaikki ovat hyväksyttyjä eikä ylintä jumalaa tarvitse pelätä - toisin kuin igbo-klaanin omia lukuisia jumalia, joita asukkaat yrittävät lepytellä erilaisilla uhrimenoilla. Myös klaanin itsensä hyljeksimät jäsenet, jotka on karkoitettu kylän ulkopuolelle, saavat turvaa uudesta uskonnosta. Jossain vaiheessa kylän traditionaalista linjaa noudattavat joutuvat pahalle törmäyskurssille käännynnäisten kanssa, ja sen jälkeen kaikki hajoaakin kirjan nimen mukaisesti. 

Olen lapsesta saakka ollut innoissani vieraista kulttuureista ja niihin liittyvistä tarinoista. Erityisesti Afrikka ja sen luonto sekä heimot ovat kiehtoneet. Kaikki hajoaa -romaani olikin helppo valita kirjaston kirjamerestä, ja kääntelin sen sivuja ahneesti. Kirjan ansiot tosin eivät ole niinkään tuikitavallisesssa kerronnassa, vaan itse tapahtumat tekevät siitä mielenkiintoista luettavaa. Ilmaisultaan tai rakenteeltaan teos ei ole mitenkään erityinen, mutta joskus tapahtumat todellakin puhuvat puolestaan. Lukijan on myös helppo päästä henkilöhahmojen iholle ja tuntea heidän hätänsä, pelkonsa, raivonsa, rakkautensa ja voimansa. Erityisesti Okonkwon epätoivoinen yritys saada klaanilta itselleen kunnioitusta, mainetta ja valtaa muistuttavat hyvin paljon monia meidänkin yhteiskunnassamme eläviä ihmisiä. 

Näin länsimaalaisena oli erityisen kiehtovaa lukea poppamiesten taikamenoista, erilaisista rituaaleista, uskomuksista ja esi-isistä eli egwugwuista heidän vaellellessaan elävien joukossa. Myöskään brutaaleja tekoja ei ole säästelty, eivätkä edes lapset ole koskemattomia, jos he ovat kaksosia tai oletetaan, että lapsi on ogbanje eli yksi niistä pahanilkisistä pilteistä, jotka kuoltuaan palaavat äitinsä kohtuun syntyäkseen uudestaan.

"Sitten poppamies sanoi, ettei kuolleelle lapselle saanut pitää suruaikaa. Hän otti olallaan riippuvasta vuohennahkapussista terävän partaveitsen ja ryhtyi silpomaan lasta. Sitten hän lähti viemään sitä Pahuuden metsään vetämällä sitä maata pitkin nilkkaan kiinnitetystä hihnasta. Sellaisen käsittelyn jälkeen lapsi ajattelisi kahdesti ennen kuin palaisi, ellei sitten ollut niitä jääräpäitä jotka palasivat silpomisen jälkiä ruumiissaan - puuttuva sormi tai kenties jokin tumma juova kohdassa, johon poppamies oli partaveitsellään viiltänyt."

Kaiken näiden outojen asioiden takaa pystyy kuitenkin näkemään selvästi, että ihmiset todellakin ovat ihmisiä, samanalaisia kuin mekin täällä pimeässä Pohjolassa. Huumori, ystävyys ja se, että saa kuulua hyväksytysti johonkin joukkoon, ovat niin syvällä ihmisyydessä, että nuo voi tunteja jokainen.  Myös vieraiden asioiden tunkeutuminen omaan elämään aiheuttaa itse kullekin hämmennystä ja pelkoa. Toisaalta teos tuo itselleni mieleen William Goldingin Kärpästen herra -romaanin ainakin siltä kannalta, millaiseksi ihminen muuttuu, tai palautuu, kun näennäinen sivistys katoaa ja tilalle tulee pelkkä hengissä selviytyminen. Onko ihminen pohjimmiltaan paha, raaka ja tunteeton, kun ihmisen aito luonne päästetään esiin olosuhteissa, jotka uhkaavat selviytymistä? Näin ainakin Goldingin teos antaa ymmärtää, ja samantyyppistä taustaa voi löytää myös monista alkuperäisväestöistä kertovista tarinoista, kuten tästäkin kirjasta.

Kenen kannattaisi valita teos lukulistalleen? Kaikkien, jotka ovat vähääkään kiinnostuneita vieraista kulttuureista ja erityisesti afrikkalaisista perinteisistä yhteisöistä. Kirja on helppolukuinen, ja sen tapahtumat vievät taausti pois omasta arjesta.     

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Nora Ephron: En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2006 (suomeksi vuonna 2007)
  • Sivumäärä: 139
  • Juoni: Novellikokoelma, jossa newyorkilainen kirjailija ja käsikirjoittaja kirjoittaa humoristisesti vanhenemisesta sekä avioliitoistaan ja elämänkäänteistään.

Tunnustan. En ikäni puolesta kuulu kirjan kohderyhmään ollenkaan. En kuitenkaan voinut vastustaa, kun törmäsin kirjaan yhdessä edellisen Siivouspäivän kirpputorikojuista ja tunnistin kirjailijan kuuluisaksi käsikirjoittajaksi (josta minulla ei muuten ollut mitään mielipidettä enkä osannut edes siinä vaiheessa nimetä yhtään hänen elokuvaansa - nyt osaan: Uneton Seattlessa ja Kun Harry tapasi Sallyn).

