tiistai 29. huhtikuuta 2014

Taina Haahti: Koeaika

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä: 403
  • Juoni: Lea Sarvenmaa on 47-vuotias liike-elämässä menestynyt nainen, joka valitaan Suomessa vuoden johtajaksi. Erinäisten tapahtumien johdosta hänet kuitenkin pakotetaan irtisanoutumaan työstään, jolle hän oli omistanut elämänsä. Yhtäkkiä hän on tyhjän päällä ja joutuu kohtaamaan elämänsä aikana tekemiään valintojaan. Hän pakenee ongelmiaan Pariisiin, jonne syyllisyys menneisyyden tapahtumista ja pahan kolauksen irtisanoutumisessa saanut itsetunto seuraavat häntä. 

Taina Haahti on siitä mielenkiintoinen kirjailija, että hän ehti tehdä kokonaisen uran liikemaailmassa ennen siirtymistään kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Siksi ei ole ihme, että hänen kuvailemansa bisnesihmiset ovat uskottavia ja moniulotteisia ja siksi niin mielenkiintoisia. Johtajien sielunelämästä kirjoittaessaan hän selkeästi tietää mistä kirjoittaa. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että harmillisen usein johtajat esitetään suomalaisessa kirjallisuudessa stereotyyppisinä hahmoina, joiden on enemmänkin tarkoitus provosoida kuin kertoa tarinaa. Ainakin tältä minusta tuntuu. (Olen vieläkin näreissäni siitä kuinka yksiulotteinen hahmo esimerkiksi metsäteollisuusyrityksen johtaja Turo Miika Nousiaisen Metsäjättissä oli - vaikka kirja muuten olikin loistava).

Koeaika-romaani käynnistyy vauhdilla ja mielestäni merkittävimmät ja mielenkiintoisimmat tapahtumat tapahtuvat ensimmäisten sadan sivun aikana. Tarina nappaa mukaansa samantien, mutta käy kirjan keskivaiheilla vähän pitkäveteiseksi. Lea elää Pariisissa päämäärätöntä elämää, etsii nuoruuden tuttuaan, yrittää kirjoittaa kirjaa johtamisesta ja aloittaa epämääräisen suhteen amerikkalaisen urheilutoimittajan kanssa. Vaikka näistä syntyy ihan kiinnostavia tapahtumia ja kontrasteja (varsinkin tuosta suhteesta), muistan välillä lukemisen lomassa pohtineeni mihin tarina oikein etenee (ja eikö se voisi jo edetä).
Elämäntapaoppaat kehottavat tarttumaan hetkeen, mutta Lea ei tiedä mihin nykyhetkessä, läsnä olevassa, voisi tarrata. Kaikki siinä lipeää unohtumattomiin, osoittautuu huomisen lailla saavuttamattomaksi. Hän ei osaa. Hän on Pariisissa joutilaana ja toistaiseksi hänellä on tarpeeksi rahaa. Ja silti, joka kerta sähköpostin avatessaan hän toivoo löytävänsä sieltä kiinnostavan viestin, pyynnön tulla puhumaan, ehdotuksen ryhtyä hallitustyöhön, työtarjouksen, päivälliskutsun, tunnustelun tapaamiseen. Että tietäisi mihin mennä. Pystyisi kiinnittymään johonkin. Saisi ajelehtimiselleen rajat. Suunnitella hän osaa. Pohjustella, taustoittaa, kehittää, rakentaa, arvioida. Unohtaa itsensä keskittymällä asioiden junailuun, muuttamiseen, liikkeeseen. Siinä hän on hyvä.
Nykyhetken rinnalla tarinassa paljastetaan traagista tapahtumaketjua Lean menneisyydestä. Se ja Lean syyllisyys tapahtuneista pitää yllä jännitystä kirjan loppuun saakka.

Lean pohdinnat elämänsä valinnoista ja suunnasta ovat mielenkiintoista luettavaa. Mielelläni olisin lukenut vielä enemmän pohdintaa johtajuudesta. Pariisin kuuluisat paikat vilahtelivat tapahtumien näyttämöinä ja se oli hauskaa, sillä pidän kovasti Pariisista.

