perjantai 29. elokuuta 2014

J.K. Rowling: Paikka vapaana

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 543
Juoni: Pagfordin pikkukaupunki menee pois raiteiltaan, kun valtuutettu Barry Fairbrother kuolee yllättäen. Pikkukaupunki on täynnä pieniä tapahtumia, pieniä suuria asioita, juoruilua, juonittelua. Lisäksi suurinta osaa kaupunkilaisista tuntuu yhdistävän viha Fieldsin huonomaineista asuinaluetta kohtaan.

En ole koskaan ollut mikään järkkyttävän suuri Harry Potter -fani. Toki olen kyseisiä kirjoja lukenut, mutten todellakaan kaikkia. Siinä vaiheessa kun kirjaston varausjonot eivät olleet järjettömän mittaisia, olin kasvanut jo vähän turhan aikuiseksi ja kyyniseksi jaksaakseni lukea velhotarinaa. Pottereissa kuitenkin pidin Rowlingin tyylistä ja siitä, kuinka hän sai lukijansa koukuttumaan. Paikka vapaana on Rowlingin aluevaltaus aikuisten kirjallisuuden puolelle. Aluevaltauksen onnistumisesta en ole niin varma. Paikka vapaana on toki hyvä kirja, mutta onko se niin loistava kuin Rowlingilta ehkä odotettiin. Omasta mielestäni ei.

Paikka vapaana kertoo Pagfordin kaupungista ja sen asukkaista. Kirjassa on e r i t t ä i n monta henkilöä, joita seurataan. Aluksi tuottikin hieman tuskaa olla selvillä, kenestä milloinkin puhutaan. Mutta pikku hiljaa perhekunnat alkoivat tulla tutuiksi ja henkilöhahmot alkoivat tuntua kiinnostavilta. Henkilöhahmot olivat erittäin karrikoituja, mikä hieman tökki lukiessa. Toisaalta hyvyys ja pahuus eivät olleet mustavalkoisia käsitteitä tässä kirjassa. Jokaisella henkilöllä tuntui olevan se salainen pahe tai pelko. Nämä piilotetut salaisuudet tulivatkin osittain esille, kun Barry Fairbrotherin haamuna esiintyvät henkilöt (toisistaan tietämättöminä) kirjoittivat valtuuston nettisivuille paljastuksia kaupunkilaisista.

Kirjan teksti soljuu eteenpäin ja varsinkin puolivälistä alkaen kirja pitää otteessaan. Parhaiten Rowling kuvaa kirjan nuoret hahmot. Nuoruus ja sen ongelmat tulevat hyvin esiin samoin kuin se, kuinka kaukana vanhempien maailma on teini-ikäisten maailmasta.
Vaikeinta ja samalla upeinta oli olla sellainen kuin oikeasti oli, vaikka olisi julma ja vaarallinen; varsinkin jos oli julma ja vaarallinen. Kysyi rohkeutta olla salaamatta sitä, millainen eläin sattui olemaan. Toisaalta ei saanut teeskellä olevansa enemmän eläin kuin oli. Jos lähti sille tielle ja sortui liioittelemaan tai feikkaamaan, ihmisestä tuli samanlainen kuin Lokerosta, samanlainen tekopyhä valehtelija. Aito ja epäaito olivat sanoja, joita Fats toisti usein omassa päässään. Niillä oli hänelle tarkka sisältö siinä merkityksessä, jossa hän niitä itsestään ja muista käytti.
Pikkukaupungin elämään pääsi hyvin sisään ja olipa melkein sääli, kun kirja loppui. Loppu olikin sitten hieman yllättävä.

