perjantai 28. helmikuuta 2014

Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2000 (suomennos 2001)
  • Sivumäärä: 317
  • Juoni: Nuori ja rikas Temperance O'Neil taistelee tasa-arvon ja huonossa asemassa olevien naisten puolesta 1900-luvun alun New Yorkissa, kun hänen uusi isäpuolensa pakottaa hänet muuttamaan Skotlantiin. Siellä hän joutuu vastentahtoisesti osaksi isäpuolensa juonittelua ja New Yorkiin paluun ehtona hänen tulee löytää vaimo isäpuolen niinikään vastentahtoiselle veljenpojalle Jamesille.
Tartuin tähän kirjaan alunperin siksi, että se sijoittuu Skotlantiin, jota fanitan kovasti. Myös ajankohta eli 1900-luvun alku kiinnosti minua. Valitettavasti kumpaakaan ei erityisemmin esitelty kirjassa, vaan paikka olisi voinut olla melkein missä tahansa maaseudulla ja aika mikä tahansa mennyt ajankohta.

Tämän tyyppisissä kirjoissa merkittävämpiä ydinasioita lienevätkin tapahtumat sekä tunnepuoli. Kirjan juoni oli varsin kekseliäs eikä kirjan alussa pystynyt päättelemään mihin tilanteeseen tarina tulisi loppumaan (lukuunottamatta sitä perinteistä ennalta arvattavaa rakkaustarinaa, tietenkin). Temperancen tehtävä löytää Jamesille vaimo oli vähintäänkin haasteellinen ja tarina sai uusia ulottuvuuksia pitkin matkaa. Tässä ei todellakaan menty siitä missä aita oli matalin, ja vaan kaikissa erikoisissa juonenkäänteissään kirja oli aika miellyttävää luettavaa.
- Mikä sinua oikein riepoo tänään, nainen? James kysyi hiljaa.
Temperance ei kertoisi Jamesille totuutta, sitä että oli koko matkan ylös vuorelle ajatellut Jamesin isoäidin kauheaa elämää uhkapelurimiehen rinnalla ja naisen hautaamista siunaamattomaan maahan. Rauhaton sielu, taatusti. Temperance ei olisi yllättynyt, vaikka hänelle olisi kerrottu naisen kummittelevan talossa, jossa tämä oli ollut niin kovin onneton.
- Kummitteleeko talossasi?
- Varmasti, ja aaveet voivat hyvinkin olla miellyttävämpää seuraa kuin sinä.
Temperance nauroi, suoristi jalkansa ja nojautui taaksepäin käsiensä varaan kohottaen kasvonsa kohti aurinkoa.
- Vilkaisisin oikeastaan ihan mielelläni sitä sinun kirjanpitoasi, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.
- Suutelisin jalkojasi, jos hoitaisit sen puolestani. Jamesin ääni madaltui.
En osaa päättää oliko kirja näennäisesti feministinen ja todellisuudessa sovinistinen vai näennäisesti sovinistinen ja todellisuudessa feministinen. Yhdellä lukukerralla en pysty päättelemään mikä kirjailijan taka-ajatus on ollut. Toisaalta Temperance kuvataan aikaansa edellä olevana feministinä ja toisaalta kirjan sovinistisessa maailmassa hän myös ajoittain käyttäytyy (ylpeydestä, sanotaan) itseään alentavasti ja typerästi. Se ärsytti lähes viimeisille sivuille asti, jotka eivät onneksi päättyneet siihen, että Temperance olisi aikansa mukaisesti alistunut muiden tahtoon.

Kieleltään kirja ei ollut mikään mestariteos, mutta ajoittain teksti oli viihdyttävän nokkelaa. Joudun antamaan kirjalle miinusta toisinaan ontuvasta käännöksestä. Esimerkiksi lauseet "täällä tuntui aina joko satavan tai hankkivan sadetta" ja "ehkä hän suunnittelee käyttää taskurahojaan" eivät ehkä ole kieliopillisesti suorastaan virheellisiä, mutta ilmaisut ovat sen verran vieraita ainakin minulle, että jouduin pysähtymään hetkeksi miettimään mitä näillä tarkoitetaan. Vastaavia tapauksia oli muitakin, mutta ei onneksi niin paljoa, että ne olisivat häirinneet lukemista (oikeastaan niitä oli ihan hauska bongata ja miettiä miten asia olisi pitänyt ilmaista).