Kirja siis koostuu lyhyistä nokkelista novelleista ja oli siten aika nopeasti luettu. Ephronilla on hauskan suora ilmaisutapa ja kirja oli varsin viihdyttävää luettavaa.
Sellaista sattuu New Yorkissa, tietenkin. Kaupunki muuttaa muotoaan. Vuokrat kohoavat. Ihmiset vanhenevat eivätkä heidän lapsensa enää halua hoitaa liikettä. Niinpä sitä huomaa kulkevansa East Sidella etsimässä rouva Herbstin unkarilaista leipomoa, joka oli tuossa, on aina ollut tuossa, joka on Herran tähden suorastaan maamerkki, kulmakunnan kiintopiste, suorastaan yksi newyorkilaiselämän olennaisimpia piirteitä, ja se on nyt kadonnut ilman, että kukaan on vaivautunut kertomaan siitä. Se on surullista. Ei niin surullista kuin todella surulliset asiat, myönnettäköön, mutta surullista kuitenkin. Toisaalta iskun lujuutta lievittää hiukan se, että jostain, jollain tavalla kadonneen struudelin voi vielä löytää tai sen tilalle voi saada jotain vastaavaa. Ja niin sitä ensiksi jaksaa toivoa. Ja sitten sitä toivoo vaikka tietää sen turhaksi. Ja lopulta toivon menettää. Ja siinä ne tulivatkin mainittua: kadonnutta ruokaa murehtivan ihmisen surun kolme vaihetta.
Ajattelin ensin, että kirja voisi ihan oikeasti paljastaa suuria totuuksia vanhenemisesta, mutta havaitsin aika pian, että vanheneminen Yhdysvalloissa voi olla aika erilaista verrattuna vanhenemiseen Suomessa. Se selvisi viimeistään siinä vaiheessa kun Ephron mainitsi Botox-ruiskeet sekä kasvojenkohotukset ja puhui niistä "ylläpitotoimina". (Tosin hän vain mainitsee nämä ja toteaa, ettei aio käsitellä sellaisia aiheita tässä kirjassa vaan pelkästään rutiininomaisia ylläpitotoimia. Niihin kuuluu mm. kampaajalla käynti kaksi kertaa viikossa.) Onneksi olemme aika kaukana Yhdysvaltojen meiningistä.

Muutenkin amerikkalainen maailma näyttäytyi tässä kirjassa impulsiivisena ja siten vähän päättömänäkin. Jos kirjaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, valitsisin sanan höpsö. Kirja oli välillä hämmentävä, sillä oli vaikea erottaa mitkä asiat liittyivät amerikkalaisuuteen, mitkä olivat sukupolvikysymyksiä ja mitkä olivat muuten vaan kummallisia. Esimerkkinä tästä Ephronin kehoitus olla pikaviestittelemästä kenenkään kanssa. Ei, hän ei kertonut miksi. Sen sijaan neuvot "jos kenkä ei sovi kenkäkaupassa, se ei sovi koskaan" ja "ei ole mitään järkeä tehdä piirakkataikinaa alusta asti itse" tuntuivat minulle ihan järkeenkäyviltä. (Joku toinen saattaisi ihmetellä myös miksi ostaa piirakkataikinaa, kun se on niin helppo tehdä itse.)

Kiitollisena otin vastaan tiedon, että vaihdevuosien jälkeen ihokarvojen poistamiseen kuluu vähemmän aikaa siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä on vähemmän kuin nuorena.

Kirja olikin mielenkiintoinen siksi, että suurimmaksi osaksi Ephron vaikutti hyvin tavalliselta (esimerkiksi kritisoidessaan kalliita käsilaukkuja), mutta ajoittain kirjassa tuli jokin kohta, joka piti lukea hitaasti uudestaan, kun se tuntui niin pähkähullulta. Esimerkiksi se, että hän olisi ollut opiskelijana 57 kiloisena lihava.

Suosittelen tätä kirjaa helppoa lukemista kaipaaville ja amerikkalaisesta kulttuurista kiinnostuneille, mutta luulen, että miehille tämän kirjan sisältö ei aukeaisi.

lauantai 9. elokuuta 2014

William S. Burroughs: Hämy

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2004
Sivumäärä: 143
Juoni: William Lee on korruptoituneessa Mexico Cityssä asuva narkomaani, jonka palavan halun kohteena on Eugene Allerton -niminen saamaton mies. Allerton itse ei ole huomiosta niinkään innoissan, mutta käyttää seksiä Leen kanssa hyötyäkseen milloin mitenkin. Huomionarvoista on, että teos pysyi julkaisemattomana yli kolme vuosikymmentä, koska siinä kuvataan hyvin avoimesti seksuaalisia haluja. Hämy on jatkoa aikaisemmalle romaanille Nistille. Nistissä päähenkilö Lee on koko ajan kamoissaan ja sitä kautta saa pidettyä maailman hallittavana, kun taas Hämyssä rankkojen ja psykedeelisten vieroitusoireiden jälkeen pelottava maailma tulee ihoon kiinni.

