lauantai 29. maaliskuuta 2014

Juhani Laulajainen: Äärettömän Hyvä Nainen

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 238
Juoni: Kirja kertoo erään perheen tarinan 50-luvulta lähtien. Kun Karjalasta kotoisin oleva isä mukiloi säälimättä äitiä, perheen kolme lasta joutuvat seuraamaan asiaa voimattomina vierestä. Usein isän nyrkki kohdistuu myös lapsiin, ja kodissa vallitsee pelon ja raa'an alistamisen ilmapiiri. Kaikista pahinta on, että äidin ääretön lempeys, uskonnollisuus ja joustavuus vain pahentavat tilannetta. Pitääkö aina sittenkin kääntää toinen poski lyötäväksi? Tapahtumat eivät suinkaan lopu äidin kuolemaan vaan lähtevät toden teolla vasta sitten käyntiin.

Äärettömän Hyvä Nainen ei todellakaan ole millään tavalla perinteinen evakkotaustaisen perheen tarina.
Tapahtumia tarkastellaan perheen vanhimman pojan, Toivon, näkökulmasta. Hän ei aina oikein tiedä, halveksiako vai rakastaako hyvää äitiään. Poika ei koskaan saa kotona hyväksyntää isältään, ja oma arvottomuuden tunne vainoaa häntä ja muita lapsia aikuisikään asti. Ainoa, joka varmasti pysyy, on äidin järkkymätön usko niin omaan mieheensä kuin Jumalaan. Tämä vain ärsyttää isää entistä enemmän, ja vihan vimmassa hän hakkaa vaimoaan yhä enemmän ja julmemmin. Kukaan lapsista ei uskalla puuttua tilanteeseen, edes aikuisina.

Tähän saakka tapahtumat kulkevat eteenpäin melko perinteisellä tavalla, mutta kun äiti kuolee, kirjaan alkaa tulla surrealistisia ja entistä groteskimpia piirteitä. Tapahtumat alkavatkin kulkea taaksepäin, ja Toivon puhelut niin Jumalan kuin kuolleen äitinsä kanssa saavat yhä oudompia sävyjä. Aiheen vakavuudesta huolimatta kirjailija käyttää mustaa huumoria, ja ainakin itse purskahtelin nauramaan vähän väliä omituisten sattumusten vuoksi.

"Kun hautajaisista oli kulunut puoli vuotta, äiti soitti minulle.
- Älä peljästy, Toivo, ääni puhelimessa sanoi.  -Mä tulin Taivast. 
          Tunsin äänen heti. Tietenkin pelästyin.
          - Tuleeko tämä sairas pila Taivaasta asti?
          - Sä ole ruvennu runkkamaha aika pali, ääni sanoi ja kujersi lempeästi.
          Pelkäsin sydämeni pysähtyvän.
          - Kui hurise? ääni kysyi kuin kiusallaan.
          - Soitatko sä ihan Taivaasta asti?
          - Ei ko mä soitan puhelinkopist. Mä ole käymäs tääl. Mut ei muu voi nähr.
          - Onko se Taivas ylhäällä vai alhaalla - vai tässä samassa talossa?
          - Ei.
          - Sä pilailet ny mun elämäni tärkeimmällä asialla.
          - Ei ol pila.
          - Miten se saatanan henki pitelee luuria?
          - Tämmöttis vaa."

Kun äiti on ollut kuolleena jonkun aikaa, hän laskeutuu takaisin maan päälle, ja hänen ääretön uskonsa on antanut hänelle jumalaisia voimia, joiden avulla hän panee ruotuun niitä ihmisiä, jotka ovat häntä aikanaan loukanneet ja alistaneet. Voimat eivät kuitenkaan ole negatiivisia, vaan äidin rajaton hyvyys pakottaa häntä aiemmin loukanneet ihmiset polvilleen. Äidin hyvyydelle ei enää kukaan mahda mitään. Hyvyys vain ei enää ole nöyrää ja alistunutta vaan mahtavaa ja voimallista -ja rivokielistä.

