lauantai 27. syyskuuta 2014

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 240
  • Julkaisuvuosi: 2009 (suomennos v. 2011)
  • Juoni: Menestyskirjailija Siri Hustvedt oli pitämässä puhetta kuolleen isänsä muistolle, kun hän sai erikoisen vapinakohtauksen, joka jatkui koko puheen ajan. Hän käytännössä menetti kehonsa hallinnan, mutta pystyi silti pitämään puheensa. Kokemus oli hämmentävä ja Hustvedt halusi selvittää mistä se johtui. Kirjassa Hustvedt käy läpi eri vaihtoehtoja ja kertoo tutkimuksensa etenemisestä.

Välillä jopa salapoliisiromaania muistuttavassa tarinassa perehdytään syvälle neurologiseen tutkimukseen mutta kuitenkin kansantajuisin termein ja esimerkein. Siten sen lukeminen ei vaatinut erityisiä tietoja ja termien tuntemusta. Sen sijaan kirja kyllä vaati erityistä kiinnostusta aivojen toiminnasta, herkkyydestä tai vastaavista oireista, sillä kirjassa todellakin mennään varsin syvälle tähän aihepiiriin eikä juurikaan lätistä turhia. Ajoittain kirja muistuttaa jopa tutkimusreferaattia.

Hustvedtin tutkimustyö on mielenkiintoista ja perinpohjaista. Osa tiedoista yllättää lukijan. Esimerkiksi muistiin liittyen hän esittelee ihmisen kolme muistia, asia-, toiminta- ja tapahtumamuistin. Kahteen jälkimmäiseen liittyen hän kertoo, että on vetäessään psykiatristen potilaiden kirjoituskurssia teettänyt harjoituksia, joissa aktivoidaan tapahtumamuistia toimintamuistin avulla. Toimintaa on esimerkiksi kirjoittaminen ja jos alkaa kirjoittaa paperille "Muistan..." mieleen tulee usein tapahtumia, joita ei ole ajatellut vuosiin.
Käteni liikahtaa kirjoittaakseen, toiminnallinen ruumiin muisti tietää tiedostamattaan ja herättää epämääräisen tunteen jostakin tietoisuuteen kohoavasta menneestä kuvasta tai tapahtumasta. Sen jälkeen tapahtumamuisti toimii, ja pystyn ilmaisemaan muistoni ällistyttävän nopeasti. Riippumatta siitä, kuinka vähäpätöisiä, koomisia tai surullisia kirjoitusluokkani muistot ovat, he kaikki saavat väistämättä miehihyvää kaivaessaan muistinsa kultakaivoksesta esiin pieniä hippuja.
Mielenkiintoista toki, mutta useasti heräsi kysymys miten tämä liittyy vapisevan naisen tapaukseen. Hustvedt tuntui usein harhautuvan poluille, jotka veivät varsin kauas alkuperäisestä ajatuksesta. Kun siihen vielä lisää tiedon siitä, että kirjassa ei ollut ollenkaan lukuja tai mitään muutakaan tekstin erityistä jäsentelyä, lukeminen kävi ajoittain aika rankaksi. Teksti tuntui tajunnanvirralta. Silloin kun virtaan pääsi itse mukaan, se vei mennessään. Silloin kun puhuttiin vuosisatojen takaisista teorioista lukeminen tökki aikalailla.

Kirja kiinnitti huomioni siihen, miten nykyään meillä on suuri tarve selittää kaikki reaktiot ja löytää kaikelle syy ja tarkoitus. Moni asia on kuitenkin edelleen vain hyväksyttävä saamatta sen tarkempia selityksiä. Ikinä.
Ah ja voi, joudun siis elämään elämäni suuren päänsäryn rajamailla. Useimpina aamuina herään migreeniin, ja vaikka se helpottaa kahvin jälkeen, kipu on osa likimain jokaista päivää, päässä tuntuu jotakin hämärtyvää, koen yliherkkyyttä valolle, äänille ja ilman kosteudelle. Melkein joka iltapäivä käyn makuulle ja teen biopalauteharjoituksia, jotka tyynnyttävät hermojärjestelmääni. Päänsärky on osa minua, ja tämän ymmärtäminen on ollut pelastukseni. Ehkä seuraavaksi minun on onnistuttava eheyttämään ja tunnustamaan myös vapiseva nainen elimelliseksi osaksi itseäni.
Tämä on oiva teos aivojen toiminnasta ja tutkimuksesta kiinnostuneille, joita ei häiritse pieni jäsentelemättömyys.

