torstai 31. heinäkuuta 2014

Kirjakompassi täyttää vuoden!


Tadaa, tauluun läjähtää komea ykkönen! Kyllä, Kirjakompassi on tehokkaasti näyttänyt suuntaa ja saattanut yhteen kirjoja ja ihmisiä sillä kuuluisalla suurella sydämellä jo vuoden ajan! Nyt juhlakakku pöytään ja kippis! Maistiaisiksi saatte valotusta Kirjakompassin bloggaajien lukuhistoriasta. Leena, Tiina ja Petra vastaavat samoihin lukemista koskeviin kysymyksiin ja paljastavat nyt näin juhlan kunniaksi lisää kirjasalaisuuksiaan.  

Leena:
1. Jaa yksi lukumuistosi! Mitä kirjaa luit, missä ja milloin?
Olen lukenut aina paljon, mutta huonomuistisena on suhteellisen hyvä saavutus, jos muistan mistä joku kirja kertoo... Senpä takia hämmentävää onkin, että mulla on erittäin vahva muistikuva siitä, kun luin ensimmäistä kertaa Jean M. Untinen-Auelin Hevosten laaksoa. Olimme silloin reilun kolmen tunnin ajomatkalla isovanhempieni luo ja olin 13-vuotias. Istuin siis autossa ja luin (tämä oli normaali matkustusmuoto aikuisuuteen asti).  Lukiessani kuuntelin Bon Jovin These Days -albumia korvalappustereoilla ja edelleen, kun kuulen jonkun kyseisen albumin kappaleista, alkaa päässäni pyöriä Hevosten laakson tapahtumat.
2. Mitkä olivat lapsuutesi/nuoruutesi lempikirjoja?
Ala-asteikäisenä pidin kovasti siskolta perityistä Helen Wellsin Ursula-kirjoista. Taisin lukea koko sarjan läpi. Teini-ikäisenä paras ikinä tietämäni kirjailija oli David Eddings. Luin hänen kaikki suomennetut fantasia-aiheiset kirjansa.
3. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Viimeisin tällainen kirja oli Laura Saven Paljain jaloin.
4. Mitä kirjoja lainaat, mitä ostat omiksi?
Lainaan käytännössä kaikki kirjat. Omistamani kirjat ovat lähinnä lahjaksi saatuja ja niistäkin pidän itselläni vain jollakin tavalla merkitykselliset kirjat.
5. Haaveiletko itse kirjan kirjoittamisesta tai oletko kenties jo kirjoittanut kirjan?
Lapsena mun yksi haaveista oli tulla kirjailijaksi. Jostakin syystä siihen aikaan ihannoin englantilaista sisäoppilaitossysteemiä ja kehittelinkin päässäni tarinaa sisäoppilaitoksesta, jossa opeteltiin erilaisia velhouteen liittyviä asioita. ...harmi, että J.K.Rowling on jo käyttänyt tämän idean. Lapsuuden jälkeen en sitten olekaan haaveillut kirjailijan ammatista.