Sitä mukaa, kun Toivo käy menneisyyden asioita läpi, hän elää aiemmin päin mäntyä menneet asiat uudelleen, ja asiat korjaantuvat ja tapahtumat saavat aivan uuden historian. Kirjan lopussa, kun Toivo on vasta aluillaan, isä on jo lempeä ja kiltti mies, joka rakastaa ja kunnioittaa vaimoaan suuresti ja myös osoittaa sen. 

Vaikka romaanissa puhutaan paljon Jumalasta ja uskosta, kirja ei todellakaan ole uskontopropagandainen. Äidin käyttämä rivo kieli luo suurta kontrastia, hämmentää lukijaa ja luo hykertävää huumoria.

Kirjan teemana on mielestäni, että jokainen vastaa itse omasta elämästään, vaikka lapsuus olisikin ollut täynnä alistamista, pelkoa ja nöyryyttämistä. Tosiasioiden edessä ei voi piileksiä, vaan ne pitää uskaltaa kohdata. Myös klassinen hyvä voittaa lopulta pahan -asetelma näkyy. 

Suosittelisin Äärettömän Hyvä Nainen -romaania niille, joita perinteiset ja helpot romaanit tympivät. Jos musta huumori ja toteava kerronta kuuluvat lukijaa viihdyttäviin elementteihin, tartupa tähän teokseen.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2006 (suomennos 2007)
  • Sivumäärä: 419
  • Juoni: Margaret Lea on nuori nainen, joka on kiinnostunut antikvaarisista kirjoista ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Häneen ottaa yllättäen yhteyttä kuuluisa ja rikas nykykirjailija Vida Winter, joka haluaa Margaretan kuulevan ja kirjoittavan hänen salatun elämäntarinansa. Vida Winter on vanha ja sairas, mutta haluaa lopuksi paljastaa maailmalle uskomattoman menneisyytensä. Kirjailija kertoo Margaretille lumoavan ja dramaattisen tarinan Angelfieldin kummallisesta suvusta ja sen kaksostytöistä Adelinesta ja Emmalinesta.

Kerron heti alkuun, että Kolmastoista kertomus on yksi parhaimmista kirjoista, mitä olen elämäni aikana lukenut. Yleensä tällaisissa kirjoissa, joiden vangitsevuus on niin vahvasti liitännäinen tarinan jännityksen ylläpitämiseen, on epäkiinnostava vaihe joko alussa, keskellä tai lopussa. Tämän kirjan kanssa en kohdannut sellaista edes nyt toisella lukemisella. Olin kyllä onnistunut unohtamaan tarinan yksityiskohdat kokonaan näinä kuutena vuotena kun kirja on odotellut kirjahyllyssäni uutta lukemiskertaa.

Mielestäni kirjailija onnistuu pitämään poikkeuksellisen hyvin yllä jännityksen läpi koko kirjan paljastaen välillä sopivassa suhteessa uusia juonenkäänteitä jättäen kuitenkin tarinaan jatkuvasti uusia kiinnostavia koukkuja, joiden takia lukemista on pakko jatkaa. Sekin on tärkeää, että tarinan huippukohtia ei jätetä pelkästään loppuun, sillä itse en kärsimättömänä jaksa lukea sellaisia kirjoja (dekkarit ottavat välillä koville, jos pointti on vain murhaajan selvittäminen ja se kerrotaan viimeisellä sivulla).