Kirjan juoni perustuu lähinnä Leen vetelehtimiseen ja haluun saada huumeita ja seksiä miehiltä, erityisesti Allertonilta. Mies istuu baareissa ja yrittää epätoivoisesti saada vastakaikua himonsa kohteelta. Kiero suhde kestää hetken, ja sinä aikana Lee saa Allertonin houkuteltua kanssaan myös matkalle Etelä-Amerikkaan, jolloin Lee yrittää saada tiettyä intiaanien suosimaa huumekasvia, yagea, itselleen siinä onnistumatta. Matkan jälkeen miesten tiet vievät eri suuntiin.

Narkomaanin elämä ja ajattelu eivät tosiaan ole siitä selkeimmästä päästä, jolloin romaani itsessäänkään ei sitä ole.Välillä sekavat ja ilman koheesiota olevat tapahtumat - paitsi jos punaisena lankana ajattelee olevan huumeiden saaminen - keskeytyvät Leen omituisilla yksinpuhelulla, jotka sinänsä eivät liity juoneen mitenkään.  Kerronta on aukkoista, ja lukija joutuu itse punomaan lankoja pitääkseen tarinan kasassa. Leen henkilöhahmo itsessäänkään ei ole helppo. Onneksi kirjailija on kirjoittanut alkuun johdannon, jossa hän avaa teostaan. Kirjaaan vaikuttavat Burroughsin oman elämän musertavat tapahtuvat, kuten huumeiden käyttö ja avovaimon ampuminen.  Lee hajottaa itseään yrittämällä väkisin saada huomiota ja rakkautta kohteelta, jolta ei sitä yksinkertaisesti saa. Rakkautta ei voi ostaa. Kirjailija itse luonnehtii asiaa näin:

"Hämyn käsikirjoituksen alussa kaman eristyneisyydestä elävien kirjoihin palannut Lee, kuin kuumeisen mielipuolinen Lasarus, on päättänyt sanan seksuaalisessa mielessä saada. Hänen sopivan seksiobjektin etsinnässään on jotain merkillisen systemaattista ja epäseksuaalista, kun hän rastii yli ehdokkaan toisensa jälkeen joka tuntuu laaditun täydellistä epäonnistumista silmällä pitäen. Syvällä sisimmässään hän ei tahdo onnistua, mutta on valmis menemään miten pitkälle tahansa välttääkseen tiedostamasta, ettei oikeasti ole etsimässä seksikontaktia."
Kirja edustaa hyvin beat-kirjallisuutta, joka on amerikkalaista 40- ja 50-luvulla syntynyttä kirjallisuutta ja jolle on ominaista yhteiskunnan kahleista vapautuminen, seksi, huumeet ja alakulttuurit. Teemana voisi olla pelon sietäminen ja noh, se perinteinen selviytyminen. Lukijalle teos ei ole helppo sen sekavuuden tähden. Lukemisen jälkeen ainakin itselleni jäi hyvin hämmentynyt olo. Mitä minä juuri luin ja mikä kirjan tarkoitus oikein oli? Myönnän, että en itse ole kovin innostunut näin aukkoisista kertomuksista, vaan kaipaan jotain tiettyä, kunnon raamia teoksen ympärille. Tämä tietysti hankaloittaa lukuelämystä. Kenen kannattaisi siis lukea kirja? Jos pidät groteskista tyylistä ja mielipuolisista henkilöhahmoista etkä kaipaa mitään erikoista punaista lankaa, kannattaa tutustua Hämyyn.  

torstai 31. heinäkuuta 2014

Kirjakompassi täyttää vuoden!


Tadaa, tauluun läjähtää komea ykkönen! Kyllä, Kirjakompassi on tehokkaasti näyttänyt suuntaa ja saattanut yhteen kirjoja ja ihmisiä sillä kuuluisalla suurella sydämellä jo vuoden ajan! Nyt juhlakakku pöytään ja kippis! Maistiaisiksi saatte valotusta Kirjakompassin bloggaajien lukuhistoriasta. Leena, Tiina ja Petra vastaavat samoihin lukemista koskeviin kysymyksiin ja paljastavat nyt näin juhlan kunniaksi lisää kirjasalaisuuksiaan.  