Tiina:
1. Jaa yksi lukumuistosi! Mitä kirjaa luit, missä ja milloin?
Tähän on ehkä pakko sanoa Kolme pientä porsasta -satu. En tosin osannut lukea itse vielä silloin, mutta eläydyin siihen niin vahvasti äidin lukiessa sitä ääneen iltasatuna, että se on jäänyt erityisen paljon mieleeni. Kertomus on eräässä Valittujen Palojen kautta saadussa isossa satukokoelmassa, ja halusin jostain syystä kuulla sen aina, kun olin sairaana. Muistin tarinan melkein sana sanalta ulkoa, mutta kuumeisena nappulana sängyn pohjalla lukuvalon hämyssä halusin aina kuulla sen. Kai tuttu satu onnellisine loppuineen toi turvallisuuden tunnetta. Tarina myös kertoo, että isän lukiessa satua hänellä oli tapana yrittää oikaista kohtia, kun luuli, että olin jo nukahtanut. Silloin silmäni rävähtivät auki ja ilmoitin, että ei se kohta niin mennyt vaan näin. On muuten varmasti lapsuuden peruja, että nykyäänkin luen ehdottomasti eniten sängyssä ennen nukkumista.
2. Mitkä olivat lapsuutesi/nuoruutesi lempikirjoja?
Lapsena pidin paljon itämaisista saduista, ja erityisesti Aladdin ja taikalamppu -sekä Alibaba ja 40 rosvoa -tarinat olivat mielestäni kerrassaan lumoavia. Mahtavia satuja olivat myös Hanhiemon satuaarre -kirjan kertomukset. Nuoruudessa luin paljon nuortenkirjoja, ja innostuin erityisesti Tuija Lehtisen romaaneista, joista ehkä Sara@crazymail.com on jääyt eniten mieleeni aiheensa ja hupaisan sekä nuorekkaan kirjoitustyylinsä perusteella. Vähän myöhemmin luin Kira Poutasen Ihana meri -romaanin, joka nousi ehkä ykköseksi vaikuttavuudellaan ja rankan aiheensa takia.  Pidin myös paljon kirjan rakenteesta, jossa anoreksiaa sairastavan tytön normaalien päiväkirjamerkintöjen lisäksi mukana kuljetetaan vertauskuvallisesti mielikuvaa, jossa hait saavuttavat yhä enemmän vedessä olijaa. Kirja jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleen, ja olen lukenut sen yhteensä varmaan kolme kertaa.
3. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Olin opiskeluaikoina eräässä pienemmässä kirjakaupassa töissä, ja siellä sai ihan luvan kanssa lukea silloin, kun asiakkaita ei pyöriskellyt putiikissa. Ahmaisin tiskin takana Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty -romaanin. Kirjan aihe on niin surullinen (siskon itsemurha), että aloin parkua kirjaa lukiessa, ja kyyneleitä sai nieleskellä silloinkin, kun asiakkaita ilmestyi.
4. Mitä kirjoja lainaat, mitä ostat omiksi?
Lainaan melkein kaikki kirjat kirjastosta, mutta ostan lempikirjailijoideni (esim. Riikka Pulkkinen) teoksia sekä työni puolesta klassikkokirjoja. Aika kauan haaveissa oli kunnon kirjastohuone / -nurkkaus, jossa olisi koko seinän kokoinen kirjahylly ihania kirjoja pullollaan sekä rentouttava lukunurkkaus upottavine nojatuoleineen pehmeällä valaistuksella. Ah! Jonkun aikaa ostin aika paljon kirjoja, kunnes oli pakko huomioida realismi. Kun ei mahdu niin ei vaan mahdu. Todennäköisesti tuo kirjastonurkkaus jää toteutumatta tilanpuutteen vuoksi, jos ei joskus asusta isossa talossa, jossa on ylimääräisiä huoneita.
5. Haaveiletko itse kirjan kirjoittamisesta tai oletko kenties jo kirjoittanut kirjan?
Tämä on itselläni monen muun tavoin ikuisuushaave. Mietin jo lapsena / nuorena, että haluan joskus kirjoittaa oman romaanin. Nautin suuresti, kun kouluun sai (ja nimenomaan sai, ei pitänyt niin kuin monet muut manailivat) kirjoittaa mielikuvitusaineita, ja ne olivatkin aikamoisen pitkiä raapustuksia. Raapustin myös itsekseni. Aikuisiällä kirjoittaminen on valitettavasti jäänyt, vaikka välillä koneella naputtelenkin jotakin, mutta ehkä sitten taas joskus otan itseäni niskasta kiinni ja totetutan haaveeni.