Kenelle? Hyvää lukuromaania etsivälle. Pikkukaupungista tai pienestä kunnasta kotoisin olevalle (koska juurikin tällaista se pikkukaupunkielämä on; kaikki tietävät (tai ainakin luulevat tietävänsä) kaiken kaikesta).

lauantai 23. elokuuta 2014

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 1958 (suomennos 2014)
Sivumäärä: 239
Juoni: Nigerialaiseen igbo-klaaniin kuuluva Okonkwo vannoo kolmen asian nimeen: ylpeyden, voiman ja kunnian. Heikkous on sairaus, josta pitää kaikin keinoin pyristellä irti. Myös oman jo kuolleen isän velttous ja kunniattomuus heittävät edelleen Okonkwon ylle pimeän varjon, jonka mies yrittää vimmaisesti karistaa kannoiltaan - ja yrittää kitkeä sitä vähintäänkin yhtä vimmaisesti pois myös lapsiltaan. Usean vaimonsa ja monien lastensa kanssa elämä ei menekään aina niin kuin Okonkwo haluaisi, mutta varsinaiset vaikeudet alkavat, kun valkoiset miehet saapuvat paikalle. Romaani valittiin Time-lehdessä sadan parhaan 1900-luvulla ilmestyneen englanninkielisen romaanin joukkoon.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1890-luvun Nigeriaan. Luvassa on eksoottista elämää Afrikan luonnon keskellä. Klaanin uskonto, hierakia ja kylän oma -välillä hurjakin - elämänmeno tulevat tutuiksi. Siirtomaiden asukkaita alkaa kuitenkin vallata klaanin alueita ja tuovat sen keskuuteen uuden hallinnon ja täysin päinvastaisen uskonnon kuin heidän omansa. Edes "rautahevosella kulkevan" tiedustelijan hoitaminen pois päiviltä ei hidasta lähetyssaarnaajien intoa kitkeä näiltä alkuasukkailta pois vääriä uskomuksia. Uusi uskonto perustuu siihen, että kaikki ovat hyväksyttyjä eikä ylintä jumalaa tarvitse pelätä - toisin kuin igbo-klaanin omia lukuisia jumalia, joita asukkaat yrittävät lepytellä erilaisilla uhrimenoilla. Myös klaanin itsensä hyljeksimät jäsenet, jotka on karkoitettu kylän ulkopuolelle, saavat turvaa uudesta uskonnosta. Jossain vaiheessa kylän traditionaalista linjaa noudattavat joutuvat pahalle törmäyskurssille käännynnäisten kanssa, ja sen jälkeen kaikki hajoaakin kirjan nimen mukaisesti. 

Olen lapsesta saakka ollut innoissani vieraista kulttuureista ja niihin liittyvistä tarinoista. Erityisesti Afrikka ja sen luonto sekä heimot ovat kiehtoneet. Kaikki hajoaa -romaani olikin helppo valita kirjaston kirjamerestä, ja kääntelin sen sivuja ahneesti. Kirjan ansiot tosin eivät ole niinkään tuikitavallisesssa kerronnassa, vaan itse tapahtumat tekevät siitä mielenkiintoista luettavaa. Ilmaisultaan tai rakenteeltaan teos ei ole mitenkään erityinen, mutta joskus tapahtumat todellakin puhuvat puolestaan. Lukijan on myös helppo päästä henkilöhahmojen iholle ja tuntea heidän hätänsä, pelkonsa, raivonsa, rakkautensa ja voimansa. Erityisesti Okonkwon epätoivoinen yritys saada klaanilta itselleen kunnioitusta, mainetta ja valtaa muistuttavat hyvin paljon monia meidänkin yhteiskunnassamme eläviä ihmisiä. 

Näin länsimaalaisena oli erityisen kiehtovaa lukea poppamiesten taikamenoista, erilaisista rituaaleista, uskomuksista ja esi-isistä eli egwugwuista heidän vaellellessaan elävien joukossa. Myöskään brutaaleja tekoja ei ole säästelty, eivätkä edes lapset ole koskemattomia, jos he ovat kaksosia tai oletetaan, että lapsi on ogbanje eli yksi niistä pahanilkisistä pilteistä, jotka kuoltuaan palaavat äitinsä kohtuun syntyäkseen uudestaan.