Leena:
1. Jaa yksi lukumuistosi! Mitä kirjaa luit, missä ja milloin?
Olen lukenut aina paljon, mutta huonomuistisena on suhteellisen hyvä saavutus, jos muistan mistä joku kirja kertoo... Senpä takia hämmentävää onkin, että mulla on erittäin vahva muistikuva siitä, kun luin ensimmäistä kertaa Jean M. Untinen-Auelin Hevosten laaksoa. Olimme silloin reilun kolmen tunnin ajomatkalla isovanhempieni luo ja olin 13-vuotias. Istuin siis autossa ja luin (tämä oli normaali matkustusmuoto aikuisuuteen asti).  Lukiessani kuuntelin Bon Jovin These Days -albumia korvalappustereoilla ja edelleen, kun kuulen jonkun kyseisen albumin kappaleista, alkaa päässäni pyöriä Hevosten laakson tapahtumat.
2. Mitkä olivat lapsuutesi/nuoruutesi lempikirjoja?
Ala-asteikäisenä pidin kovasti siskolta perityistä Helen Wellsin Ursula-kirjoista. Taisin lukea koko sarjan läpi. Teini-ikäisenä paras ikinä tietämäni kirjailija oli David Eddings. Luin hänen kaikki suomennetut fantasia-aiheiset kirjansa.
3. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Viimeisin tällainen kirja oli Laura Saven Paljain jaloin.
4. Mitä kirjoja lainaat, mitä ostat omiksi?
Lainaan käytännössä kaikki kirjat. Omistamani kirjat ovat lähinnä lahjaksi saatuja ja niistäkin pidän itselläni vain jollakin tavalla merkitykselliset kirjat.
5. Haaveiletko itse kirjan kirjoittamisesta tai oletko kenties jo kirjoittanut kirjan?
Lapsena mun yksi haaveista oli tulla kirjailijaksi. Jostakin syystä siihen aikaan ihannoin englantilaista sisäoppilaitossysteemiä ja kehittelinkin päässäni tarinaa sisäoppilaitoksesta, jossa opeteltiin erilaisia velhouteen liittyviä asioita. ...harmi, että J.K.Rowling on jo käyttänyt tämän idean. Lapsuuden jälkeen en sitten olekaan haaveillut kirjailijan ammatista.

Tiina:
1. Jaa yksi lukumuistosi! Mitä kirjaa luit, missä ja milloin?
Tähän on ehkä pakko sanoa Kolme pientä porsasta -satu. En tosin osannut lukea itse vielä silloin, mutta eläydyin siihen niin vahvasti äidin lukiessa sitä ääneen iltasatuna, että se on jäänyt erityisen paljon mieleeni. Kertomus on eräässä Valittujen Palojen kautta saadussa isossa satukokoelmassa, ja halusin jostain syystä kuulla sen aina, kun olin sairaana. Muistin tarinan melkein sana sanalta ulkoa, mutta kuumeisena nappulana sängyn pohjalla lukuvalon hämyssä halusin aina kuulla sen. Kai tuttu satu onnellisine loppuineen toi turvallisuuden tunnetta. Tarina myös kertoo, että isän lukiessa satua hänellä oli tapana yrittää oikaista kohtia, kun luuli, että olin jo nukahtanut. Silloin silmäni rävähtivät auki ja ilmoitin, että ei se kohta niin mennyt vaan näin. On muuten varmasti lapsuuden peruja, että nykyäänkin luen ehdottomasti eniten sängyssä ennen nukkumista.
2. Mitkä olivat lapsuutesi/nuoruutesi lempikirjoja?
Lapsena pidin paljon itämaisista saduista, ja erityisesti Aladdin ja taikalamppu -sekä Alibaba ja 40 rosvoa -tarinat olivat mielestäni kerrassaan lumoavia. Mahtavia satuja olivat myös Hanhiemon satuaarre -kirjan kertomukset. Nuoruudessa luin paljon nuortenkirjoja, ja innostuin erityisesti Tuija Lehtisen romaaneista, joista ehkä Sara@crazymail.com on jääyt eniten mieleeni aiheensa ja hupaisan sekä nuorekkaan kirjoitustyylinsä perusteella. Vähän myöhemmin luin Kira Poutasen Ihana meri -romaanin, joka nousi ehkä ykköseksi vaikuttavuudellaan ja rankan aiheensa takia.  Pidin myös paljon kirjan rakenteesta, jossa anoreksiaa sairastavan tytön normaalien päiväkirjamerkintöjen lisäksi mukana kuljetetaan vertauskuvallisesti mielikuvaa, jossa hait saavuttavat yhä enemmän vedessä olijaa. Kirja jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleen, ja olen lukenut sen yhteensä varmaan kolme kertaa.
3. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Olin opiskeluaikoina eräässä pienemmässä kirjakaupassa töissä, ja siellä sai ihan luvan kanssa lukea silloin, kun asiakkaita ei pyöriskellyt putiikissa. Ahmaisin tiskin takana Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty -romaanin. Kirjan aihe on niin surullinen (siskon itsemurha), että aloin parkua kirjaa lukiessa, ja kyyneleitä sai nieleskellä silloinkin, kun asiakkaita ilmestyi.
4. Mitä kirjoja lainaat, mitä ostat omiksi?
Lainaan melkein kaikki kirjat kirjastosta, mutta ostan lempikirjailijoideni (esim. Riikka Pulkkinen) teoksia sekä työni puolesta klassikkokirjoja. Aika kauan haaveissa oli kunnon kirjastohuone / -nurkkaus, jossa olisi koko seinän kokoinen kirjahylly ihania kirjoja pullollaan sekä rentouttava lukunurkkaus upottavine nojatuoleineen pehmeällä valaistuksella. Ah! Jonkun aikaa ostin aika paljon kirjoja, kunnes oli pakko huomioida realismi. Kun ei mahdu niin ei vaan mahdu. Todennäköisesti tuo kirjastonurkkaus jää toteutumatta tilanpuutteen vuoksi, jos ei joskus asusta isossa talossa, jossa on ylimääräisiä huoneita.
5. Haaveiletko itse kirjan kirjoittamisesta tai oletko kenties jo kirjoittanut kirjan?
Tämä on itselläni monen muun tavoin ikuisuushaave. Mietin jo lapsena / nuorena, että haluan joskus kirjoittaa oman romaanin. Nautin suuresti, kun kouluun sai (ja nimenomaan sai, ei pitänyt niin kuin monet muut manailivat) kirjoittaa mielikuvitusaineita, ja ne olivatkin aikamoisen pitkiä raapustuksia. Raapustin myös itsekseni. Aikuisiällä kirjoittaminen on valitettavasti jäänyt, vaikka välillä koneella naputtelenkin jotakin, mutta ehkä sitten taas joskus otan itseäni niskasta kiinni ja totetutan haaveeni.

