maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi vuonna 2013)
  • Sivumäärä: 398
  • Juoni: Ruotsalainen Harald on viikonloppumatkalla Champagnen alueella ja vieraillessaan eräässä samppanjatalossa hän joutuu keskelle murhamysteeriä, jonka johtolangat vievät lukijan toisen maailmansodan kuohuihin. Viikonlopun aikana tapahtuu muitakin murhia, joita Harald alkaa selvittää ensimmäisen murhan uhrin lapsenlapsen Isabellen kanssa.
Kaikki alkaa samppanjatalo Clöet-Décleauxin kellarimestarin Anselme Guidot'n murhasta, jonka poliisi aluksi kuittaa itsemurhaksi. Anselmen lapsenlapsi Isabelle ei sulata tätä teoriaa vaan alkaa tutkia tapausta yhdessä Anselmen löytäneen Haraldin kanssa. Murhateoriakaan ei aluksi vaikuta uskottavalta, sillä Anselmen kuolinsyyksi paljastuu syanidimyrkytys, mutta tarkan hajuaistinsa takia arvostettua legendaarista kellarimestaria ei olisi voinut saada vahingossa juomaan voimakkaalta haisevaa syanidia. Mysteeri on valmis.

Kirjassa liikutaan kahdessa ajassa: murhamysteerin selvitys tapahtuu nykyajassa ja toisaalla lukijalle paljastetaan tapahtumia toisen maailmansodan ajalta samalla seudulla. Silloin Anselme oli nuori poika, joka oli juuri ylennetty kellarimestariksi. Kaksi vanhaa samppanjataloa Clöet ja Décleaux olivat myös vasta yhdistyneet avioliiton kautta. Seudulla elettiin kuitenkin rankkoja aikoja, sillä Saksa oli valloittanut Ranskan ja samppanjataloilta odotettiin yhä suurempia toimituksia juhlistamaan Saksan sotavoittoja samalla kun yhä suurempi osa työväestä oli toimitettu työleireille. Kirjan lopussa paljastuu yhteys näiden kahden ajanjakson välillä. Sota-aikana tehdyt asiat palaavat vielä vuosikymmenien päästä vainoamaan osallisia.
Sitten tilanne oli pahentunut entisestään. Seurauksena Vichyn Ranskan johtajan, Pétainin, järjettömästä vaihto-ohjlemasta - jokaista Saksaan lähetettyä työläistä kohden palautettiin yksi sotavanki - yhä useammat työkuntoiset miehet olivat joutuneet leirille. Anselme tiesi, että CIVC:n puheenjohtaja, Viviannen isä Maurice Décleaux, kamppaili samppanjatalojen edustajana ankarasti miehitysvaltaa vastaan. Maurice Décleaux oli jopa onnistunut pelastamaan joitakin työläisiä leireiltä.
Mutta jos tarkasteli asioita näin jälkikäteen, oli helppo huomata, että yksittäiset tapahtumat muodostivat yhdessä alati kiihtyvän, niin, paremman sanan puutteessa, pahuuden kierteen.
Oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea kuvausta Champagnen alueesta sota-aikana, sillä en ole lukenut vastaavia kuvauksia aikaisemmin suomeksi. Tämäkin oli tietysti osaksi fiktiota, mutta faktaa oli ymmärtääkseni ainakin se, miten Ranskan viinialueen hallinto oli järjestetty sekä minkälaista vastarintaa ranskalaiset tekivät. Historianäkökulmasta tästä tuli mieleen toinen hyvä kirja, Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, josta Leena kirjoitti arvostelun alkuvuodesta. Se sijoittui niin ikään toiseen maailmansotaan ja Kanaalinsaarille. Pidin siitä kirjasta valtavasti.