Minulla on tapana merkitä kirjaan tarralapuilla pysäyttäviä ja havahduttavia kohtia sekä hyvin sanottuja lauseita. Tähän Haahdin kirjaan lappuja kerääntyi peräti tusinan verran, sillä hän osaa kuvailla asioita hienosti kuten esimerkiksi seuraavassa katkelmassa.
- Ei se ollut kuormurinkuljettajan syy. Siinä ei ollut edes suojatietä.
- Kävikö pahasti?
Elina nyökkäsi. - Eikä sen jälkeen mikään ole enää vastoinkäymiseltä tuntunutkaan. Tulivat tavallaan kaikki vastoinkäymiset kerralla kuitattua.
- Olin silloin kahdentoista, taisin jo sanoakin. Ja ajattelin Mikon haudalla, että onni on sitä kun on ongelmia.
Matkansa aikana Lea tekee isoja oivalluksia elämästä ja ihmisenä olemisesta. Jokaisessa ihmisessä on hyvää ja pahaa, mutta asioiden katuminen ei oikeasti johda mihinkään.

Koeaika sopii hyvin luettavaksi ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita erilaisista ihmiskohtaloista. Uskoisin tämän kiinnostavan myös liike-elämästä kiinnostuneita ja johtajuuteen liittyviä asioita pohtivia. Kirjassa liikutaan paljon Pariisissa, joten voisipa tämä sopia myös Pariisiin intohimoisesti suhtautuvillekin.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Vinkkaaja: Leena
Julkaisuvuosi: 2007 (suomeksi 2008)
Sivumäärä: 395
Juoni: Mariam ja Laila ovat kummatkin hyvin nuorena Rashidille naitettuja vaimoja. Ikäeroa heillä on noin 20 vuotta, josta huolimatta heidän välilleen syntyy suuri luottamus ja ystävyys. Afganistanin sodan varjoissa seurataan näiden kahden naisen tarinaa ennen naimisiinmenoa ja sen jälkeen.

Ihmiselle, joka on suhteellisen hyvin perillä nykymaailmasta ja historiastakin, oli hyvin hämmentävää lukea tätä kirjaa. Afganistanin tilanne on periaatteessa ollut tuttu, mutta käytännössä ei ehkä kuitenkaan. Tuhat loistavaa aurinkoa oli toki kuvaus tiettyjen ihmisten tietyistä elämänvaiheista, mutta itse ehkä kuitenkin koin sen kuvauksena nimenomaan Afganistanista ja Afganistanin kulttuurista. Tämäkin kirja sisälsi perheväkivaltaa, poliittista sortoa, sekasortoa, pelkoa. Mutta kaikessa raadollisuudessaankin tämä oli toiveikas kirja. Loppupuolella paha sai palkkansa, ja kirjan päähenkilöksi noussut Laila saavutti onnellisuuden. Toki Afganistanin tilanne ei yhtään mihinkään varsinaisesti helpottunut. Pidin kirjassa myös siitä, että kirjan tapahtumat osittain sidottiin muuhun maailmaankin. Se sai tarinan tuntumaan enemmän todelta.
Sinä kesänä Titanic-kuume valtasi Kabulin. Ihmiset salakuljettivat piraattikopioita Pakistanista - joskus jopa alusvaatteissaan. Ulkonaliikkumiskiellon aikana kaikki lukitsivat ovensa, sammuttivat valot, panivat äänen pienelle ja vuodattivat kyyneleitä Jackin ja Rosen ja tuon tuomitun aluksen matkustajien tähden. Jos sähköt toimivat, myös Mariam ja Laila ja lapset katsoivat elokuvaa. Kymmenisen kertaa, kenties useammnkin, he kaivoivat television kuopastaan työkaluvajan takaa ja istuivat sen ääreen myöhään illalla, valot sammutettuina ja viltit ikkunoissa.
Kirjan alussa seurataan Mariamia ja hänen erittäin köyhää ja syrjäytynyttä lapsuuttaan. Mariam naitetaan Rashidille, josta alkaa itku ja hampaiden kiristys. Henkinen ja fyysinen väkivalta on suurta, kun Mariam ei pystykään synnyttämään Rashidille lapsia. Samaan aikaan Mariamin tarinan kanssa seurataan Mariamin ja Rashidin lähistöllä asuvaa Lailaa. Lailan onnellista ja yltäkylläistä lapsuutta, joka kuitenkin saa ikävän lopun yhtäkkisesti. Ikävien tapahtumien seurauksena myös Laila menee naimisiin Rashdin kanssa. Aluksi Lailan elämä avioliitossa on huomattavasti Mariamia onnellisempaa, mutta lopulta Lailallekin paljastuu Rashidin synkkä puoli. Kirjan voisi sanoa olevan näiden kahden naisen "vaikeuksien kautta voittoon" -tarina. Naiset löytävät toisensa ja vahvistuvat samalla henkisesti. Rashidilla ei olekaan enää vastassa kaksi heikkoa naista, vaan kaksi voimansa yhdistänyttä naista, jotka tosin edelleen olevat kauhistuttavan riippuvaisia aviomiehestään. Kirja avasi minun silmiäni sen suhteen, että Afganistanissakin naisen asema oli välillä suorastaan hyvä. Mutta Talibanien myötä naisen asema romahti täysin. Tytöt eivät saaneet mennä kouluun, naiset eivät saaneet liikkua ulkona ilman aviomiestään. Naiset eivät voineet matkustaa. Naisille ja miehille oli eri sairaalat, joista naisten sairaalat olivat suorastaan surkeassa kunnossa.