Petra:
1. Jaa yksi lukumuistosi! Mitä kirjaa luit, missä ja milloin?
Opiskeluaikana kaipasin kipeästi jotain vastapainoa tenttilukemiselle ja lukaisin Nora Robertsin Tulesta syntynyt -romaanin. Tarina oli niin kiehtova, että saatuani kirjan luettua lähdin samantien etsimään Suomalaisesta kirjakaupasta trilogian kahta seuraavaa osaa Jäästä syntynyt ja Häpeästä syntynyt. Luin nekin nopeasti, mikä todennäköisesti hiukan häiritsi tenttiin lukemista...
2. Mitkä olivat lapsuutesi/nuoruutesi lempikirjoja?
Luin nuorena paljon ja monenlaisia kirjoja, mutta mieleen on jäänyt erityisesti Christine Nöstlingerin Olfin oidipuskompleksi, joka löytyy kirjahyllystäni vieläkin. Pitääkin lukaista se uudestaan, sillä olen autuaasti unohtanut sen sisällön. Muistan, että se kertoi 14-vuotiaan pojan elämästä. Muistan myös, että siinä oli onnistuttu kertomaan vakavistakin asioista humoristisesti, mitä arvostin paljon. 
3. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Luin lukioikäisenä Cunyn & Rambalin kirjoittaman kirjan Minä Phoolan Devi, joka kertoi intialaisen bandiittinaisen tuskantäyteisen elämäntarinan. Kirja oli todella rankkaa luettavaa. Kuuntelin siihen aikaan paljon Abban musiikkia sillä seurauksella, että vielä tänä päivänäkin (noin 15 vuotta myöhemmin) Abban musiikki muistuttaa minua Intian naisten karmeasta tilanteesta.
4. Mitä kirjoja lainaat, mitä ostat omiksi?
Minusta olisi ihanaa omistaa iso kirjasto, josta voisin aina tarpeen tullen poimia hyvää luettavaa. Rakastan kirjoja! Käytännössä tilan- ja rahanpuutteen takia olen kuitenkin päätynyt pitämään pienessä kirjastossani vain ne kirjat, joista todella pidän ja joita voin ajatella lukevani moneen kertaan. Siksi on aika tavallista, että silloin harvoin kun ostan kirjan, ostan sellaisen, jonka olen jo lukenut. Yleensä lainaan kirjani kirjastosta tai kavereilta ja vanhemmiltani. Jonkin verran saan niitä myös lahjaksi.
5. Haaveiletko itse kirjan kirjoittamisesta tai oletko kenties jo kirjoittanut kirjan?
Olisi tavallaan hienoa kirjoittaa joskus oma kirja, mutta jo blogia kirjoittaessani olen havainnut, että kirjoittaminen on aika haastavaa. Jään usein pohtimaan oikeita termejä enkä useinkaan ole tyytyväinen kuvailuuni tai tekstini sävyyn. Vuosia sitten painatin itse tekemäni ja taittamani kovakantisen keittokirjan, mutta sitä ei oikein voi kutsua kaunokirjalliseksi tekeleeksi. Kirjan kirjoittaminen olisi hienoa, mutta sanotaan, että suhtaudun mahdollisuuksiini realistisesti.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 447
Juoni:Nick ja Amy ovat aviopari. Asiat ovat periaatteessa hyvin, mutta sitten Amy sattuu katoamaan heidän viisivuotishääpäivänään. Nick suhtautuu muiden näkökulmasta epäilyttävän rauhallisesti Amyn katoamiseen ja häntä ruvetaankin epäilemään aviovaimonsa murhaajaksi. Nick on kuitenkin itse vakuuttunut omasta syyttömyydestään ja ainut tapa saada tästä muutkin vakuuttuneeksi, on löytää Amy.