Kirjan nimestä johtuen odotin tarinalta hieman enemmän samppanjatietoutta, mutta samppanjatalot ja Champagnen maakunta olivat tässä kirjassa vain tapahtumapaikkoja, eikä kirjan lukeminen vaatinut minkäänlaista sampanjatietoutta tai edes sampanjakiinnostusta. Valitettavasti. Nykyhetken kuvaukset liittyivät oikeastaan pelkästään murhien arvoituksen ratkaisemiseen ja niissä kohdin romaani maistui hyvin perinteiseltä (mutta nykyaikaistetulta) Agatha Christie -tyyppiseltä salapoliisitarinalta. Juoni oli rakennettu onnistuneesti siten, että se piti hyvin otteessaan.

Kaiken kaikkiaan tämä oli oikein viihdyttävää lukemista. Suosittelen tätä kaikille kevyiden murhamysteerien ystäville.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Edson Arantes do Nascimento: Pelé

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 252
Juoni: Edson Arantes do Nascimento eli Pelé on kaikkien aikojen tunnetuin jalkapalloilija. Hänen itsensä (yhteistyössä Orlando Duarten ja Alex Bellosin kanssa) kirjoittama elämäkerta käsittelee hänen elämäänsä lapsuudesta vuoteen 2005.

Tämä oli elämäni ensimmäinen ikinä mitenkään jalkapalloon liittynyt kirja, jonka olen lukenut (Aku Ankan jalkapallon MM-kisojen aikoihin ilmestyneitä taskukirjoja olen kyllä lueskellut lapsena ja teininä, mutta niitä ei nyt lasketa).  Jalkapallon MM-kisoja olen sen sijaan seuraillut suhteellisen aktiivisesti vuodesta 2006 alkaen. Ja juurikin näin MM-kisojen aikaan, mikä olisikaan sopivampi kirja lukea kuin Pelé. ...myönnettäköön tosin, että ennen tätä kesää en ole ollut kovin hyvin selvillä koko Peléstä... Nimen olin kuullut ja joitakin sankarimainintoja, mutta siinäpä ne tietoni olivatkin.

Pelé syntyi Brasiliassa vuonna 1940. Hänen perheensä oli köyhä ja lapsuudessa hänen elämänsä ei todellakaan ollut helppoa. Raha ja ruoka olivat vähissä ja niitä hankkiakseen myös Pelé toimi muunmuassa kengänkiillottajana. Lapsuudesta asti jalkapallo kuului hänen elämäänsä. Pelén isä oli jalkapalloilija, tosin ei koskaan erityisen menestynyt. Koska jalkapallot olivat kalliita, Pelé pelasi tovereidensa kanssa sukista tehdyillä palloilla. Pojat perustivat oman jalkapallojoukkueen ja pääsivät pelaamaan myös muita vastaan.

Teini-ikäisenä Pelé "löydettiin" ja hän muutti pois kotikaupungistaan liittyäkseen Santosiin (jalkapallojoukkue). Pikku hiljaa Pelé sai enemmän ja enemmän peliaikaa ja lopulta hänestä tuli se Kuningas, jona hänet tunnetaan. Pelé pelasi Brasilian maajoukkueessa vuosina 1958, 1962, 1966 ja 1970. Hän teki jalkapalloilijauransa aikana yli 1000 maalia ja pelasi yli 1000 virallista ottelua. Pelé itse koki omistavansa kaksi erillistä identiteettiä: jalkapallosankari Pelé sekä yksinkertaisista asioista pitävä Edson.
Vaistoan jakautumiseni Edsoniin ja Peléen aina, kun otan esiin MasterCardini - olkaa hyvä ja kestäkää vielä, tämä ei ole halpa mainoskikka! Kortin toisella puolella teen saksipotkun ja kuvassa on Pelén nimikirjoitus Kortin toisella puolella on oikea nimikirjoitukseni Edson Arantes do Nascimento. Se kuvaa minua täydellisesti. Molemmat identiteetit ovat erillisiä ja molemmat osa minua. Ne ovat minun kaksi puoltani.
Harmillista kirjassa on se, ettei Peléä todellakaan voi kehua hyväksi kirjoittajaksi. Tarina hyppelehtii hieman epäloogisesti sinne sun tänne ja teksti ei ole parasta mahdollista. Kuitenkin ihmiselle, joka ei ole jalkapallosta ihan hirveän tietoinen (kuten minä), tämä kirja antoi paljon. Voin sanoa ymmärtäväni nyt hieman enemmän koko jalkapallon logiikkaa ja sitä, miksi laji on Brasliassa niin suosittu kuin se on. Todelliset jalkapallofanit varmaan kaipaisivat kirjassa enemmän selostusta nimenomaan jalkapallosta, peleistä ja joukkuetovereista. Itse sen sijaan olen vallan tyytyväinen siihen, että kirjassa valotettiin nimenomaan Pelén lapsuutta, perhe-elämää, tunteita ja omia pohdintoja.