Tämä kirja sopii hyvin niille, jotka kaipaavat kevyttä lukemista ja hyvää tunnepitoista tarinaa, mutta eivät häiriinny pienestä epärealistisuudesta tai naisten ja miesten epätasa-arvoisuudesta.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö


Vinkkaaja: Leena
  • Sivumäärä: 305
  • Julkaisuvuosi: 2011
  • Juoni: Omaelämänkerrallinen tarina Karin Ehrnroothin lapsuudesta ja nuoruudesta. Kasvutarina aikuiseksi kasvamisesta hieman haastavista lähtökohdista käsin.
Laitoin tämän kirjan tunnisteeksi elämäkerran. Sitä tämä ei kuitenkaan aivan varsinaisesti ole. Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta romaani kuitenkin. Karin Ehrnrooth on jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin vanhin tytär. Hänen lapsuuteensa vaikuttikin vahvasti isän sotilastausta ja sodasta selviäminen. Sodan aiheuttamat traumat jäivät kuitenkin taka-alalle, koska perheen äiti kärsi huomattavasti suuremmin omista traumoistaan.

Vinoon varttunut tyttö on mielestäni hieman (tai enemmänkin) terapiamielessä kirjoitettu kirja. Asiat esitetään vain Karinin itsensä näkökulmasta ja hänen kokemuspiiristään käsin. Mielenkiintoista olisi kuulla muidenkin perheenjäsenien näkökulmia aiheeseen. On todellinen totuus sitten mikä tahansa, ovat Karinin kokemukset olleet todella rankkoja. Lapsi/nuori nainen joutui elämään selkeästi äitinsä varjossa. Ottamaan vastuuta äidistään ja myös äidille kuuluvista tehtävistä. Äitiä kuului ymmärtää ja hänestä kuului huolehtia. Karin ei kuitenkaan oikein ymmärtänyt, miksi asiat olivat äidille niin vaikeita. Tämä aiheutti hänelle suurta henkistä ristiriitaa.
Mihin äiti meni? Vieraat olivat saapuneet jo kauan sitten. Missä ihmeessä äiti oikein oli? Mitä hän puuhaili? Pukeutuminen ei kai millään voinut kestää näin kauan. Missä ongelma oikein oli? --- ---
Minä olin kuin pieni sirkuspuudeli. Otin vastaan emännälle tarkoitettuja kukkia. Etsin kuumeisesti maljakoita kaapista. Asettelin suklaarasioita salin pöydälle.
Tässä romaanissa on paljon muisteluita ihanista lapsuuden päivistä. Siitä, kuinka aurinko paistoi ja isän kanssa oli hyvä tehdä asioita. Enemmän romaanista kuitenkin löytyy katkeria, synkkiä ajatuksia lapsuudesta ja vääryyksistä, mitä tapahtui. Ulkopuoliseksi ja erilaiseksi kokemisen tunteista. Henkisestä pahoinvoinnista. Kirjassa on paljon suoria lainauksia Karinin päiväkirjoista ja muistikirjoista. Vanhetessaan Karinin henkinen paha olo kasautuu ja kasautuu ja lopulta se muuttuu myös fyysiseksi. Karin, kuten niin monet muutkin, oppii hallitsemaan kehoaan ruoan avulla. Loppua kohden kirja käykin todella ahdistavaksi lukea. Koin pahaa oloa siitä, kuinka pahasti pieleen ihmisen elämä voi mennä. Kuinka suuri arpapeli siitä, mihin perheeseen syntyy, vaikuttaa niin paljon myös aikuisuuteen.