Tämä kirja oli koukuttavin kirja sitten vähään aikaan (ihanaa, että on kesä ja aikaa lukea muuten). Kannen teksti "Jokaisella tarinalla on kaksi puolta" oli erittäin osuva. Flynn onnistuu raottamaan kummankin osapuolen näkökulmia koko kirjan ajan. Nickiä seurataan ensimmäisessä osassa ns. livenä ja Amya taas hänen päiväkirjamerkintöjensä avulla. Nick muistelee mennyttä ja kas kummaa, päiväkirjan Amyn muistikuvat samoista tapahtumista ovatkin aivan erit. Nick henkilönä tuntuu myös Amyn päiväkirjamerkintöjen perusteella aivan toisenlaiselta ihmiseltä kuin mitä Nickin osuuksista kirjassa voisi päätellä.
Miehessäni on jotain pahasti vialla, siitä olen viimein varma. Hän tietysti suree äitiään, mutta on siinä muutakin. Jotain mikä tuntuu kohdistuvan minuun, ei surua vaan... välillä vaistoan hänen katseensa ja näen että hän irvistää inhosta kuin olisi yllättänyt minut pahanteosta eikä vain syömäästä muroja tai kampaamasta illalla hiuksiani. Hän on niin vihainen ja tasapainoton, että olen jo miettinyt liittyykö hänen mielialoihinsa jotain ihan fyysistä - vehnäallergia, joka tekee ihmisen hulluksi, tai homeitiöitä jotka vaikuttavat aivoihin.
Toisessa osassa sitten tapahtumat alkavatkin rullata aivan eri tahtiin. Tällä kertaa en kuitenkaan halua paljastaa juonta tämän enempää. Koska tämä kirja kannattaa lukea. Tämän kirjan juoni pitää otteessaan ja samalla saa myös miettimään sitä, mikä onkaan ihmisten elämässä totta ja mikä ei. Mitä salaisuuksia muilla ihmisillä onkaan.  

Kenelle? Jälleen kerran tämä on niin hyvä lukuromaani, että kenen tahansa kannattaisi lukea tämä. Tosin jos sinulla on taipumusta vainoharhaisuuteen, saattaa olla viisaampaa jättää tämä kirja väliin. Olen nimittäin vakuuttunut, että pääsääntöisesti ihmiset ovat kuitenkin hyviä.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Charles Berberian ja Anna Rozen: Helsinki

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä: 127
  • Juoni: Sarjakuvataiteilija Charles Berberian ja kirjailija Anna Rozen tutkivat Helsinkiä ja kertovat näkemästään sarjakuvan muodossa.

Helsinki on nähtävästi ranskalaisen silmin varsin eriskummallinen ja eksoottinen paikka. En voinut välttyä tältä ajatukselta, kun lueskelin Helsinkiä hyvin tuntevana tätä kirjaa. Oli mielenkiintoista nähdä tuttuja paikkoja toisen silmin piirrosten kautta, ja huomata missä kohdin taiteilija oli ottanut vapauksia.

Oli hauskaa todeta, että monet kuvista pitivät paikkaansa ja että niihin oli saatu hienosti vangittua jopa paikan ilmapiiri ja ihmisetkin näyttivät hyvin suomalaisilta. Taitava sarjakuvataiteilija siis! Ulkomaalainen varmasti kiinnittää huomiota ihan erilaisiin asioihin kuin suomalainen ja Helsingissä asuva. Pidin erikoisena sitä, että benji-hyppääminen mainittiin paikallisena urheilulajina. En tiedä kumpi kuvaus hämmästytti enemmän, paikallinen vai urheilulaji, sillä itse en pidä sitä kumpanakaan.

Monessa kohdin huomasin kuitenkin ajattelevani hämmentyneenä "Ai? No voihan asian tuollakin tavalla nähdä." ja ne asiat eivät olleet mielestäni kovin imartelevia Suomea kohtaan. Oli ikävää, että alkoholi tuotiin kirjan alkupuolella niin voimakkaasti esiin. Pultsarit eivät nimittäin ole mikään helsinkiläinen erikoisuus vaan olen törmännyt heihin Nizzassakin. Vai olenko jotenkin sokeutunut helsinkiläisten yltiöpäiselle alkoholinkäytölle? Onhan se tietysti mahdollista.

Rakenteellisesti tämä kirja ei ole perinteinen ruutumuotoinen sarjakuvakirja. Usein piirrokset ovat koko sivun kokoisia ja ne vuorottelevat tekstisivujen kanssa. Tekstit ovat kolmella kielellä, suomeksi, ranskaksi ja englanniksi. Se oli hauska yksityiskohta ja osasyy siihen, että lainasin tämän kirjastosta. Halusin harjoittaa ranskankieltäni ja helpointa se on silloin kun sama teksti on myös suomeksi.

Yllättäen oli myös kätevää, että teksti oli monella kielellä, sillä suomennoksessa oli muutamassa kohdin käytetty sellaista sanastoa, että jouduin tarkistamaan ranskannoksen ja englanninnoksen ennen kuin asia selvisi. Esimerkiksi sanat nesessääri (kosmetiikkalaukku) ja syydvesti (vedenpitävä niskaa suojaava lakki) eivät kuuluneet aikaisemmin sanavarastooni. Hauska oppia uusia suomenkielen sanoja!