Kenelle? Jos jalkapalloa millään tavalla seuraa, niin tämä olisi varmastikin hyvä kirja lukea. Lisäksi, jos on uhkana joutua keskustelemaan joskus jalkapallofanin kanssa, niin tästä kirjasta oppii paljon hyödyllisiä yksityiskohtia.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 437
Juoni: Tulvaniitty kertoo kahdesta toisilleen läheisestä intialaisesta veljeksestä Subhashista ja Udayanista. Veljekset ovat lapsena melkein toistensa kopiot, ja he tekevätkin kaiken yhdessä, mutta sitten elämä alkaa
heitellä veljeksiä eri suuntiin. Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin, ja kiihkeä Udayan liittyy poliittisessa sekasorrossa olevan Intian naksaliittipuolueeseen eli kommunistiseen liikkeeseen. Veljesten sidos katkeaa, mutta jossain vaiheessa Subhash saa selville, mitä hänen veljelleen on käynyt, ja palaa kotikaupunkiinsa Kalkutaan, jossa häntä odottavat murtunut Udayanin vaimo Gauri ja veljesten etäiset vanhemmat. Erinäisten mutkien kautta raskaana oleva Gauri päätyy Subhashin mukana Yhdysvaltoihin, ja siellä kumpikin alkaa elää omaa elämäänsä, vaikka alussa tarkoitus onkin pysyä yhdessä.

Romaanissa seurataan tapahtumia aina veljesten lapsuudesta elämän loppupuolelle saakka. Tapahtumia seurataan lähinnä rauhallisen ja harkitsevaisen Subhashin näkökulmasta, mutta kirjan edetessä myös muut, kuten Gauri ja hänen tyttärensä Bela, saavat äänensä kuuluviin. Romaani on siitä erikoinen, että siihen on mahdutettu valtava määrä eri elementtejä: Intian 1960-luvun poliittista epävakautta ja tapakultturia, veljesten henkilökohtaista elämänkulkua, ihmiskohtaloita, epätoivottavaa vanhemmuutta, ulkopuolisuuden tunteita ja sopeutumisen vaikeutta. Omasta mielestäni Lahiri olisi voinut keskittyä vain joihinkin asioihin, mutta toisaalta jokaisen elämänkaareen liittyy paljon eri tapahtumia ja ihmisiä.

Tulvaniitty-romaanin kerronta on osittain hyvin aukkoista ja nopeatempoista, ja monesti isoja elämäntapahtumia vain mainitaan. Kerronta on myös melko hillittyä, mutta välillä Lahiri saa tarkoilla kuvailuillaan imaistua keskelle Intian toreja ja katuja, jossa tuoksuvat mausteet tai erikoiset kasvit ja kukat. Lahirin tyyliin kuuluvat myös runsaat takaumat, vaikka hän kertookin tapahtumia lähinnä kronologisessa järjestyksessä.