Petra:
1. Jaa yksi lukumuistosi! Mitä kirjaa luit, missä ja milloin?
Opiskeluaikana kaipasin kipeästi jotain vastapainoa tenttilukemiselle ja lukaisin Nora Robertsin Tulesta syntynyt -romaanin. Tarina oli niin kiehtova, että saatuani kirjan luettua lähdin samantien etsimään Suomalaisesta kirjakaupasta trilogian kahta seuraavaa osaa Jäästä syntynyt ja Häpeästä syntynyt. Luin nekin nopeasti, mikä todennäköisesti hiukan häiritsi tenttiin lukemista...
2. Mitkä olivat lapsuutesi/nuoruutesi lempikirjoja?
Luin nuorena paljon ja monenlaisia kirjoja, mutta mieleen on jäänyt erityisesti Christine Nöstlingerin Olfin oidipuskompleksi, joka löytyy kirjahyllystäni vieläkin. Pitääkin lukaista se uudestaan, sillä olen autuaasti unohtanut sen sisällön. Muistan, että se kertoi 14-vuotiaan pojan elämästä. Muistan myös, että siinä oli onnistuttu kertomaan vakavistakin asioista humoristisesti, mitä arvostin paljon. 
3. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Luin lukioikäisenä Cunyn & Rambalin kirjoittaman kirjan Minä Phoolan Devi, joka kertoi intialaisen bandiittinaisen tuskantäyteisen elämäntarinan. Kirja oli todella rankkaa luettavaa. Kuuntelin siihen aikaan paljon Abban musiikkia sillä seurauksella, että vielä tänä päivänäkin (noin 15 vuotta myöhemmin) Abban musiikki muistuttaa minua Intian naisten karmeasta tilanteesta.
4. Mitä kirjoja lainaat, mitä ostat omiksi?
Minusta olisi ihanaa omistaa iso kirjasto, josta voisin aina tarpeen tullen poimia hyvää luettavaa. Rakastan kirjoja! Käytännössä tilan- ja rahanpuutteen takia olen kuitenkin päätynyt pitämään pienessä kirjastossani vain ne kirjat, joista todella pidän ja joita voin ajatella lukevani moneen kertaan. Siksi on aika tavallista, että silloin harvoin kun ostan kirjan, ostan sellaisen, jonka olen jo lukenut. Yleensä lainaan kirjani kirjastosta tai kavereilta ja vanhemmiltani. Jonkin verran saan niitä myös lahjaksi.
5. Haaveiletko itse kirjan kirjoittamisesta tai oletko kenties jo kirjoittanut kirjan?
Olisi tavallaan hienoa kirjoittaa joskus oma kirja, mutta jo blogia kirjoittaessani olen havainnut, että kirjoittaminen on aika haastavaa. Jään usein pohtimaan oikeita termejä enkä useinkaan ole tyytyväinen kuvailuuni tai tekstini sävyyn. Vuosia sitten painatin itse tekemäni ja taittamani kovakantisen keittokirjan, mutta sitä ei oikein voi kutsua kaunokirjalliseksi tekeleeksi. Kirjan kirjoittaminen olisi hienoa, mutta sanotaan, että suhtaudun mahdollisuuksiini realistisesti.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 447
Juoni:Nick ja Amy ovat aviopari. Asiat ovat periaatteessa hyvin, mutta sitten Amy sattuu katoamaan heidän viisivuotishääpäivänään. Nick suhtautuu muiden näkökulmasta epäilyttävän rauhallisesti Amyn katoamiseen ja häntä ruvetaankin epäilemään aviovaimonsa murhaajaksi. Nick on kuitenkin itse vakuuttunut omasta syyttömyydestään ja ainut tapa saada tästä muutkin vakuuttuneeksi, on löytää Amy.

Tämä kirja oli koukuttavin kirja sitten vähään aikaan (ihanaa, että on kesä ja aikaa lukea muuten). Kannen teksti "Jokaisella tarinalla on kaksi puolta" oli erittäin osuva. Flynn onnistuu raottamaan kummankin osapuolen näkökulmia koko kirjan ajan. Nickiä seurataan ensimmäisessä osassa ns. livenä ja Amya taas hänen päiväkirjamerkintöjensä avulla. Nick muistelee mennyttä ja kas kummaa, päiväkirjan Amyn muistikuvat samoista tapahtumista ovatkin aivan erit. Nick henkilönä tuntuu myös Amyn päiväkirjamerkintöjen perusteella aivan toisenlaiselta ihmiseltä kuin mitä Nickin osuuksista kirjassa voisi päätellä.
Miehessäni on jotain pahasti vialla, siitä olen viimein varma. Hän tietysti suree äitiään, mutta on siinä muutakin. Jotain mikä tuntuu kohdistuvan minuun, ei surua vaan... välillä vaistoan hänen katseensa ja näen että hän irvistää inhosta kuin olisi yllättänyt minut pahanteosta eikä vain syömäästä muroja tai kampaamasta illalla hiuksiani. Hän on niin vihainen ja tasapainoton, että olen jo miettinyt liittyykö hänen mielialoihinsa jotain ihan fyysistä - vehnäallergia, joka tekee ihmisen hulluksi, tai homeitiöitä jotka vaikuttavat aivoihin.
Toisessa osassa sitten tapahtumat alkavatkin rullata aivan eri tahtiin. Tällä kertaa en kuitenkaan halua paljastaa juonta tämän enempää. Koska tämä kirja kannattaa lukea. Tämän kirjan juoni pitää otteessaan ja samalla saa myös miettimään sitä, mikä onkaan ihmisten elämässä totta ja mikä ei. Mitä salaisuuksia muilla ihmisillä onkaan.  