Tarina on siis jatkuvasti yllätyksellinen ja mukaansatempaava. Kirjan on suomentanut Salme Moksunen, jolle annan erityiskiitoksen sujuvan tarinankerronnan ja kauniin kielen välittämisestä käännökseen. Kirjaa oli nautinto lukea.
Vida Winter: - Aloitan alusta. Tosin alku ei koskaan ole siinä, missä sen luulee olevan. Pidämme omaa elämämme niin tärkeänä, että kuvittelemme sen alkavan syntymästämme. Alussa ei ollut mitään, ja sitten synnyin minä... Ei se niin mene. Ihmiselämä ei ole mikään narunpätkä, jonka voisi irrottaa sekavasta kerästä muiden narujen välistä ja vetää suoraksi. Suvut ovat verkkoja. On mahdotonta koskettaa yhtä kohtaa niin, ettei koko kudelma ala väristä. Ja on mahdotonta ymmärtää yhtä osaa, ellei ole käsitystä kokonaisuudesta.
Pidin tarinaa mielenkiintoisena ja mielikuvituksellisena. Vida Winterin elämäntarinan kiertyessä auki kirjassa käydään vähitellen läpi myös Margaretin elämää. Hän viihtyy mieluummin vanhojen kirjojen kuin ihmisten seurassa ja rakastaa kirjoja intohimoisesti. Hän kokee syvää yksinäisyyttä, joka on kuitenkin sen laatuista, että sitä ei voisi ikinä kukaan toinen ihminen poistaa. Hänen tarinansa on traaginen, mutta hän on selvästi vahva ihminen. Koin hänet hyvin sympaattiseksi hahmoksi, mikä selittää sen, että kirjassa ei mielestäni ollut tylsiä kohtia. Kun keskustelimme kirjasta lukupiirissä, huomasin, että muutamat pitivät Margaretin tarinaa tylsänä ja merkityksettömänä. Itse pidin sitä tarinan kannalta lähes yhtä tärkeänä kuin Vida Winterin tarinaa, sillä pohjimmiltaan niissä molemmissa käsiteltiin samaa asiaa: kaksosten elämää.
Margaret Lea: Ilmeisesti minulla oli onnea tai otollinen sattuma puolellani, kun oikea reitti löytyi ja olin kirjastossa jo kaksikymmentä minuuttia ennen määräaikaa. Se oli ihan hyvä. Sillä missä muualla aika kuluisi niin hyvin kuin kirjastossa? Ja miten toiseen ihmiseen voisi tutustua paremmin kuin tarkastelemalla hänen kirjavalintojaan ja tapaansa käsitellä kirjoja?
Toinen merkittävä asia, josta lukupiirissä nousi erimielisyyttä liittyi kirjan loppuratkaisuun. Kirjailija oli nähnyt erityistä vaivaa solmiakseen kaikki mahdolliset ylimääräiset langat yhteen siten, ettei avoimia kysymyksiä tai epäselvyyksiä jäänyt oikeastaan ollenkaan. Minusta se oli vallan ihanaa! En yleisesti ottaen pidä siitä, jos asioita jätetään kertomatta tai ne jätetään lukijan oman mielikuvituksen pääteltäviksi. Jotkut olivat kuitenkin sitä mieltä, että pieni arvoituksellisuus olisi ollut parempi ja että loppu oli vähän teennäinen, kun kaikki päättyi liian hyvin.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan sanoilla: "Kolmastoista kertomus on Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun ja Rebekan perillinen, oivaltavalla tavalla perinteitä kunnioittava romaani ja samalla rakkaudenosoitus kirjoille ja lukemiselle." Allekirjoitan täysin nuo viimeiset sanat. Tämä todellakin on kunnianosoitus kirjoille, vanhoille tarinoille, ja sopii hyvin luettavaksi kirjoja ja menneisyyttä rakastavalle ihmiselle.  Mielestäni vanha Englanti oli myös läsnä tarinassa tunnelman osalta, sillä kirja ymmärtääkseni sijoittui sinne. Näen mielessäni TV-sarja Downton Abbeyn maisemia...