"Kun taksi kääntyi Baburam ghosh Roadilta pienen moskeijan eteen, Subhashista tuntui, että pitkittynyt matka päättyi aivan liian pian. Taksi pääsi nipin napin eteenpäin, ja piti vähältä, etteivät sen kyljet raapiutuneet katua reunustaviin muureihin. Subhashin sieraimiin löyhähti hänen kotikulmiensa hapan, mädäntynyt haju, hänen lapsuutensa haju. Seisovan veden haju. Levän ja avoviemärin lemu.
 Heidän lähestyessään lampia Subhash totesi, että hänen jättämänsä pienen talon tilalle oli tullut jotain komeaa ja kömpelöä. Osa rakennusteineistä oli yhä paikoillaan, mutta ilmeisesti laajennustyöt olivat valmiit. Talon takana näytti kasvavan palmuja. Mutta se mangopuu oli poissa, jonka tummat oksat ja lehdet olivat varjostaneet talon alkuperäistä kattoa.
--- Näillä syrjäkulmilla Subhash ja Udayan olivat leikkineet lapsina. Täällä he olivat piirtäneet ja tehneet laskutehtäviä hiilellä tai saviruukun sirpalella. Täällä Udayan oli juossut ulos silloin ku heitä oli käsketty pysymään sisällä koko päivän ja pudonnut lankulta ennen kuin pihan betonipäällyste oli kuivunut." 

Rakenteellinen erikoisuus on myös se, että Gaurin saadessa puheenvuoron ja hänen siirryttyä muistelmiin, jotka liittyvät Udayaniin ja heidän rakkaustarinansa alkuun, myös kerronnan aikamuoto hyppää imperfektistä preesensiin. Aivan kuin kirjailija haluaisi tuoda voimakkaasti esille sen, että vaikka kirjan loppupuolella Gauri elääkin jo vanhuuden päiviään, hänelle menneet tapahtumat ovat vieläkin väkeviä, vaikuttavia ja ennen kaikkea niin eläviä, että ne voisivat olla tätä hetkeä.

Vuoden 2013 Booker-palkinnon saajaksi ehdolla ollut Tulvaniitty on rohkea, tarkkanäköinen ja koskettava, vaikka ainakin minua tapahtumien yltäkylläisyys häiritseekin. Kenen sitten kannattaisi lukea kirja? Heidän, jotka ovat sitä mieltä, että veri on vettä sakeampaa. Suosittelen kirjaa myös heille, jotka janoavat runsaita tapahtumia, anarkistista politiikkaa tavallisen rivimiehen näkökulmasta ja vieraita kulttuureita.
    

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 285
  • Julkaisuvuosi: 2011
  • Juoni: Kirsi asuu murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiossa. Hän kärsii turruttavasta arjesta ja yksinäisyydestä ja päättää muuttaa Annin kanssa Irlannin maaseudulle yhteisöön, jossa hoidetaan kehitysvammaisia kotiympäristössä. Anni vastustaa lähtöä ja ottaa sen raskaasti. Kirsille lähtö edustaa viimeistä oljenkortta, mutta kaikki ei sujukaan niin kuin haaveissa.
Orapihlajapiiri oli virkistävää vaihtelua viime aikaiseen raskaamman puoleiseen lukemistooni. Kirja oli nopea ja helppolukuinen, juoni uusi ja mielenkiintoinen, joten kirja tuli ahmittua parissa päivässä.