Kenelle? Jälleen kerran tämä on niin hyvä lukuromaani, että kenen tahansa kannattaisi lukea tämä. Tosin jos sinulla on taipumusta vainoharhaisuuteen, saattaa olla viisaampaa jättää tämä kirja väliin. Olen nimittäin vakuuttunut, että pääsääntöisesti ihmiset ovat kuitenkin hyviä.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Charles Berberian ja Anna Rozen: Helsinki

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä: 127
  • Juoni: Sarjakuvataiteilija Charles Berberian ja kirjailija Anna Rozen tutkivat Helsinkiä ja kertovat näkemästään sarjakuvan muodossa.

Helsinki on nähtävästi ranskalaisen silmin varsin eriskummallinen ja eksoottinen paikka. En voinut välttyä tältä ajatukselta, kun lueskelin Helsinkiä hyvin tuntevana tätä kirjaa. Oli mielenkiintoista nähdä tuttuja paikkoja toisen silmin piirrosten kautta, ja huomata missä kohdin taiteilija oli ottanut vapauksia.

Oli hauskaa todeta, että monet kuvista pitivät paikkaansa ja että niihin oli saatu hienosti vangittua jopa paikan ilmapiiri ja ihmisetkin näyttivät hyvin suomalaisilta. Taitava sarjakuvataiteilija siis! Ulkomaalainen varmasti kiinnittää huomiota ihan erilaisiin asioihin kuin suomalainen ja Helsingissä asuva. Pidin erikoisena sitä, että benji-hyppääminen mainittiin paikallisena urheilulajina. En tiedä kumpi kuvaus hämmästytti enemmän, paikallinen vai urheilulaji, sillä itse en pidä sitä kumpanakaan.

Monessa kohdin huomasin kuitenkin ajattelevani hämmentyneenä "Ai? No voihan asian tuollakin tavalla nähdä." ja ne asiat eivät olleet mielestäni kovin imartelevia Suomea kohtaan. Oli ikävää, että alkoholi tuotiin kirjan alkupuolella niin voimakkaasti esiin. Pultsarit eivät nimittäin ole mikään helsinkiläinen erikoisuus vaan olen törmännyt heihin Nizzassakin. Vai olenko jotenkin sokeutunut helsinkiläisten yltiöpäiselle alkoholinkäytölle? Onhan se tietysti mahdollista.

Rakenteellisesti tämä kirja ei ole perinteinen ruutumuotoinen sarjakuvakirja. Usein piirrokset ovat koko sivun kokoisia ja ne vuorottelevat tekstisivujen kanssa. Tekstit ovat kolmella kielellä, suomeksi, ranskaksi ja englanniksi. Se oli hauska yksityiskohta ja osasyy siihen, että lainasin tämän kirjastosta. Halusin harjoittaa ranskankieltäni ja helpointa se on silloin kun sama teksti on myös suomeksi.

Yllättäen oli myös kätevää, että teksti oli monella kielellä, sillä suomennoksessa oli muutamassa kohdin käytetty sellaista sanastoa, että jouduin tarkistamaan ranskannoksen ja englanninnoksen ennen kuin asia selvisi. Esimerkiksi sanat nesessääri (kosmetiikkalaukku) ja syydvesti (vedenpitävä niskaa suojaava lakki) eivät kuuluneet aikaisemmin sanavarastooni. Hauska oppia uusia suomenkielen sanoja!

Suosittelen tätä kirjaa helsinkiläisille, jotka haluavat nähdä kotikaupunkinsa uusin silmin. Ulkomaalaisen ensikosketukseksi Helsinkiin en tätä suosittelisi, sillä se mielestäni antaa kaupungista hiukan oudon kuvan eikä kirjan sisältö välttämättä aukene lukijalle. Sen sijaan ulkomaalaiset, jotka ovat jo ehtineet nähdä Suomea ja Helsinkiä, saattavat hyvinkin viihtyä tämän kirjan parissa ja kenties hämmästelläkin samoja asioita kuin tekijät.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Dan Brown: Inferno

Vinkkaaja: Leena
  • Sivumäärä:466
  • Julkaisuvuosi:2013
  • Juoni: Robert Langdon herää keskellä yötä firenzeläisestä sairaalasta. Landgon ei muista mitään edellisistä vuorokausista, eikä hänellä ole aavistustakaan miksi hänellä on haava päässä, miksi hänen takkinsa vuoriin on piilotettu merkillinen esine tai miksi hän ylipäätänsä on Firenzessä. Landgon joutuu pakenemaan sairaalasta yhdessä tohtori Sienna Brooksin ja selvittää samalla suurta mysteeriä.
Inferno on jälleen taattua Dan Brownia. Dan Brown on jopa siinä määrin taattua kamaa, että nykyään olen vältellyt hänen kirjojaan. Mielestäni kirjat hieman toistavat samaa kaavaa... Infernokaan ei siinä mielessä tuo uusia näkökulmia. Landgon selvittelee erilaisia mysteerejä ja ratkaisee arvoituksia matkalla.