Suosittelen tätä kirjaa helsinkiläisille, jotka haluavat nähdä kotikaupunkinsa uusin silmin. Ulkomaalaisen ensikosketukseksi Helsinkiin en tätä suosittelisi, sillä se mielestäni antaa kaupungista hiukan oudon kuvan eikä kirjan sisältö välttämättä aukene lukijalle. Sen sijaan ulkomaalaiset, jotka ovat jo ehtineet nähdä Suomea ja Helsinkiä, saattavat hyvinkin viihtyä tämän kirjan parissa ja kenties hämmästelläkin samoja asioita kuin tekijät.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Dan Brown: Inferno

Vinkkaaja: Leena
  • Sivumäärä:466
  • Julkaisuvuosi:2013
  • Juoni: Robert Langdon herää keskellä yötä firenzeläisestä sairaalasta. Landgon ei muista mitään edellisistä vuorokausista, eikä hänellä ole aavistustakaan miksi hänellä on haava päässä, miksi hänen takkinsa vuoriin on piilotettu merkillinen esine tai miksi hän ylipäätänsä on Firenzessä. Landgon joutuu pakenemaan sairaalasta yhdessä tohtori Sienna Brooksin ja selvittää samalla suurta mysteeriä.
Inferno on jälleen taattua Dan Brownia. Dan Brown on jopa siinä määrin taattua kamaa, että nykyään olen vältellyt hänen kirjojaan. Mielestäni kirjat hieman toistavat samaa kaavaa... Infernokaan ei siinä mielessä tuo uusia näkökulmia. Landgon selvittelee erilaisia mysteerejä ja ratkaisee arvoituksia matkalla.

Infernossa uskonto ei tällä erää ollut suuressa osassa. Mysteeri perustui tällä kertaa sen sijaan nimittäin Danten Jumalaiseen näytelmään. Infernon myötä lukija pääsee tutustumaan Firenzen kaupunkiin, Firenzen historiaan sekä taiteeseen. Kirjan kattava teema on ympäristö ja maailman kantokyky. Erittäin ajankohtaisia aiheita. On totta, että maapallo ei mitä luultavimmin kestä kasvavaa väkilukua loputtomiin.
Miehen sävy muuttui aavemaisen maanittelevaksi. "Kutsuin teidät tehdäkseni yhteistyötä kanssanne. Minulla ei ole epäilystäkään, ettettekö ymmärtäisi liikakansoituksen olevan terveyskysymys. Sen sijaan pelkään, ettette ymmärrä sen vaikuttavan itseensä ihmisen sieluun. Liikakansoituksen paineissa niistä, jotka eivät ole koskaan harkinneetkaan varastavansa tulee varkaita, jotta he voisivat ruokkia perheensä. Ne joiden mieleen ei ole koskaan juolahtanutkaan tappaa, tappavat elättääkseen lapsensa. Danten kaikki kuolemansynnit - ahneus, ylensyönti, petos, murha ja muut - alkavat poreilla, nousevat ihmisyyden pintaan vähenevien mukavuuksien vahvistamina. Edessämme on taitstelu ihmisen sielusta." 

Aluksi näyttää siltä, ettei kirja ole suuremmin yllätyksellinen. Mutta toisin kävi. Loppupuolella kirjaa asiat kääntyvät muutaman kerran yllättäen ylösalaisin ja välillä ei ole ollenkaan selvää kuka on hyvis ja kuka pahis. Pidin kirjan lopussa siitä, että ns. pahiksia ei yksikäsitteisesti syyllistetty. Asioilla on monta puolta ja  on vaikea sanoa, kuka loppujen lopuksi on syyllinen ja minkä verran.

Kenelle? Tämä on helppoa kesälukemista (tai no miksei talvikin) lähes kenelle tahansa. Kirja pitää otteessaan ja on kirjoitettu hyvin.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Reija Kaskiaho: Nikottelua

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 182
Juoni: Enemmän kuin ajankohtainen nuortenromaani Nikottelua kertoo 17-vuotiaasta Nikosta, jonka lähipiiri ei hyväksy sitä, että hän kuuluu muinaishistoriallisen mittapuun mukaan väärään porukkaan. Niko on muiden mielestä ihan normi kaveri, joka tykkää käydä salilla, kruisailla kesäisillä kaduilla ja jolla on lemmikkikani. Paitsi että ai niin, hän on homo, ja sekös se onkin pelottavaa.

Luin nuortenkirjailija Reija Kaskiahon kirjoittaman Nikottelua-romaanin tasa-arvoisen avioliittolain
 kaatumisen jälkitunnelmissa, ja homofobia sylettää yhä enemmän. Tässä paikoillaan polkevassa tasa-arvokeskustelussa oli tuoretta, mutta ennen kaikkea surullista, lukea epäinhimillisyydestä myös nuoren näkökulmasta.