Laitoin tunnisteeksi myös kasvutarinan. Kirja on mielestäni myös sitä. Karin kasvaa aikuiseksi, myös henkisesti. Hän taistelee syömishäiriöiden kanssa ja oman lapsuutensa hyväksymisen kanssa. Ja lopulta hän saa henkisen yliotteen asioista:
Voin nähdä jotain muutakin: en enää ole kovin vinoon kasvanut, "virheellinen", eivätkä ne virheet, joita minulla todellisuudesa on ja joista tuskin pääsen eroon ole enää kovinkaan tärkeitä. Minulla on takanani jo kokonainen elämä, ja tunne siitä on toisinaan valtava. The dying game ei onnistunut. Minä saan edelleen olla olemassa. Minä sain jäädä, minusta ei tullut kellastuvaa lehtiuutista, joka kertoo traagisesta ja turhasta kuolemasta.
Vaikkakin koin tämän kirjan ahdistavana, pidin siitä jollakin tavalla kuitenkin. Tekstillisesti kirja ei ollut mielestäni parhaasta päästä. Eteneminen oli välillä hieman tökkivää ja kieli ei jotenkin osunut. Toki osuutensa asiaan voi olla siinä, että kirja on suomennettu ruotsista. Mikään suuri lukuromaani tämä kirja ei ole, mutta lukemisen arvoinen kuitenkin.

En osaa suositella tätä kenellekään erityisesti. Lukemisen arvoinen kirja tämä kuitenkin ehdottomasti on. Kirja ei ole helppo eikä kevyt. Enemmänkin synkkä ja raskas. Mutta jokin juttu tässä on. Itse pidin myös lapsuuden maisemien ja asioiden kuvailuista, siitä millaisia asiat olivat Karinin lapsuudessa. Nykypäivän lapsilla asiat ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Ei ole enää kovinkaan montaa kauppa-autoa. Koulujärjestelmä on muuttunut. Ja niin moni muukin asia.  

Tämä oli kirja, joka jätti ainakin tälle lukijalle hieman hämmentyneen olon.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni

Vinkkaaja: Tiina

  • Julkaisuvuosi: 2000 - 2001
  • Juoni: Sarjakuvaromaani Persepolis - iranilainen lapsuuteni sijoittuu entiseen Persiaan, nykyiseen Iraniin. Kirjailija Marjane Satrapi kertoo omaelämäkerran muodossa, millaista oli elää poliittisesti epävakaassa maassa 1980-luvulla. Ihmiset yrittivät parhaansa mukaan elää arkea, mutta näin länsimaalaisen näkökulmasta rajut mielenosoitukset, vallankaappaukset ja kiristyneet säännöt siitä, miten esimerkiksi naisten tuli elää hunnutettuina, eivät  ole arkea vaan kaaosta.  

Persepolis- iranilainen lapsuuteni -sarjakuvaromaani käsittelee siis Irania 1980-luvulla. Tapahtumia tarkastellaan silloin 10-vuotiaan Satrapin silmin. Satrapin oma  perhe oli edistysmielinen, ja Marjane saikin elää moneen muuhun verrattuna melko vapaata elämää. Tai vapaata elämää siinä mielessä, miten se poliittisesti tulenarassa valtiossa oli mahdollista. Onneksi kotona sai heittää huivin nurkkaan ja katsoa vanhempien iloisia juhlia, joissa oli myös alkoholia mukana. Tosin riskinä oli aina paljastuminen ja sitä kautta kammottavat rangistukset...

Sarjakuvan alussa kirjailija paljastaa haluavansa profeetaksi ja ilmaisee tämän myös koulussa, jossa tätä ei tietenkään katsota sopivaksi. On hauska lukea, miten Satrapin vanhemmat useamman kuin kerran joutuvat koululle opettajan kanssa palaveeraamaan lapsen käytöksestä, aivan niin kuin missä tahansa muuallakin voisi tapahtua. Tosin tässä erona ovat asiat, joihin koulussa puututtiin. Satrapin vanhemmat  saivat välittömästi sympatiani puolelleen puolustaessaan tytärtään ja tämän vapautta ja kiivasta oikeudentuntoa. 

Sarjakuvassa vanhemmat osallistuvat useisiin mielenosoituksiin, joissa he ajavat edistysmielisiä asioita. He kannustavat omaan ajatteluun ja vapauteen, vaikka monet heidän samanmieliset sukulaisensa ja ystävänsä joutuvat vankilaan, kidutetuiksi ja murhatuiksi.