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Vinkkaaja: Leena
  •  Sivumäärä:281
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Taivaslaulu on tarina nuoresta lestadiolaisparista: Viljasta ja Aleksista. 9 vuotta tutustumisen jälkeen Viljalla ja Aleksilla on 4 pientä lasta ja elämä tiettyjen rajojen sisällä on käynyt raskaaksi. 
Tämä oli kirja, jonka lukemista mietin kauan. Tunnen itsen paljon vanhoillislestadiolaisia ja olen myös lapsuudessani viettänyt paljon aikaa maisemissa, joissa vanhoillislestadiolaisuus on erittäin näkyvää. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja lainata kirjan kirjastosta 7 vrk:n lainaan. Ja kannatti kyllä. Tämä oli kirja, joka piti otteessaan. Kirja, jonka lukemiselle järkkäsin tietoisesti aikaa. Ja 7 vrk riitti lukemiseen kevyesti (minulla, jolla nykyään tuottaa tuskaa järjestää lukemiselle aikaa ylipäätänsä).

Tämä kirja piti otteessaan. Pidin kirjan kielestä, ja myös tarinasta. En voi oikein samaistua Viljaan tai Aleksiin, mutta pystyin kyllä hyvin kuvittelemaan heidän elämänsä. Tämä kirja oli kuvaus vanhoillislestadiolaisuudesta, kuvaus ehkäisykiellosta, kuvaus yhteisön paineesta, kuvaus paineiden kasaantumisesta ja henkisestä romahtamisesta. Mutta tämä oli myös kaunis rakkaustarina.
Istutaanpa yhdessä keinuun ja mietitään, Vilja sanoi, ja hänen kasvoillaan oli se ilme, jonka nähdessään Aleksin teki mieli istua kaikkein lähimmäs ja kuunnella joka sana kaikkein tarkimmin, ottaa vastaan hyväily paljaalle käsivarrelle ja sormien kosketus ohimolle ja niskaan, mutta hän joutui luovuttamaan paikkansa tarvitsevammille.
Kirjassa kurkitaan niin Aleksin kuin Viljankin pään sisälle. Varsinkin Aleksin lapsuutta ja taustoja käydään läpi paljon. Aleksi pohtii enemmän uskoa ja uskon vaatimia asioita, Vilja taas painiskelee oman jaksamisensa ja oman paikkansa täyttämisen kanssa. Viljan kautta myös tutustutaan ehkäisykieltoon tarkemmin. Siihen, kuinka ikään kuin itsestään selvyys se on, mutta kuinka raskas taakka välillä kantaa.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.
 Tämän kirjan voi nähdä kritiikkinä vanhoillislestadiolaisuuteen, mutta enemmän tämä on mielestäni kuitenkin kuvaus vanhoillislestadiolaisuudesta. Asiat on esitetty kauniisti ja lukija johdatellaan sisään siihen maailmaan. Tämä oli vaikuttava kirja.

Suosittelisin tätä niille, jotka haluavat avartaa omia näkemyksiään vanhoillislestadiolaisuuden suhteen. Niille, jotka haluavat lukea kaunista, hieman runomuotoistakin, kieltä. 

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 264
Juoni: Kirjan tapahtumat liittyvät Marian ja neljän muun ihmisen enemmän tai vähemmän kivun täyttämään elämään. Kaikki tiet vievät Marian kotiin, ja lopuksi monimutkainen ihmissuhdekuvio aukeaa dramaattisine seurauksineen.

Maria on runoilija, joka on linnoittautunut kotiinsa. Hän kärsii kroonisista, sietämättömistä kivuista ja on
luonut kotiinsa oman öisen maailmansa, joka pysyy hänen hallinnassaan. Muu ei sitten juuri pysykään. Marian koti on kuin apteekki, ja Maria itse hyörii kaiken keskellä pillerin pyörittäjänä, ja hänellä on joka tilanteeseen lääke, vaikka aina edes pilleri ei leikkaa kivulta terävintä kärkeä pois. Hänellä on suhde varattuun mieheen Luukakseen, ja hän onkin ainut, jonka Maria päästää lähelleen. Muita kohtaan hän onkin lähinnä ylimielinen.