Tuhat loistavaa aurinkoa on myös rakkausromaani. Hieman ennalta arvattava tässä suhteessa, mutta olihan se mukavaa, että kaikki meni kivasti loppujen lopuksi.

Kenelle? Sinulle, joka haluat pysyä ajan hermoilla ja tutustua romaanin kautta Afganistanin lähihistoriaan. Sinulle, joka kaipaat mukavaan tahtiin etenevää kirjaa. Sinulle, joka haluat himpan verran avartaa omaa maailmaasi.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Marko Hautala: Unikoira

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 266
Juoni: Romaani kertoo Joonaksesta, joka vaikean eron jälkeen yrittää löytää itsensä sisältä vielä edes jotain elämään viittaavaa erikoisen eidolon-terapian avulla. Terapia ei tunnu heti tuottavan tuloksia, mutta samaan aikaan Joonaksen työpaikalla alkaa tapahtua selittämättömiä ja pelottavia asioita. Samaan syssyyn esiin putkahtaa vielä miehen vanha nuoruudenystävä Jyri, joka ei epäröi kritisoida kaikkea tavallisuutta - ja niin myös Joonasta itseään. Vähintäänkin kyseenalainen terapia vetää Joonaksen syvyyksiinsä, ja tämä alkaa nähdä hypnoosissa erikoisen koiran, joka yrittää johdattaa häntä johonkin. Tapahtumat alkavat syöksyä kohti vääjäämätöntä, ja psyyke ei enää tiedä, onko kyseessä vilkas mielikuvitus vai ihan jotain muuta.

Joonas on mies, joka voisi olla kuka tahansa meistä yli 30-vuotiaista, jotka ovat omistaneet elämänsä
opiskelulle sekä hyvän työn ja parisuhteen metsästykseen. Kunnes käykin niin, että ero tulee niin että heilahtaa ja elämästä katoaa kaikki elämisen arvoinen, eikä enää oikein tiedä, miksi jaksaa raahautua joka päivä töihin ja yrittää. Samaan aikaan, kun Joonas käy kummallisessa terapiassa, jonka naisvetäjä vaikuttaa häneen magneetin tavoin, työpaikalla alkaa tapahtua outoa ilkivaltaa, esimiehen psyyke pettää ja sähköpostiin ilmestyy outo kuva. Joonas jotuuu vedetyksi mukaan johonkin kummalliseen, voimakkaaseen sekä vaaralliseen ja jo kauan sitten alkaneeseen manipulaatiopeliin, jossa melkein jää kakkoseksi.

Hautalan ansioksi on sanottava, että hänen kerrontansa luo kirjojen sivuille jännityksen, joka tuntuu pusertavana rintalastan alla ja on pakko lukea eteenpäin, miten käy. Jännitys on vielä pusertavampaa, kun tapahtumat liittyvät epävakaaseen psyykeeseen, eikä koskaan voi tietää, voisiko tällaista tapahtua oikeasti.