Muutaman vuoden aikana maan tilanne kiristyy niin pahaksi, että vanhemmat päättävät lähettää 14-vuotiaan tyttärensä Itävaltaan turvaan. Tähän päättyy myös tämä ensimmäinen osa.

Satrapin kuvitus on hyvin yksinkertaista ja mustavalkoista. Tämä kuitenkin mielestäni keskittää lukijan huomion itse asiaan eli siihen, mitä Iranissa oli tuolloin meneillään, millainen historia sillä on ja miten ihmisiä kohdeltiin, siis inhimilliyyteen. Pidän paljon siitä, että poliittinen tilanne esitellään tavallisen ihmisen näkökulmasta. Vaikka väkivaltaa oli paljon ja siitä olisi saanut tehtyä erityisen vaikuttavia kuvituksia, kirjailija ei lähde tähän.

Erityisen hyvin mieleeni jäivät Satrapin kahdenkeskiset kuvitellut keskustelut jumalansa kanssa, ja siinä jumala kuvataan lämpimänä ja huolehtivana isähahmona, jolle saattaa suuttuakin ja toivottaa tämän sinne, minne auriko ei paista.

Täytyy myöntää, että en ole lainkaan sarjakuvien lukija. Aku Ankat ovat toki tulleet tutuiksi, mutta genrenä sarjakuvat ovat jääneet hämärän peittoon. Tartuin Persepolis-sarjakuvaan melkoisen epäilevästi, mutta vola, lukuelämäys olikin nautinnollinen - ja yllättävän syvällinen! Olen pitänyt sarjakuvia monen muun tapaan hiukan hömppänä ja helppona itsensä viihdyttämisenä, mutta mitä vielä! Persepolis osoitti, että sarjakuva voi käsitellä hyvinkin vaikeita asioita ja olla todella ajatuksia herättävää - aivan niin kuin hyvät romaanitkin.

Suosittelen sarjakuvaa oikeastaan ihan kaikille. Persepolis on helppo väylä sukeltaa sarjakuvien maailmaan varsinkin sellaiselle, joka ei ole aikaisemmin juuri sarjakuvia lukenut ja joka pitää lajia melko pinnallisena.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Arvonnan voittaja on...

.... Saya.
Onnittelut Sayalle. Puolivuotias blogimme kiittää ja kumartaa.
Lähetämme Saya sinulle sähköpostia siitä, kuinka toimitamme lahjakortin perille.

Kiitokset osallistumisesta kaikille :)

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 380
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Kustannustoimittajana työskennellyt 38-vuotias kirjoittaja turhautuu elämäänsä, ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee Japaniin tutkimaan 1000 vuotta sitten eläneen hovinaisen kirjoittamaa päiväkirjaa.
Tämä on pitkästä aikaa jo toinen kirja, jonka ensimmäiset sanat vangitsivat mielenkiintoni heti kättelyssä (ensimmäinen kirja oli Roope Lipastin Rajanaapuri, josta kirjoitin teille viimeksi). Kirja alkaa näin:
Tästä se alkaa.
Olen elämääni kyllästynyt. Olen niin tylsistynyt, että kuolen. Olen niin tylsistynyt, että voisin kuolla, jos jaksaisin ja viitsisin.
Seuraavaksi Kankimäki kertoo arjestaan ja miten samanlaiset päivät seuraavat toisiaan. Hänelle selkenee, että jotain on tehtävä. Tästä alkaa seikkailu, joka vie hänet, japania osaamattoman ihmisen, Kiotoon, jonne hän saa kipinän lähteä tutkimaan Sei Shonagonin 1000 vuotta sitten Heian-kaudella kirjoittamaa erikoista kirjaa. Sein elämästä tai syistä kirjoittaa kirjansa ei tiedetä enää kovin paljoa ja jäljellä on vain erilaisia spekulaatioita ja arvauksia. Tämän Kankimäkikin pettymyksekseen pian huomaa.

