torstai 16. tammikuuta 2014

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 231
  • Julkaisuvuosi: 2012
  • Juoni: Kirjassa seurataan kesän ajan kahden maaseudulla asuvan naapuruksen elämää. Naapurin mies on suurperheen isä, jonka pihaprojektit tuppaavat venymään ja lopulta jäämään kesken. Kertoja-minä on yksinäinen mies ja karikatyyri ärsyttävästä naapurista: pikkutarkka jääräpäinen besserwisseri, joka ei auta naapuriaan kuin pakon edessä, mutta neuvoo (ja paheksuu) mielellään senkin edestä. Kirjan punainen lanka keräytyy naapurin pihasaunan rakennusprojektin ympärille, vaikka toisaalta se on vain sivujuonne kirjassa. Saunan edetessä naapurit käsittelevät monenlaisia asioita maan ja taivaan väliltä ja käy selväksi kuinka eri tavalla kaksi ihmistä voi asiat nähdä.
Ensimmäisenä tästä kirjasta on sanottava, että se on hulvattoman hauska. En tiennyt, että on mahdollista kirjoittaa saunan rakentamisesta niin koomisesti, että sille tekee mieli nauraa ääneen. (Tämä ei ole kirja, jota kannattaa lukea esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä kun muut yrittävät nukkua.) Jotkin kirjat ovat hitaasti avautuvia, mutta tämä näyttää karvansa jo ensimmäisissä lauseissa:
Maailmassa on monenlaista tyhmyyttä. Sitä on tiivistyneenä vuoriin, laaksoihin, siirtolohkareisiin, pieniin kiviin ja purojen pohjiin, mutta kaikkein rikkain esiintymä löytyy naapurini korvien välistä. Ei pidä silti käsittää väärin. Pidän naapurista kovasti, sillä hänestä on vaikea olla pitämättä. Hän vain sattuu olemaan hyvin omalaatuinen mies, mikä tekee hänestä samaan aikaan täysin sietämättömän. Kuvaavaa on, että jos ihmiset jakaisi kahteen ryhmään, sellaisiin jotka eivät perusta roskista ja sellaisiin jotka varastavat niitä, naapurini kuuluisi jälkimmäisiin.
Roope Lipastin mainio kirjoitustyyli oli minulle tuttu hänen kolumneistaan Kotivinkki-lehteen sekä muutamista muista hänen kirjoituksistaan. Kolumneissaan hän usein kirjoittaa juuri pihatöistä, omakotitalon korjaustöistä ja lasten tempauksista. Aluksi Rajanaapuria lukiessani mietinkin onko kertoja-minällä yhtymäkohtia häneen itseensä, mutta pian kävi selväksi että ei tosiaankaan ole. Sen sijaan yllätyin, kun kirjan loppupuolella hoksasin naapurilla olevan paljon samoja piirteitä sekä ainakin osittain samanlainen menneisyys kuin Lipastilla. Olin ehtinyt jo kuvitella naapurin tietyn näköiseksi ja tietynlaiseksi ihmiseksi ja koin skitsofreenisia hetkiä, kun yritin yhdistää naapuriin näitä uusia piirteitä. En millään pystynyt enää muuttamaan alkuperäistä mielikuvaani. 

Lipasti tekee mielettömiä oivalluksia ympäristöstään ja osaa kuvailla niitä juuri oikeilla huvittavilla sanoilla jännistä näkökulmista. Siinä mielessä tiesin mitä odottaa, ja mietin etukäteen miten hänen kirjoitustyylinsä mahtaisi kantaa kokonaisen kirjan ajan ja alkaisiko se kyllästyttää jossain vaiheessa. Hyvin kantoi! Kyllästymiseenkään ei ollut aihetta, sillä hän kuljetti tarinaa taitavasti eteenpäin ja draaman kaari pysyi hyvin kasassa. Kirjan juoni eteni koko ajan ja tiivistyi mielenkiintoisella tavalla loppua kohden.
Hetkittäin mopo kuulemma pysyi jopa kasassa, kunnes sen päälle meni istumaan ja se lakosi alta kuin liian valmis vilja. Ja koko ajan naulat lisääntyivät. Minä olin tullut mukaan tässä vaiheessa ja kaatunut viimeisimpään mopomalliin. Katselin sitä nyt uudestaan, toisin silmin, katseessani kunnioitusta, jota tuntee aina törmätessään hulluuteen, joka siirtyy sukupolvelta toiselle vähentymättä siinä välissä. Laskin naulat: niitä oli eri puolilla mopoa pystyssä toista sataa. Huomautin, että jos mopon myisi, markkinointi kannattaisi kohdistaa fakiireille.
Tämä kirja sopii luettavaksi oikeastaan kaikille, jotka nauttivat humoristisesta kerrontatyylistä. Kirjan voi lukea joko nauramalla yksittäisille jutuille tai sitten kiinnittäen huomiota sen syvällisempään kertomukseen eli siihen, että varsin erilaisia naapureita yhdisti lopulta ainakin pelko. Naapuri pelkäsi elämän loppumista ja kertoja-minä ei oikein uskaltanut elääkään. Kumpi on rajoittavampaa?

Loppuun vielä yksi katkelma:
Urheiluruutu loppui ravituloksiin. En käsitä, miksi niitä täytyy näyttää, ei ole mitään urheilua sellainen, että istutaan jonkun selässä ja hoputetaan, että se juoksisi lujempaa.
Tykkäsin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.