Kirjan päähenkilö Niko on herkkä ja sympaattinen nuori mies, ja hän on kuin kuka tahansa matti meikäläinen. On mukava ydinperhe ja huolehtiva paras kaveri. Kuntosali on toinen koti, jossa on mahtavaa kokeilla kasvavia voimia. Kesäloma on juuri alkanut, ja mitä nuoret tekevät kesälomalla? Käyvät rannalla, näkevät kavereitaan, unelmoivat, tappelevat pikkusisarusten kanssa, urheilevat, kokeilevat asioita ja ennen kaikkea hakevat rakkautta. Nikon rakkaus ei vain kohdistu niihin kaikkien himoitsemiin tyttöihin vaan poikiin. Tämä on Nikolle itsestään selvä juttu, ja hän saakin kokea haparoivan ensirakkauden, vaikka seurustelukumppani ei loppujen lopuksi osoittaudukaan luottamuksen arvoiseksi. Kaikki eivät kuitenkaan homoudesta tiedä, ja taisteltuaan aikansa itsensä kanssa hän saa vihdoin kakaistua myös kotona, että turha odottaa tyttöystävää saatika kirkkohäitä ja lapsia. Palkinnoksi Niko saa pian tietää, miltä tuntuu, kun lapsuudenystävät yrittävät raa'asti hakata hänestä saatanallisen homouden pois ja oma isä tuo voimakkaasti oman inhonsa ja pettymyksensä esiin.  Niin ja mitä naapuritkin mahtavat oikein ajatella?
"Mä katson isää. Se katsoo mua takaisin avoimen halveksivasti. Mun oma isäni. Mä pahennan asiaa ja päästän kyyneleet valumaan, ei mulla ole enää voimia pidätellä niitä. Isä tuhahtaa ääneen ja riuhtoo sanomalehden eteensä auki. Äiti tulee mun luo ja halaa. Se näyttää vihaselta. Mä todellakin toivon, että se vihaa vain isää. 
Mä tarraan äitiin ja pysyn hetken jähmettyneenä paikoillani. Tumma kuilu isän ja mun välillä alkaa nousta muuriksi, jonka takaa en pian enää näe mitään. Kylmä rintama nousee mun ympärille joka suunnasta, ja mua pelottaa. Mä tunnen joutuneeni vankilaan, vaikka mun piti elää elämäni vapainta aikaa nyt, kun vihdoin tulin ulos maailmaan omana itsenäni. Mä päästin äidistä irti, käännyn ja lähden pois. Jokainen askel painaa mua entistä kumarampaan ja huoneessani mä olen pelkkä tärisevä raunio." 
Nikon hahmosta on riisuttu kaikki se, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa miehenalulta vaaditaan: kovuutta ja tunteiden patoamista. Niko on Niko, ja jos itkettää, silloin itketään. Big deal? Nikosta on tehty myös hahmo, joka tekee ja miettii kaikkea sitä, mitä kaikki nuoret puuhaavat ja pohtivat, joten häneen on helppo samastua jo kirjan alusta asti. Itse en ole kuitenkaan ihan varma kaikkien henkilöhahmojen onnistumisesta, sillä valitettavasti stereotypioitakaan ei ole unohdettu, ja välillä romaanin sivuilla seikkailevat ne liioitellun kimittävät pikkusormi pystyssä siideriä litkivät seksinnälkäiset homot. Nikoa itseäänkin ärsyttävät mediassa vellovat stereotypiat, mutta toteaa, että niillä on kuin onkin todellisuuspohjansa.

Nikottelua-romaanin kerrontatapa perustuu hyvin pitkälle puhekieleen, huumoriin ja hauskoihin vertauskuviin, mikä tuo vastapainoa rankalle aiheelle.
"Pukuhuoneessa mulla on melkoisen vahvat kuningastunnelmat. Solisluussa näkyi alkavat mustelmat ja olkapäätä koski entistä enemmän. Mä kävin suihkussa ja jäin pyyhe ympärilläni laittelemaan hiuksia peilin eteen. Ilmeisesti mä olin päättänyt vetää häpeämittarit maksimiin asti, koska mustavalkoinen astui pukuhuoneeseen juuri kun olin pää alaspäin sohimassa kosteita hiuksiani pystyyn. Hiusvahapurkki oli miehekkäästi auki siinä pikkuisella peilipöydällä ja mun kivekset neureskelivat roskakorissa. Mä ajattelin strutsityyliin, ettei se ehkä tunnistaisi mua kun olin vähän niin kuin väärinpäin ja piilossa."
Vaikka kirjan aiheena on homous, teemaksi muotoutuu niin homoja kuin heteroitakin nuoria koskevat ongelmat: erilaisuus, itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, muiden ennakkoluulot ja niistä selviytyminen. Niko joutuu myös miettimään, mitkä ovat omat rajat seurustelussa ja miten ne voi tuoda ilmi. Murrosiän kuohuissa soutamista ja huopaamista siis. Tämän vuoksi kirja sopii erinomaisesti jokaiselle nuorelle, koska ei ole sellaista teiniä, joka ei olisi joutunut painimaan näiden asioiden kanssa. Vaikka kirjassa käsitelläään rajujakin asioita, kasvutarinan loppu on valoisa ja toivoa antava. Suosittelen kirjan lukemsta myös vanhemmille muistutukseksi siitä, että oma lapsi tarvitsee ennen kaikkea rakkautta ja hyväksyntää, ilman ehtoja.