Sein kirjoittama kirja on erikoislaatuinen, eräänlainen blogin esiäiti. Se koostuu kolmenlaisista teksteistä: pikkutarkoista kuvauksista hovin seremonioista, Sein päiväkirjamerkinnöistä sekä lukuisista listoista. Listat ovat juuri se asia, johon Kankimäki Sein kirjassa vuosia sitten ihastui. Niitä on kymmeniä ja ne käsittelevät hyvin erilaisia asioita, esimerkiksi jokia ja vuoria sekä masentavia ja hurmaavia asioita. (Myös asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, josta tuli Kankimäen kirjan nimi.)

Kirjassa seurataan muutaman vuoden ajan Kankimäen tutkimusmatkaa ja kirjoitustyötä Japanissa, Suomessa, Thaimaassa, Lontoossa ja Normandiassa. Tutkimuksen tulokset Kankimäki raportoi päiväkirjanomaisesti ja tarinan keinoin, minkä ansiosta teksti on todella mielenkiintoista ja painavasta asiasisällöstään huolimatta helppolukuista. Hän myös tuo Heian-kauden ilmiömäisellä tavalla läsnäolevaksi nykyhetkeen vertaamalla sen ajan tapoja meidän tapoihimme. Heian-kaudelle oli muun muassa ominaista asioiden ilmaiseminen kauniissa waka-runomuodossa, jota hän vertaa tekstiviestin 160 merkkiin.

Heian-kausi oli erikoinen siinä mielessä, että silloin estetiikkaa ja kauneutta arvostettiin hovissa ylitse muiden. Samaan aikaan kun Euroopassa käytiin verisiä valloitussotia aika Heian-kauden hovissa "kului runoja kirjoittaen, musisoiden, vaatevalintoja pohtien, maalauksia ihaillen, jousiammuntakilpailuissa ja rakkausseikkailuissa taitoja mitellen".
Arkielämässä oli myös useita tilanteita - esimerkiksi matka maaseudulle tai ensilumi - jolloin kykenemättömyys tuottaa tapahtumasta soveliasta runoa oli vakava etikettivirhe. Aateliston elämä oli runoilla rytmitetty, eikä yksikään tärkeä tapahtuma ollut täydellinen ilman sitä. Hallinnon virallisia asioita saatettiin hoitaa runomuotoisilla viestiketjuilla, jopa niin, että alkuperäinen asia pääsi runoilun huumassa unohtumaan. Kyky laatia runoja oli elinehto jokaiselle itseään kunnioittavalle miehelle ja naiselle - lisäksi taidokas runo oli usein nopein (tai ainakin arvostettavin) tie naisen sydämeen tai ylennykseen.
Tärkeä osa kirjassa ovat Kankimäen "päiväkirjamerkinnät" ja kertomus siitä miten elämä vieraassa kulttuurissa sujuu. Kankimäki oli Kiotossa myös Fukushiman ydinonnettomuuden aikaan ja se kohta kirjassa on dramaattinen. Hän kuvaa tiedon puutteen aiheuttamaa ahdistusta ulkomaalaisten keskuudessa elävästi. Kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan ja onko Kiotossa turvallista vai ei. Jokainen pohtii Japanista poistumista ja Naritan lentokentällä myydään halpoja yhdensuuntaisia Escape the Earthquake -lippuja Hongkongiin.
Puhun vanhempieni kanssa, tunnelma on jo melkein riitaisa. Jonna käskee tekstarissaan tulemaan pois. Hx, mielipidebarometrini ainoa vastapooli, tekstaa, ettei hän ainakaan lähtisi vaan kirjoittaisi kuin hullu. Menen vessaan ja huomaan yhtäkkiä itkeväni. Ilmeisesti alan olla lopussa. Marcos tulee kotiin ja kertoo päättäneensä lähteä.
Lopulta Kankimäki lähtee muutamaksi viikoksi Thaimaahan.

Pidin valtavasti Kankimäen kirjoitustyylistä, joka tekee hänen tekstistään elävää ja mielenkiintoista. Hän onnistuu luomaan vaikutelman, että hän kirjoittaisi pelkästään omaksi ilokseen päiväkirjaa ja välillä kirjeitä Seille. Tekstistä välittyy samaistuttavasti hetkien tunnetilat ilman uuvuttavia kuvailuja. Muutenkin samaistuin kirjailijaan ja harmitti, kun kirja loppui. Tulenkohan itse tekemään jotain vastaavaa kymmenen vuoden päästä...