"Sitten poppamies sanoi, ettei kuolleelle lapselle saanut pitää suruaikaa. Hän otti olallaan riippuvasta vuohennahkapussista terävän partaveitsen ja ryhtyi silpomaan lasta. Sitten hän lähti viemään sitä Pahuuden metsään vetämällä sitä maata pitkin nilkkaan kiinnitetystä hihnasta. Sellaisen käsittelyn jälkeen lapsi ajattelisi kahdesti ennen kuin palaisi, ellei sitten ollut niitä jääräpäitä jotka palasivat silpomisen jälkiä ruumiissaan - puuttuva sormi tai kenties jokin tumma juova kohdassa, johon poppamies oli partaveitsellään viiltänyt."

Kaiken näiden outojen asioiden takaa pystyy kuitenkin näkemään selvästi, että ihmiset todellakin ovat ihmisiä, samanalaisia kuin mekin täällä pimeässä Pohjolassa. Huumori, ystävyys ja se, että saa kuulua hyväksytysti johonkin joukkoon, ovat niin syvällä ihmisyydessä, että nuo voi tunteja jokainen.  Myös vieraiden asioiden tunkeutuminen omaan elämään aiheuttaa itse kullekin hämmennystä ja pelkoa. Toisaalta teos tuo itselleni mieleen William Goldingin Kärpästen herra -romaanin ainakin siltä kannalta, millaiseksi ihminen muuttuu, tai palautuu, kun näennäinen sivistys katoaa ja tilalle tulee pelkkä hengissä selviytyminen. Onko ihminen pohjimmiltaan paha, raaka ja tunteeton, kun ihmisen aito luonne päästetään esiin olosuhteissa, jotka uhkaavat selviytymistä? Näin ainakin Goldingin teos antaa ymmärtää, ja samantyyppistä taustaa voi löytää myös monista alkuperäisväestöistä kertovista tarinoista, kuten tästäkin kirjasta.

Kenen kannattaisi valita teos lukulistalleen? Kaikkien, jotka ovat vähääkään kiinnostuneita vieraista kulttuureista ja erityisesti afrikkalaisista perinteisistä yhteisöistä. Kirja on helppolukuinen, ja sen tapahtumat vievät taausti pois omasta arjesta.     

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Nora Ephron: En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2006 (suomeksi vuonna 2007)
  • Sivumäärä: 139
  • Juoni: Novellikokoelma, jossa newyorkilainen kirjailija ja käsikirjoittaja kirjoittaa humoristisesti vanhenemisesta sekä avioliitoistaan ja elämänkäänteistään.

Tunnustan. En ikäni puolesta kuulu kirjan kohderyhmään ollenkaan. En kuitenkaan voinut vastustaa, kun törmäsin kirjaan yhdessä edellisen Siivouspäivän kirpputorikojuista ja tunnistin kirjailijan kuuluisaksi käsikirjoittajaksi (josta minulla ei muuten ollut mitään mielipidettä enkä osannut edes siinä vaiheessa nimetä yhtään hänen elokuvaansa - nyt osaan: Uneton Seattlessa ja Kun Harry tapasi Sallyn).