Infernossa uskonto ei tällä erää ollut suuressa osassa. Mysteeri perustui tällä kertaa sen sijaan nimittäin Danten Jumalaiseen näytelmään. Infernon myötä lukija pääsee tutustumaan Firenzen kaupunkiin, Firenzen historiaan sekä taiteeseen. Kirjan kattava teema on ympäristö ja maailman kantokyky. Erittäin ajankohtaisia aiheita. On totta, että maapallo ei mitä luultavimmin kestä kasvavaa väkilukua loputtomiin.
Miehen sävy muuttui aavemaisen maanittelevaksi. "Kutsuin teidät tehdäkseni yhteistyötä kanssanne. Minulla ei ole epäilystäkään, ettettekö ymmärtäisi liikakansoituksen olevan terveyskysymys. Sen sijaan pelkään, ettette ymmärrä sen vaikuttavan itseensä ihmisen sieluun. Liikakansoituksen paineissa niistä, jotka eivät ole koskaan harkinneetkaan varastavansa tulee varkaita, jotta he voisivat ruokkia perheensä. Ne joiden mieleen ei ole koskaan juolahtanutkaan tappaa, tappavat elättääkseen lapsensa. Danten kaikki kuolemansynnit - ahneus, ylensyönti, petos, murha ja muut - alkavat poreilla, nousevat ihmisyyden pintaan vähenevien mukavuuksien vahvistamina. Edessämme on taitstelu ihmisen sielusta." 

Aluksi näyttää siltä, ettei kirja ole suuremmin yllätyksellinen. Mutta toisin kävi. Loppupuolella kirjaa asiat kääntyvät muutaman kerran yllättäen ylösalaisin ja välillä ei ole ollenkaan selvää kuka on hyvis ja kuka pahis. Pidin kirjan lopussa siitä, että ns. pahiksia ei yksikäsitteisesti syyllistetty. Asioilla on monta puolta ja  on vaikea sanoa, kuka loppujen lopuksi on syyllinen ja minkä verran.

Kenelle? Tämä on helppoa kesälukemista (tai no miksei talvikin) lähes kenelle tahansa. Kirja pitää otteessaan ja on kirjoitettu hyvin.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Reija Kaskiaho: Nikottelua

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 182
Juoni: Enemmän kuin ajankohtainen nuortenromaani Nikottelua kertoo 17-vuotiaasta Nikosta, jonka lähipiiri ei hyväksy sitä, että hän kuuluu muinaishistoriallisen mittapuun mukaan väärään porukkaan. Niko on muiden mielestä ihan normi kaveri, joka tykkää käydä salilla, kruisailla kesäisillä kaduilla ja jolla on lemmikkikani. Paitsi että ai niin, hän on homo, ja sekös se onkin pelottavaa.

Luin nuortenkirjailija Reija Kaskiahon kirjoittaman Nikottelua-romaanin tasa-arvoisen avioliittolain
 kaatumisen jälkitunnelmissa, ja homofobia sylettää yhä enemmän. Tässä paikoillaan polkevassa tasa-arvokeskustelussa oli tuoretta, mutta ennen kaikkea surullista, lukea epäinhimillisyydestä myös nuoren näkökulmasta.