Muutama sana valitsemistani tunnisteista, joita tuli poikkeuksellisen paljon. Mitä pidemmälle kirjoitin tätä postausta, sitä enemmän tunnisteita tuli määriteltyä. Kirja on määrityksellisesti tietokirja (Kankimäki sai apurahoja sen kirjoittamiseen), mutta se on myös matkakirja, joka kannattaa lukea, jos aikoo Kiotoon. Halusin antaa tunnisteeksi myös elämäkerran, sillä tämä on muutaman vuoden ajalta tavallaan myös Kankimäen kehityskertomus, jossa hän pohtii menneisyyttään, elämäänsä ja sen suuntaa. Vaikka Kankimäen kieli ei ole sillä tavalla kaunista kuin esimerkiksi Riikka Pulkkisen, tämä kuuluu myös kauniin kirjallisuuden luokkaan. Hänen kielensä on mielestäni poikkeuksellisella tavalla elävää ja suomenkielen mahdollisuuksia on käytetty siinä monipuolisesti hyväksi. Lisäksi kirja on itsessään esteettisen kaunis ja tekstin asettelussa on nähty vaivaa. Arvostan.

Tämä kirja kannattaa lukea, jos on viehättynyt estetiikasta ja japanilaisesta kauneudesta, Japanista maana tai Japanin historiasta. Kirja on oiva tietopaketti Japanista ja Heian-kaudesta. Sen lisäksi suosittelen tätä rohkaisuksi kaikille varovaisille, joita kiehtoo tehdä jokin suuri elämänmuutos.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Vinkkaaja: Leena

  • Sivumäärä: 298
  • Julkaisuvuosi: 2008 (Suomeksi 2010)
  • Juoni: Kirjan päähenkilö Juliet saa kirjeen Guernseyn Kanaalisaarelta.Tästä alkaa kirjeenvaihto Julietin ja saarelaisten välillä. Juliet saa kuulla lumoavia tarinoita sekä nykyisistä että entisistä saarelaisista ja lopulta hän itse suuntaa myös saarelle. Toinen maailmansota on juuri loppunut ja sota on toki myös oleellisesti esillä tarinoissa.
 Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on kerrassaan ihastuttava kirja. Toinen maailmansota on saanut lähes kaiken sekaisin ja ihmiset kokoilevat omia elämiään uudeestaan kasaan. Juliet on menettänyt myös kotinsa ja on kirjoittamassa romaania. Romaanin aiheeksi nousee lopulta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville Guernseyn saarelta. Kirja on kirjoitettu täysin kirjemuodossa ja tähän kirjaan se sopi kuin nenä päähän. Kirjeitä liikkui paljon ja eri kirjoittajien tyyli oli saatu loistavasti esille.

Tämä kirja oli hyvän mielen kirja.Kirjassa kerrottiin todella rankoista asioista, mitä sodan aikana oli tapahtunut, mutta koko ajan kirjan luonne oli positiivinen. Välillä jopa naiiviuteen asti. Jotenkin kirjasta tuli mieleen Hilja Valtosen romaanit. Myös päähenkilö oli Hilja Valtosten päähenkilöiden tyylinen nainen: vahva, itsenäisiä päätöksiä tekevä, mutta kuitenkin lopulta romanttisuuteen taipuva.

Johtava tarina kirjan taustalla oli Julietin oma elämä ja lopultahan siinä kaikki meni ah niin ihasti (loppu olisi voinut olla siis mielenkiintoisempikin...). Mutta lähes yhtä suuressa roolissa kirjassa oli itse Guernseyn saaren tapahtumat. Täytyy myöntää, että en ollut aiemmin kuullut Guernseyn saaresta (se on ehkä hieman jäänyt Jerseyn varjoon?). Guernseyn saari oli Saksan miehittämä toisen maailmansodan aikana, mikä teki tarinasta omanlaisensa. Opinpa samalla historiasta lisää.

Tämä kirja on loistava lukuromaani. Kirja tuo hyvää mieltä ja se on vielä nopea lukeakin. Jos etsit siis mukavaa kirjaa, valitse tämä.