Luukas taas on graafikko, jolla on hieno työ, asunto ja elämä - vaikka ei oikeasti olekaan. Luukaksen vaimo Lyydia on kotirouva, joka ei käynnisty ilman alkoholiannosta ja jonka terveys rapistuu, vaikka Lyydialla onkin kaikki maailman tieto parantavista henkisistä voimista ja yrteistä. Luukas taas ei voi sietää sairauksia ja heikkouksia, vaikka niitä on hänellä itselläänkin.

Viimeinen sopankeittäjä on Johannes, joka tuntee Marian nuoruudesta. Hän saapuu viimeisillä alkoholistin voimillaan sairaan äitinsä luo synnyinkaupunkiinsa ja hämmentää ympräistöön olemalla vain oma hankala ja huollettava itsensä.

Romaanin edetessä romaanin kaikkien henkilöiden elämät liittyvät klassisesti toisiinsa, ja vaiettuja salaisuuksia paljastuu. Kirjan loppu on avoin, ja lukija jää miettimmän, miten Marialle lopulta käy. Kaikki pyörii kivun ympärillä, ja Maria kuvaileekin sitä hyvin.

"Kivulla ei ole sanoja, Maria kirjoittaa. Kaikki verbaaliset kuvaukset ovat vain kaikuja. Joku on sanonut, että kivun kieli on hiljaisuus. Siitä Maria on eri mieltä. Kipu on sanaton, mutta ei läheskään aina äänetön. Särky kirkuu ja karjuu ja narskuttaa hampaat luujauhoksi, raapii liitutaulua kynnet murskaksi ja raastaa lautasta metallisella voiveitsellä. Kumisee ukkosena lihaksiin, iskee salamaa luihin, peruskallion rouhinta jytisee kolisee humisee, järisee jyrisee ulvoo; tinnitus, joka lävistää pään ohuena sukkapuikkona, raajat ja sisäelimet piikinterävillä parsinneuloilla. Kaikkein pahinta on kun kipu on täysin vaiti, hiljaisuus on silloin pelkkä valkoinen valo, suu auki jähmettynyt huuti, kovempi kuin yksikään ääni maailmassa. 

Vaikka Marian loppu ei välttämättä ole ruusuinen, hänen ylimielisyytensä ja surun ja kivun jalostama pyhä kärsimyksensä lähinnä ärsyttää eikä herätä ainakaan lopussa sympatioita. Kivulla on monesti kahdet kasvot, ja sen huomaa myös Marian hahmosta: vaikka hän kärsii hirvittävistä kivuista, omalta osaltaan hän on tehnyt siitä syyn nostaa itsensä kaiken maallisen yläpuolelle, ja tuntuu, että hän osittain myös nauttii siitä. Marian hahmossa voikin nähdä goottivaikutteita kuoleman romantisointeineen, yöllisine miljöineen ja mustine väreineen.

Kirjailija kuvailee hyvin eri tunnetiloja, ja kivun ja tuskan kuvailemisen tehokeinoksi Kuisma käyttää paljon intertekstuaalisuutta. Raamatusta sekä laulujen ja runojen sanoista on otettu paljon otteita ja esimerkiksi nimiä. Romaanin kieli onkin mielenkiintoista, vaikka jossain kohdissa tuntuu, että kielellistä ilotulittelua on liikaa. Siitä huolimatta, että Valkoinen valo pyörii jatkuvasti kivun ympärillä, romaanin teema on mielestäni rakastamisen vaikeus ja ihmisten selviytyminen. Jokainen luo itselleen omat puitteensa ja tavoitteensa, ja niistä täytyy vain selvitä.

Kenen sitten kannattaisi tarttua kirjaan? Ei ainakaan helposti ahdistuvan. Sinä, jota synkkyys ja tuska kiehtovat, go for it.