"Joonas ei ollut tajunnut, että hänen ja Fritzenin välissä oleva hahmo oli ihminen. Hän oli luullut sitä mauttomaksi puuveistokseksi.                                                                                                   
Mutta se oli alaston mies, selin Joonakseen. Hartiat kohoilivat kiivaasti. Hengitys kuulosti pinnallliselta. Huojuva valo paljasti hetkeksi kalpean, luomisen ihon, pingottuvat kylkiluut. Sivuilla olevien käsien sormet olivat kouristuneet kuin kynsiksi.                                                           
"Niin mautonta", Frizen sanoi ja kosketti poskessaan ammottavaa haavaa. Miehen paita alkoi olla nappirivin vasemmalla puolella enemmän punainen kuin valkoinen. Jostakin syystä veri ei levinnyt paidan oikealle puolelle. Näyssä oli outoa symmetriaa. Joonas ei voinut irrottaa katsettaan siitä. Silmäkulmastaan hän näki, että alastoman miehen pää tempoili puolelta toiselle. Nopea, nykivä liike."

Aloin lukea Unikoira-romaania ahneesti, koska Hautalan kirjat kuuluvat susoikkeihini, ja olenkin lukenut hänen kaikki romaaninsa. Kaikesta erikoisuudestaan, jonka siis lasken yleensä plussaksi, huolimatta teos jäi laimeahkoksi. Miksi? Ehkä siksi, että odotukseni olivat liian suuret. Vaikka takakannessa lukeekin: "Unikoira on taattua Hautalaa: monitasoinen psykologinen romaani, jossa arjesta tulee kauhutarina eikä mikään ole sitä, miltä näyttää", teos ei nostattanut samalla tavalla niskakarvojani pystyyn kuin jotkut hänen aikaisemmista romaaneistaan. Kirja on toki monitasoinen, ja se tekee siitä mielenkiintoisen, mutta lopullinen jäytävää kauhua aiheuttava silaus jää uupumaan.

Kirjan teemana on varmasti oman itsensä varjelu, ja jos tuntuu, että joku ei nyt täsmää, se joku ei silloin yleensä täsmääkään. Kirja leikittelee rajoilla ja niiden asetteluilla. Se myös kyseenalaistaa kaiken tutun ja turvallisen, johon ihmismieli on taipuvainen sortumaan luodakseen kuvan, että voimme hallita kaikkea, jos vain luomme tarpeeksi hyvät olosuhteet. Emme voi.

Suunnista kirjan luo, jos haluat keskittymistä ja  pohdintaa vaativaa kirjallisuutta. Kevyeksi iltalukemiseksi Unikoiraa ei voi suositella, mutta jos on tarvetta ravistella omia kuvitteellisia turva-aitojaan, tartu romaaniin ja hyppää Unikoiran kuljetettavaksi.                                                       

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 526
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Kirja kertoo merkittävästä venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään, jotka pakenivat Venäjän vallankumousta Tsekkoslovakiaan ja myöhemmin Pariisiin, kunnes vuonna 1939 he palasivat takaisin Moskovaan, jossa he joutuivat Stalinin vainojen uhriksi. Vaikka suuret poliittiset virtaukset rytmittävät heidän elämäänsä, kirjan kantavat teemat ovat kuitenkin Marinan ja Adrianan välinen rikkinäinen äiti-tytärsuhde sekä Adrianan suuri rakkaus, jonka hän kokee Moskovassa.
Jokapäiväinen elämämme on ehjä teos ja yksi niitä, joiden kokonaisuuden tajuaa vasta koko kirjan luettuaan. Monessa kohtaa tuskailin, kun tarina ei tuntunut etenevän. Pelon kirjoitustyyli on arvoituksellinen eikä asioita sanota kovinkaan suoraan. Yleensä kun pitkästyn tarinaan alan hyppiä sivuja ja luen lauseen sieltä toisen täältä. Tämän kirjan kanssa se oli huomattavasti vaikeampaa, sillä niin paljon asioita kerrotaan sanoitta eikä olennaisia lauseita tunnista päältäpäin. Siksi koitin välttää hyppimistä, mutta varmasti minulta meni jotain ohikin.