Kirja siis koostuu lyhyistä nokkelista novelleista ja oli siten aika nopeasti luettu. Ephronilla on hauskan suora ilmaisutapa ja kirja oli varsin viihdyttävää luettavaa.
Sellaista sattuu New Yorkissa, tietenkin. Kaupunki muuttaa muotoaan. Vuokrat kohoavat. Ihmiset vanhenevat eivätkä heidän lapsensa enää halua hoitaa liikettä. Niinpä sitä huomaa kulkevansa East Sidella etsimässä rouva Herbstin unkarilaista leipomoa, joka oli tuossa, on aina ollut tuossa, joka on Herran tähden suorastaan maamerkki, kulmakunnan kiintopiste, suorastaan yksi newyorkilaiselämän olennaisimpia piirteitä, ja se on nyt kadonnut ilman, että kukaan on vaivautunut kertomaan siitä. Se on surullista. Ei niin surullista kuin todella surulliset asiat, myönnettäköön, mutta surullista kuitenkin. Toisaalta iskun lujuutta lievittää hiukan se, että jostain, jollain tavalla kadonneen struudelin voi vielä löytää tai sen tilalle voi saada jotain vastaavaa. Ja niin sitä ensiksi jaksaa toivoa. Ja sitten sitä toivoo vaikka tietää sen turhaksi. Ja lopulta toivon menettää. Ja siinä ne tulivatkin mainittua: kadonnutta ruokaa murehtivan ihmisen surun kolme vaihetta.
Ajattelin ensin, että kirja voisi ihan oikeasti paljastaa suuria totuuksia vanhenemisesta, mutta havaitsin aika pian, että vanheneminen Yhdysvalloissa voi olla aika erilaista verrattuna vanhenemiseen Suomessa. Se selvisi viimeistään siinä vaiheessa kun Ephron mainitsi Botox-ruiskeet sekä kasvojenkohotukset ja puhui niistä "ylläpitotoimina". (Tosin hän vain mainitsee nämä ja toteaa, ettei aio käsitellä sellaisia aiheita tässä kirjassa vaan pelkästään rutiininomaisia ylläpitotoimia. Niihin kuuluu mm. kampaajalla käynti kaksi kertaa viikossa.) Onneksi olemme aika kaukana Yhdysvaltojen meiningistä.

Muutenkin amerikkalainen maailma näyttäytyi tässä kirjassa impulsiivisena ja siten vähän päättömänäkin. Jos kirjaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, valitsisin sanan höpsö. Kirja oli välillä hämmentävä, sillä oli vaikea erottaa mitkä asiat liittyivät amerikkalaisuuteen, mitkä olivat sukupolvikysymyksiä ja mitkä olivat muuten vaan kummallisia. Esimerkkinä tästä Ephronin kehoitus olla pikaviestittelemästä kenenkään kanssa. Ei, hän ei kertonut miksi. Sen sijaan neuvot "jos kenkä ei sovi kenkäkaupassa, se ei sovi koskaan" ja "ei ole mitään järkeä tehdä piirakkataikinaa alusta asti itse" tuntuivat minulle ihan järkeenkäyviltä. (Joku toinen saattaisi ihmetellä myös miksi ostaa piirakkataikinaa, kun se on niin helppo tehdä itse.)

Kiitollisena otin vastaan tiedon, että vaihdevuosien jälkeen ihokarvojen poistamiseen kuluu vähemmän aikaa siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä on vähemmän kuin nuorena.

Kirja olikin mielenkiintoinen siksi, että suurimmaksi osaksi Ephron vaikutti hyvin tavalliselta (esimerkiksi kritisoidessaan kalliita käsilaukkuja), mutta ajoittain kirjassa tuli jokin kohta, joka piti lukea hitaasti uudestaan, kun se tuntui niin pähkähullulta. Esimerkiksi se, että hän olisi ollut opiskelijana 57 kiloisena lihava.

Suosittelen tätä kirjaa helppoa lukemista kaipaaville ja amerikkalaisesta kulttuurista kiinnostuneille, mutta luulen, että miehille tämän kirjan sisältö ei aukeaisi.

lauantai 9. elokuuta 2014

William S. Burroughs: Hämy

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2004
Sivumäärä: 143
Juoni: William Lee on korruptoituneessa Mexico Cityssä asuva narkomaani, jonka palavan halun kohteena on Eugene Allerton -niminen saamaton mies. Allerton itse ei ole huomiosta niinkään innoissan, mutta käyttää seksiä Leen kanssa hyötyäkseen milloin mitenkin. Huomionarvoista on, että teos pysyi julkaisemattomana yli kolme vuosikymmentä, koska siinä kuvataan hyvin avoimesti seksuaalisia haluja. Hämy on jatkoa aikaisemmalle romaanille Nistille. Nistissä päähenkilö Lee on koko ajan kamoissaan ja sitä kautta saa pidettyä maailman hallittavana, kun taas Hämyssä rankkojen ja psykedeelisten vieroitusoireiden jälkeen pelottava maailma tulee ihoon kiinni.