Kirjan alkupuolella vallitsevana teemana oli Kirsin ja Annin äiti-tytärsuhde, jossa riittikin ihmeteltävää. En pystynyt käsittämään millainen äiti pakottaisi teini-ikäisen tyttärensä jättämään koko elämänsä ja muuttamaan vierasmaalaiseen kylään vain siksi, että äidiltä on oma itse kadoksissa. Omaa elämäänsä kun voisi muuttaa myös vähän vähemmän dramaattisin keinoin. Annin paha olo oli kuvattu käsinkosketeltavan hyvin ja häntä todella kävi sääliksi. Kirsin toiminnan motiivit sen sijaan jäivät hiukan epäselviksi ja oli vaikea käsittää miten hän perusteli itselleen Annin pakottamisen muuttoon ja myöhemmin laiminlyömisen vieraassa maassa. Se ei jotenkin sopinut yhteen sen kuvan kanssa, joka Kirsistä muuten annettiin ajattelevaisena ja uhrautuvana ihmisenä. Toisaalta lienee aika yleistä, että kuvitellaan lasten tottuvan ajan myötä tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kirjan loppupuolella iso teema oli kehitysvammaisia hoitava yhteisö, jonne Kirsi ja Anni muuttivat. Yhteisö perustui vapaaehtoisuuteen: kenellekään ei maksettu palkkoja vaan yhteisö kustansi kaikkien elämisen ja kaikki tekivät työtä (Anni kävi tietysti koulua). Kehitysvammaiset asuivat perheissä ja päivisin he kävivät kykyjensä mukaan töissä. Ajatus tällaisesta yhteisöstä on mielenkiintoinen. Voisiko sellainen toimia käytännössä? Entä kun hoitajat tulevat eläkeikään eikä heillä ole säästöjä? Olisi hienoa ja ihanteellista, jos aikuisille kehitysvammaisille pystyttäisiin tarjoamaan tällainen koti. Käytännössä siihen varmasti liittyisi vapaamatkustajaongelmia sekä monia muita ihmisluonnon ei niin hyviä puolia.
- Minun pitäisi jaksaa paremmin, Liz suri, ihmetteli, kuinka me tammelaiset aina jaksoimme. Sanoin, ettemme jaksaneetkaan, mutta meitä oli monta: ennen kuin väsyi ja aivan pimahti, haki apuun jonkun toisen. Clairen äiti hymyili, sen hymyssä oli haikeutta, silmissä surua.
Muistin, mitä Anni oli puhunut illalla. - Äiti, minkälaista on syntyä suruun, se kysyi.
- Mitä? ihmettelin.
- Kaikki haluaa terveen vauvan, Anni sanoi. - Jos syntyy kehitysvammaisena tai sairaana, ihmiset suree. Ihan varmaan sen aistii, pikkuvauvanakin, Anni tuumi.
Kirjassa käsitellään pintapuolisesti monia painavia teemoja kuten kehitysvammaisuutta, aikuiseksi kasvamista ja kuolemaa. Valitettavasti jälkeenpäin jäi kuitenkin sellainen olo, että niistä ei jäänyt kovin paljoa käteen. Pieniä juonia oli suuri määrä eikä merkittäviin ja tärkeisiin asioihin keskitytty sen syvällisemmin, mikä vähän jäi harmittamaan. Lopussa kaikki pienet langanpätkät sidottiin kiireellä yhteen ja nopea tempo oli hengästyttävä.

Joka tapauksessa Orapihlajapiiri oli kuitenkin mielenkiintoinen ja elämänmakuinen kirja, jonka äärellä viihtyi mukavasti muutaman illan. Suosittelenkin sitä kaikille, jotka kaipaavat taukoa omasta elämästään ja keskittymistä johonkin ihan toisenlaiseen tarinaan.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta

Vinkkaaja: Leena

  • Sivumäärä:166
  • Julkaisuvuosi:1966 (suomeksi 2011)
  • Juoni: Mahtavat tevarilaiset ja kaukana syntyneet ovat olleet jo 600 vuotta vihollisia. Kukaan ei enää muista, miksi toista kansaa on vihattava. Tevarilaiset syyttävät kaukana syntyneitä noituudesta. Tähän tosin saattaa vaikuttaa kaukana syntyneiden kyky telepatiaan, sekä heidän erilainen ulkonäkönsä. Viisitoista vuotta kestävä talvi on tulossa, jonka takia nämä kaksi kansaa päättävät liittoutua yhdessä pohjoisen vaeltavia heimoja vastaan. Tevarilainen Rolery rakastuu kaukana syntyneeseen Jakob Agat Alterraan. Tätä rakkautta ei katsella hyvällä muiden kansalaisten suunnasta.
Ursula K. Le Guin on suhteellisen tunnettu fantasia- ja scifi-kirjailija. Maanpakolaisten planeetta kuuluu hänen ensimmäisiin julkaistuihin kirjoihin.