Pitkään hankaluuksia tuottivat myös kaikki kirjan sivuhenkilöt, joista ei oikein ottanut selvää. Esiin marssitettiin ihmisiä, joista ei kerrottu aluksi kuin nimi ja oli vaikea hahmottaa miten he liittyvät kokonaisuuteen. Heille oli vaikea kuvitella kasvoja ja persoonallisuuksia, mikä taas vaikeutti heidän muistamistaan. Myös venäläiset nimet tuottivat minulle vaikeuksia, vaikka olin jo vuosia sitten Anna Kareniinaa lukiessani oppinut (kantapään kautta), että venäläisessä kulttuurissa ihmisellä voi olla lukuisia eri nimiä kun lempinimet ja hellittelynimet lasketaan mukaan. Marinan tytärtä Adrianaa kutsuttiin muun muassa Aljaksi ja Aljosaksi. Yllättävän monta sivua meni ennen kuin tajusin, että kyseessä on sama ihminen.

Tarina itsessään on melankolinen ja surullinen, lopuksi myös järkyttävä. En osaa sanoa kuinka suuri osa tarinasta on kirjailijan keksimää ja mikä perustuu Marinan ja Adrianan kirjoituksiin. Pelo tekee tarinasta kuitenkin poikkeuksellisen elävän ja kuvaa ällistyttävän hienosti aivan erilaista elämää kuin mitä me täällä 2010-luvun Suomessa elämme.
Kiitos Olga Andrejevna, Marina sanoi, te olette aivan liian ystävällinen.
Hän oli oppinut fraasit, vaikka ei halunnut käyttää niitä. Olga oli ainoa jonka kanssa hän oli päättänyt olla väleissä, ja koetti siksi olla vanhukselle kiltti. Oli ollut virhe ottaa aluksi vastaan vieraiden ihmisten ruokia, kun oli liian ylpeä sanomaan kenellekään kiitosta, sai vain vihamiehiä, mutta nälkäisenä sellaista ei harkitse, ei nälkäisenä eikä nälän pelossa.
----
Saatte kaikki runokirjat, joita emme jaksa kantaa mukana, Alja sanoi kuin koettaen pyytää anteeksi ja pyristeli samaan aikaan vanhuksen syleilystä irti, eikö vaan Marina, annetaanhan?
Leivästä luovun, mutta en kirjoista, Marina sanoi melkein vihaisesti. Kirjoistaan hän ei suostunut edes laskemaan leikkiä.
Marinan ja Adrianan vaikea suhde on mielenkiintoinen sivujuoni tarinassa. Sitä seurataan erilaisten muistumien avulla, mutta sille ei tarjoilla selityksiä. Marina kuvataan olosuhteiden uhrina ja jäin miettimään olisiko hän edes halunnut lapsia, jos eläisi nykypäivän maailmassa, jossa sellainen valinta olisi mahdollista tehdä.

Aikuinen Adriana uskoo kommunismiin ja tahtoo palavasti palata kotimaahansa Pariisista. Luvan saatuaan häntä seuraa koko perhe, isä, äiti ja pikkuveli. Adrianan idealismi ja sokea usko kommunismin mahtiin on hellyyttävää, mutta samalla lukijan valtaa suru sen puolesta miten niin monelle näistä asiaansa uskovista lopulta kävi Stalinin vainoissa. Kirja loppuu vuoteen 1941, jolloin Adriana elää pakkotyössä erämaahan karkotettuna. Kansiliepeestä selviää, että hän eli vielä vuoteen 1975 asti. Olisi mielenkiintoista tietää mitä hän ajatteli jälkeenpäin kärsimyksistään.

Venäläisen kulttuurin ja Neuvostoliiton historian tuntemus auttaa kirjan ymmärtämisessä, sillä historiallisia tapahtumia ei pahemmin avattu tarinan ohessa. Pelkät perustiedot eivät mielestäni riittäneet, sillä kuvittelen itseltäni menneen joitain asioita ohi, mutta en tiedä tarkkaan mitä. Näin vahvasti historiaan liittyvä tarina olisi ehkä kaivannut perusteellisemman taustoituksen lukijoille vaikka esipuheena tai jälkikirjoituksena. Luin kansiliepeen tekstin moneen kertaan läpi kirjan lukemisen ohessa, mutta siitä ei irronnut kovin paljoa.