Kirjan juoni perustuu lähinnä Leen vetelehtimiseen ja haluun saada huumeita ja seksiä miehiltä, erityisesti Allertonilta. Mies istuu baareissa ja yrittää epätoivoisesti saada vastakaikua himonsa kohteelta. Kiero suhde kestää hetken, ja sinä aikana Lee saa Allertonin houkuteltua kanssaan myös matkalle Etelä-Amerikkaan, jolloin Lee yrittää saada tiettyä intiaanien suosimaa huumekasvia, yagea, itselleen siinä onnistumatta. Matkan jälkeen miesten tiet vievät eri suuntiin.

Narkomaanin elämä ja ajattelu eivät tosiaan ole siitä selkeimmästä päästä, jolloin romaani itsessäänkään ei sitä ole.Välillä sekavat ja ilman koheesiota olevat tapahtumat - paitsi jos punaisena lankana ajattelee olevan huumeiden saaminen - keskeytyvät Leen omituisilla yksinpuhelulla, jotka sinänsä eivät liity juoneen mitenkään.  Kerronta on aukkoista, ja lukija joutuu itse punomaan lankoja pitääkseen tarinan kasassa. Leen henkilöhahmo itsessäänkään ei ole helppo. Onneksi kirjailija on kirjoittanut alkuun johdannon, jossa hän avaa teostaan. Kirjaaan vaikuttavat Burroughsin oman elämän musertavat tapahtuvat, kuten huumeiden käyttö ja avovaimon ampuminen.  Lee hajottaa itseään yrittämällä väkisin saada huomiota ja rakkautta kohteelta, jolta ei sitä yksinkertaisesti saa. Rakkautta ei voi ostaa. Kirjailija itse luonnehtii asiaa näin:

"Hämyn käsikirjoituksen alussa kaman eristyneisyydestä elävien kirjoihin palannut Lee, kuin kuumeisen mielipuolinen Lasarus, on päättänyt sanan seksuaalisessa mielessä saada. Hänen sopivan seksiobjektin etsinnässään on jotain merkillisen systemaattista ja epäseksuaalista, kun hän rastii yli ehdokkaan toisensa jälkeen joka tuntuu laaditun täydellistä epäonnistumista silmällä pitäen. Syvällä sisimmässään hän ei tahdo onnistua, mutta on valmis menemään miten pitkälle tahansa välttääkseen tiedostamasta, ettei oikeasti ole etsimässä seksikontaktia."
Kirja edustaa hyvin beat-kirjallisuutta, joka on amerikkalaista 40- ja 50-luvulla syntynyttä kirjallisuutta ja jolle on ominaista yhteiskunnan kahleista vapautuminen, seksi, huumeet ja alakulttuurit. Teemana voisi olla pelon sietäminen ja noh, se perinteinen selviytyminen. Lukijalle teos ei ole helppo sen sekavuuden tähden. Lukemisen jälkeen ainakin itselleni jäi hyvin hämmentynyt olo. Mitä minä juuri luin ja mikä kirjan tarkoitus oikein oli? Myönnän, että en itse ole kovin innostunut näin aukkoisista kertomuksista, vaan kaipaan jotain tiettyä, kunnon raamia teoksen ympärille. Tämä tietysti hankaloittaa lukuelämystä. Kenen kannattaisi siis lukea kirja? Jos pidät groteskista tyylistä ja mielipuolisista henkilöhahmoista etkä kaipaa mitään erikoista punaista lankaa, kannattaa tutustua Hämyyn.