Kirjan päähenkilö Niko on herkkä ja sympaattinen nuori mies, ja hän on kuin kuka tahansa matti meikäläinen. On mukava ydinperhe ja huolehtiva paras kaveri. Kuntosali on toinen koti, jossa on mahtavaa kokeilla kasvavia voimia. Kesäloma on juuri alkanut, ja mitä nuoret tekevät kesälomalla? Käyvät rannalla, näkevät kavereitaan, unelmoivat, tappelevat pikkusisarusten kanssa, urheilevat, kokeilevat asioita ja ennen kaikkea hakevat rakkautta. Nikon rakkaus ei vain kohdistu niihin kaikkien himoitsemiin tyttöihin vaan poikiin. Tämä on Nikolle itsestään selvä juttu, ja hän saakin kokea haparoivan ensirakkauden, vaikka seurustelukumppani ei loppujen lopuksi osoittaudukaan luottamuksen arvoiseksi. Kaikki eivät kuitenkaan homoudesta tiedä, ja taisteltuaan aikansa itsensä kanssa hän saa vihdoin kakaistua myös kotona, että turha odottaa tyttöystävää saatika kirkkohäitä ja lapsia. Palkinnoksi Niko saa pian tietää, miltä tuntuu, kun lapsuudenystävät yrittävät raa'asti hakata hänestä saatanallisen homouden pois ja oma isä tuo voimakkaasti oman inhonsa ja pettymyksensä esiin.  Niin ja mitä naapuritkin mahtavat oikein ajatella?
"Mä katson isää. Se katsoo mua takaisin avoimen halveksivasti. Mun oma isäni. Mä pahennan asiaa ja päästän kyyneleet valumaan, ei mulla ole enää voimia pidätellä niitä. Isä tuhahtaa ääneen ja riuhtoo sanomalehden eteensä auki. Äiti tulee mun luo ja halaa. Se näyttää vihaselta. Mä todellakin toivon, että se vihaa vain isää. 
Mä tarraan äitiin ja pysyn hetken jähmettyneenä paikoillani. Tumma kuilu isän ja mun välillä alkaa nousta muuriksi, jonka takaa en pian enää näe mitään. Kylmä rintama nousee mun ympärille joka suunnasta, ja mua pelottaa. Mä tunnen joutuneeni vankilaan, vaikka mun piti elää elämäni vapainta aikaa nyt, kun vihdoin tulin ulos maailmaan omana itsenäni. Mä päästin äidistä irti, käännyn ja lähden pois. Jokainen askel painaa mua entistä kumarampaan ja huoneessani mä olen pelkkä tärisevä raunio." 
Nikon hahmosta on riisuttu kaikki se, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa miehenalulta vaaditaan: kovuutta ja tunteiden patoamista. Niko on Niko, ja jos itkettää, silloin itketään. Big deal? Nikosta on tehty myös hahmo, joka tekee ja miettii kaikkea sitä, mitä kaikki nuoret puuhaavat ja pohtivat, joten häneen on helppo samastua jo kirjan alusta asti. Itse en ole kuitenkaan ihan varma kaikkien henkilöhahmojen onnistumisesta, sillä valitettavasti stereotypioitakaan ei ole unohdettu, ja välillä romaanin sivuilla seikkailevat ne liioitellun kimittävät pikkusormi pystyssä siideriä litkivät seksinnälkäiset homot. Nikoa itseäänkin ärsyttävät mediassa vellovat stereotypiat, mutta toteaa, että niillä on kuin onkin todellisuuspohjansa.

Nikottelua-romaanin kerrontatapa perustuu hyvin pitkälle puhekieleen, huumoriin ja hauskoihin vertauskuviin, mikä tuo vastapainoa rankalle aiheelle.
"Pukuhuoneessa mulla on melkoisen vahvat kuningastunnelmat. Solisluussa näkyi alkavat mustelmat ja olkapäätä koski entistä enemmän. Mä kävin suihkussa ja jäin pyyhe ympärilläni laittelemaan hiuksia peilin eteen. Ilmeisesti mä olin päättänyt vetää häpeämittarit maksimiin asti, koska mustavalkoinen astui pukuhuoneeseen juuri kun olin pää alaspäin sohimassa kosteita hiuksiani pystyyn. Hiusvahapurkki oli miehekkäästi auki siinä pikkuisella peilipöydällä ja mun kivekset neureskelivat roskakorissa. Mä ajattelin strutsityyliin, ettei se ehkä tunnistaisi mua kun olin vähän niin kuin väärinpäin ja piilossa."
Vaikka kirjan aiheena on homous, teemaksi muotoutuu niin homoja kuin heteroitakin nuoria koskevat ongelmat: erilaisuus, itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, muiden ennakkoluulot ja niistä selviytyminen. Niko joutuu myös miettimään, mitkä ovat omat rajat seurustelussa ja miten ne voi tuoda ilmi. Murrosiän kuohuissa soutamista ja huopaamista siis. Tämän vuoksi kirja sopii erinomaisesti jokaiselle nuorelle, koska ei ole sellaista teiniä, joka ei olisi joutunut painimaan näiden asioiden kanssa. Vaikka kirjassa käsitelläään rajujakin asioita, kasvutarinan loppu on valoisa ja toivoa antava. Suosittelen kirjan lukemsta myös vanhemmille muistutukseksi siitä, että oma lapsi tarvitsee ennen kaikkea rakkautta ja hyväksyntää, ilman ehtoja.