Tästä kirjasta nauttivat todennäköisimmin venäläisestä kulttuurista kiinnostuneet lukijat. Kirja on mieleinen myös niille, jotka arvostavat tilanne- ja aikakausikuvauksia, jotka maalaavat silmien eteen aivan erilaisen maailman.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Laura Save: Paljain jaloin

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä:380
  • Juoni: Alle kolmikymppinen lääketieteen opiskelija sekä pienen pojan äiti saa tietää sairastavansa osteosarkoomaa, luusyöpää. Laura aloittaa taistelun syöpää sekä aikaa vastaan. 
Tämä kuului kirjoihin, jotka ovat vieneet minut kokonaan mukanaan. Kirja, jota luin ensimmäisenä iltana lähes 200 sivua. Kirja, joka kosketti ja itketti, mutta myös hymyilytti ja välillä jopa naurattikin. Laura Save osasi mielestäni todella hyvin kertoa tarinansa. Niin, tämä on rankka, omaelämäkerrallinen teos. Kirja alkaa siitä, kun Laura saa tietää sairastavansa osteosarkooma. Kirjassa siirrytään tunnetilasta toiseen. Epätoivosta toivoon. Surusta iloon. Tämä kirja on osoitus uskomattomasta taistelutahdosta, mikä ihmisestä löytyy. Ja osoitus siitä, kuinka julma sairaus syöpä on. Siitä, kuinka vakava sairaus todellakin sotkee koko elämän. Ennen diagnoosia Laura oli lääketieteen opiskelija, vaimo ja tuore äiti. Diagnoosin jälkeen hän oli syöpäpotilas. s y ö p ä p o t i l a s. Muut roolit pysyivät, mutta jäivät taustalle.

Kirja sisältää välillä katkeraa tilitystä sairaudesta, välillä uskoa tulevaan, välillä mustaa tilannekomiikkaa. Ja lisäksi tiukkaa tekstiä sairaudesta ja sairauden luonteesta. Siitä, miltä tuntuu, kun kaikki omassa elimistössä ei olekaan omaa.
Inhoan sitä, että jalkani sisällä on jotain, mistä en edes tiedä, miltä se näyttää tai miten se toimii. Inhoan näitä kovia rautaisia muotoja, tätä kireyttä ja epävarmuuttani siitä, miten tekonivel kestää liikkeitäni.--- ---Yritän keskittyä asioihin, jotka ovat mukavasti elämässäni. Otsoon ja tulevaan muuttoomme.  
Itselläni on omakohtaista kokemusta siitä, kuinka lähipiirissä olevalla ihmisellä on syöpä. Tämän takia varsinaiset hoitokuvaukset eivät olleet minulle yllätyksiä. Täysin tietämättömälle ihmiselle tämä on kuitenkin hyvä kuvaus myös itse "sairausprosessissta". Mitä tapahtuu ensin, mitä sitten. Kuinka elämä pyörii käytännössä koko ajan sairauden ympärillä. Siitä, kuinka koko ajan elää elämäänsä pelon ja toivon välimaastossa. Kuinka välillä uskaltaa olla varovaisen toiveikais ja taas välillä ollaan todella syvällä epätoivossa.
Elämä kantaa. Niin varmaan! Hautausmaalle se minut kantaa. Tuntuu, ettei kukaan osaa auttaa. Pitäisi nauttia keväästä ja olla ajattelematta sairautta. Kokeilkaapa kuulkaa itse! Olkaa te ajattelematta sitä, että te olette hiuksettomia ripsettömiä kalpeita haamuja, että te laskette tunteja seuraavaan kipulääkkeeseen, että teidän maksanne meinaa poksahtaa niistä myrkyistä, joita teihin syydetään, että kukaan ei tiedä, elättekö te enää ensi vuonna, että teidän polvenne on jäykistynyt muodoton irvikuva siitä nivelestä, mikä se on aina ollut
 Kirjan lopussa Laura on varovaisen toiveikais, mutta on kuitenkin myös hyväksynyt sen mahdollisuuden, että elämä saattaa olla tässä. Saatokodista on varattu jo varuiksi paikka.

Laura ei selvinnyt taistelustaan syöpää vastaan. Hän kuoli ennen kuin sai tiedon kirjan julkaisusta.


Tämä on kirja isolla k:lla. Tämä kannattaa lukea. Rankka tämä on, joten herkimmille en suosittelisi. Muille kyllä. Tämä on erittäin hyvä kirja lukea, jos läheiselläsi on syöpä, jos itselläsi on syöpä tai jos joko sinulla tai läheiselläsi on ollut syöpä. Muillekin tämä on kerrassaan hyvä tietopaketti.