Kaikkien Maailmojen Liitto on lähettänyt siirtokunnan Gamma Draconis III:lle 600 vuotta aiemmin. Yksi paikallinen vuosi on noin 60 liiton vuotta, joten aikaa on kulunut 10 pitkää vuotta ja vastaavasti pitkä talvi on tulossa. Siirtokuntalaisia kutsutaan kaukana syntyneiksi ja he pysyttelevät melko hyvin erillään alkuperäisväestöstä. Kaukana syntyneet noudattavat Liiton lakeja ja kaikki heidän tietonsa on peräisin Liitolta.
He ehkä suhtautuivat tähän prosessiin liian alistunesti, olivat liian halukkaita luopumaan. Mutta tietynlainen alistuminen - heidän raudanluja sitoutumisensa Liiton lakeihin - oli ollut alusta lähtien heidän vahvuutensa; ja he olivat yhtä vahvoja, jokainen heistä. Mutta heilä ei ollut tietoja tai taitoja vastustaa hedelmättömyyttä ja varhaisia keskenmenoja, jotka vähensivät heidän jälkeläistensä määrää. Sillä Liiton kirjoihin ei ollut kirjattu kaikkea viisautta, ja päivästä päivään ja vuodestan vuoteen menetettäisiin aina hitunen tietoa ja korvattaisiin se jollakin välittömämmin hyödyllisellä tiedon murusella, joka koski päivittäistä olemassaoloa tässä ja nyt. Ja loppujen lopuksi, he eivät kyenneet ymmärtämään paljoakaan siitä, mitä kirjat heille kertoivat. Mitä heidän perimästään oli enää aidosti jäljellä? Jos joku alus vanhojen toiveiden ja tarinoiden mukaisesti joskus laskeutuisi tulen ympäröimänä tähdistä, tietäisivätkö siitä ulos astuvat enää heidän olevan ihmisiä.
Tevarilaiset noudattivat sen sijaan hyvin vahvasti vanhoja tapoja. Näin on aina tehty. He suhtautuivat erilaisuuteen ja uusiin asioihin kammoksuen. Heidän suurin tarpeensa oli huolehtia itsestään ja toimia niin kuin aina ennenkin.
Yksimielisyyden sijaan syntyi hälinä, ja eräs klaanipäällikkö oli heti jaloillaan. "Vanhin! Sinun suustasi me kuulemme aina totuuden. Mutta milloin kaukana syntynyt on puhunut totta? Milloin ihmiset ovat kuunnelleet kaukana syntyneitä? En kuule mitään, mitä tämä kaukana syntynyt sanoi. Entä jos hänen kaupunkinsa tuhoutuu eteläänmuutossa? Siellähän ei asu ketään ihmisiä! Antaa heidän tuhoutua, ja sitten me ihmiset voimme ottaa haltuumme heidän alueensa."
 Maanpakolaisten planeetta keskittyy kuvailemaan Tevarilaisten ja kaukana syntyneiden kansoja ja tapoja. Kirjassa voisi sanoa olevan antropologinen lähestymistapa. Roleryn ja Jakob Agat Alterran rakkaustarina on kirjassa keskiössä ja tästä rakkaustarinasta aiheutuu moni tapahtuma. Kuitenkaan tämäm kirja ei ole rakkausromaani. Rakkaustarinaakin katsellaan hieman ulkoa päin, antropologisesti. Rakkaustarinan myötä pystytään kertomaan asioita kansoista ja tutustumaan heihin enemmän. Itse pidän Ursula K. Le Guinin tavasta kertoa tarinaa. Kirjaa on mukava lukea, tarina etenee ja tämän voisi kuvitella olevan oikea kuvaus jostakin muualla tapahtuneesta. Ja samalla tässä tarinassa voi nähdä yhtymäkohtia Maapallonkin tapahtumiin. Siinä, kuinka omista tavoista halutaan pitää kiinni. Muukalaisuutta ja erilaisuutta vierastetaan. Yhteistyöhön löytyy kyvyt, mutta läheskään kaikki eivät näe yhteistyön etuja. Mielenkiintoista on myös se, että kumpikin kansa pitää itseään ihmisinä ja toisia ns. epäihmisinä. Kaukana syntyneet ovat kuitenkin ns. humaanimpi kansa. He hauaisivat pyrkiä enemmän yhteistyöhön ja olisivat valmiit antamaan omat taitonsa myös Tevarilaisten käyttöön. Haasteen tähän asettaa Liiton laki:
"Voisiko kansasi tehdä vieläkin tällaisia vaunuja?" Rolery kysyi ihmetyksen vallassa, mutta Seiko ymmärsi kysymyksen väärin. Hän vastasi katkerana: "Ei. Kuinka voisimme säilyttää sellaiset taidot täällä, kun laki määrää, ettemme saa nousta teidän tasonne yläpuolelle? Kansanne ei ole kuudessasadassa vuodessa oppinut käyttämään edes pyörää!"
Liiton lakikirjoissa, joita opiskelimme lapsina, on kirjoitettu: Mitään uskontoa tai yhdenmukaisuutta ei tule levittää, mitään tekniikkaa tai teoriaa ei tule opettaa, mitään kulttuurisia tapoja tai malleja ei tule tuoda ei mitään paraverbaalista kommunikaatiota tule käyttää minkään ei-kommunikatiivisen korkeamman älyllisen elämänmuodon tai siirtokuntaplanetan kanssa ennen kuin Alueneuvosto Plenumin suostumuksella pitää sopivana sitä, että kyseinen planeetta on valmis valvontaan tai jäsenyyteen

Huolimatta erilaisuudestaan nämä kaksi kansaa pystyvät loppujen lopuksi yhdistämään voimansa ja taistelemaan yhdessä yhteistä vihollista vastaan.

Maanpakolaisten planeetta on ns. helppoa scifiä. Varsinaista avaruusmatkailua ei käsitellä ollenkaan. Ei ole mitään suuria vempaimia tai ns. korkeampaa matematiikkaa/fysiikkaa. Tämä on yksinkertaisesti tarina kahdesta erilaisesta kansasta, tosin jollain muulla planeetalla.

Kenelle? Jälleen yksi hyvä kirja aloittaa tutustuminen scifiin. Scifinkin lukijoille mukava lyhyt välipala. Ns. kovaa scifiä tämä kirja ei ole nähnytkään, mutta tämä on ajatuksiltaan kiva kirja. 

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Outi Pakkanen: Seuralainen

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 336
Juoni: Sampo Nygren on huomiotaherättävän komea nuori mies, jonka asiat näyttävät olevan mallillaan. Hän on suosittu personal trainer, jolla on kuitenkin pelaamisesta johtuvia rahasotkuja. Selvitäkseen vaikeuksista Sampo päättää liittyä naisille palveluja tuottavaan seuralaispalveluun. Palvelua pyörittää kopea ja ylpeä Rebecca Koivisto. Vähän ajan päästä Sampo kuitenkin löydetään kotoaan kuolleena. Kuka on tappaja, ja miksi Sampo on joutunut hänen tappolistalleen?  Miten seuralaispalvelu liittyy rikokseen?

Seuralainen on Helsinkiin sijoittuva dekkari, jossa setvitään nuoren miehen kuolemaa. Kirjassa on paljon
tyypillisiä nykyajan poliisiromaaniin liittyviä asioita: rikoksia ratkovat poliisit, joiden persoonaa ja yksityiselämää raotetaan samalla, kun he selvittävät murhaa. Tapahtunut rikos on sellainen, jollaisia me luemme joka päivä lehdistä, eikä teoksessa ole perinteistä paha saa aina palkkansa -asetelmaa. Lisäksi rikos sijoitetaan selkeästi Helsinkiin, ja miljöökuvausta on paljon. Lukemiseen tuleekin pikanttia hauskuutta, kun paikkoja voi tunnistaa.

"Rikosylikonstaapeli Tanja Strömin päätä särki armottomasti. Kipu oli tuntunut niskassa jo aamulla kuntosalilla, ja nyt se kiipeili ja säteili pitkin ohimoita. Inhottavia nopeita salakavalia nuolia. Lisäksi pinna oli muutenkin kireällä, lähellä katkeamispistettä. Ström oli ylipäätään harvoin mikään varsinainen päivänsäde, mutta nyt hän oli tavallistakin huonommalla tuulella.
Pienessä kaksiossa haisi, mikä vain pahensi tilannetta. Störm huomasi hengittävänsä välillä pelkällä kurkunpäällä. Silti tuntui, että tympeä ilma saattaisi loppua hetkellä millä hyvänsä.
---Testosteroni, Ström lisäsi listaan. Aivan ilmeisesti urheilevan ja ehkä myös kohtalaisen rankasti bailaavan nuoren miehen lyömätön hajuyhdistelmä. Kun kämpillä käytiin pääasiassa vain nukkumassa, ja siivoaminenkin tai tuulettaminen olivat suurin piirtein viimeisiä asioita, jotka mieleen juolahtivat.
Nyt se nuori mies makasi muutaman metrin päässä pienen makuuhuoneensa lattialla, seinän ja sotkuisen sängyn välissä takaraivo murskaksi iskettynä. Ja vielä edellisenä iltana hän oli ollut pitkä ja komea ja ennen kaikkea elävä."

Oman lisänsä kirjaan tuo Sampon ärsyttävän utelias ja takertuva ex-tyttöystävä Peppi sekä paras kaveri Henri, joka  työnsä menetettyään hänkin haluaisi liittyä seuralaispalveluun lisätienestin kiilto silmissä. Myös Sampon äiti on kirjassa merkittävä sivuhenkilö. Pakkanen käyttääkin paljon aikaa henkilöiden sekä ulkonäön että sielunelämän kuvaamiseen. Tyypilliseen tapaan henkilöiden väliset yllättävät yhteydet ja asiat nivoutuvat lopussa yhteen.

Seuralainen-romaanin teema on yksinkertaisesti ihmisyys: se, että meissä on monia puolia, eikä kaikki (jälleen kerran) ole aina sitä, miltä näyttää. Teemana voisi olla myös se, että oman kaappinsa luurankoja ei voi paeta, vaan ennemmin tai myöhemmin ne kuitenkin alkavat kummitella.

En yleensä lue dekkareita, mutta nyt halusin kuitenkin lukea sellaisen sekoittaakseni lukuvalikoimaani. Täytyy sanoa, että kirja jätti melko tyhjäksi. Vaikka teoksessa onkin jonkin verran yhteiskuntakriittisyyttä, se on hyvin kevyttä lukemista. Moni asia on pureskeltu valmiiksi, ja lukijan tarvitsee ottaa vain hyvä lukuasento ja antaa mennä. Kieli on helppoa, enkä ainakaan minä jaksanut juurikaan arvuutella murhaajaa. Kirjassa ei myöskään ole sitä kutkuttavaa jännitystä, joka usein liittyy dekkarin yllättäviin tilanteisiin tai murhaajan arvuuttelemiseen.

Kirja on selvästi kesälukemista: juuri sellaista, jota voi lukea riippukeinussa töiden jälkeen, kun haluaa heittää aivot narikkaan. Suosittelen romaania sellaisella lukijalle, joka ei haluakaan mitään suurta ajattelemista vaativaa kirjallisuutta vaan selkeitä henkilöhahmoja,  tapahtumia, etenemistä ja kieltä. Lukija saisi myös mielellään tuntea edes jonkun verran Helsinkiä, että miljöökuvauksista saisi jotain irti. Kirja siis kainaloon ja rannalle.