torstai 18. syyskuuta 2014

Edward Bellamy: Vuonna 2000

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 1888 (uusin versio suomeksi 1999)
Sivumäärä: 190
Juoni:30-vuotias Bostonilainen herrasmies Julian West herää vuonna 2000 oltuaan syvähypnoosissa 113 vuotta. Julian Westin kanssa ja kautta tutustutaan siihen vuoteen 2000, minkä kirjan kirjoittaja Edward Bellamy uskoi olevan tulossa

Tämän kirjan tekee mielenkiintoiseksi nimenomaan se, että se esittelee kirjailjian vuonna 1888 uskomaa tulevaisuutta. Siitä, millainen vuosi 2000 olisi. Luokittelen kirjan scifiksi, mutta scifiä pelkäävien ei todellakaan tarvitse pelätä tätä kirjaa. Enemmänkin tämä on yhdenlainen aikamatkustuskirja, jossa tosin hieman kökösti selitetään se, että kuinka on mahdollista nukkua putkeen 113 vuotta.

Kirja valottaa paljon Bostonin 1800-luvun lopun oloja. Köyhyyttä, surkeutta, rikkauksien julmaa jakautumista vain osalle, toisten riistoa jne. Julian Westin nukahdettua ja herättyä vuoteen 2000 hänen olikin hyvin vaikea uskoa aluksi sitä, kuinka loistavasti kaikki voivatkin olla. Ei enää sortoa. Ei yksityisomistamista. Ei käsitettä työ tai palkka. Ei epäoikeudenmukaisuutta. Ei vallan keskittymistä yksille. Selkeästi kirjailija olikin keksinyt, kuinka yhdenlaisen sosialismin avulla kaikki 1800-luvun lopun kurjuudet voidaan poistaa. Kirjailija uskoi vahvasti, että yhteiskunta menee eteenpäin ja päätyy ikään kuin parhaimpaan mahdolliseen vaiheeseen.

Kirjailijan vuosi 2000 ei kovinkaan monelta osalta vastaa todellisuutta. Toki yhteinäisyyksiäkin löytyy. Naisen asema on parantunut, erilaisia teknisiä vempaimia on tullut paljon ja toki työntekoon suhtautuminen on muuttunut 1800-luvusta. Ei ehkä kuitenkaan aivan näin paljon, kuin Edward Bellamyn näkemys olisi
"Työnteko on pikemminkin itsestäänselvyys kuin pakko", tohtori Leete vastasi. "Sitä pidetään niin luonnollisena ja järkevänä, että sen pakollisuutta ei enää ajatella. Ihmistä, joka tarvitsisi pakottamista tällaisessaa asiassa, pidettäisiin poikkeuksellisen halveksittavana. Joka tapauksessa palvelun kutsuminen pakolliseksi kuvaa huonosti sen ehdotonta välttämättömyyttä. Koko meidän yhteiskuntajärjestelmämme perustuu sille niin järkähtämättömästi, että jos voitaisiin kuvitella jonkun pakenevat sitä, hänelle ei jäisi keinoa huolehtia toimeentulostaan. Hän katkaisisi suhteensa maailmaan ja kaltaisiinsa, eli sanalla sanoen hän tekisi itsemurhan"
Naisen asemastakin Bellamyn näkemykset ovat hieman erilaiset, kuin nykyinen länsimainen käsitys.
---Koska naiset ovat miehiä heikompia ja eräistä muista syistä kyvyttömiä tekemään tiettyjä töitä, heille varatuissa ammateissa ja niiden olosuhteissa otetaan nämä huomioon. Raskaimmat työt on varattu miehille ja keveymmät naisille. Naisen ei missään olosuhteissa anneta tehdä työtä, joka ei sekä laadullisesti että määrällisesti täysin sovellu hänen sukupuolelleen. Naisten työajat ovat myös huomattavasti lyhyempiä kuin miesten, he saavat useammin lomia ja kun he tarvitsevat lepoa, sitä annetaan. Nykyajan miehet ymmärtävät erittäin hyvin sen tosiasian, että naisten kauneus ja sulo antaa heille suurimman halun elää ja tehdä asioita.
Ja vaikkakin tuo äskeinen lainaus hieman tökkii tasa-arvoon tottunutta naista, niin verrattuna 1800-luvun loppuun, on käsitys erittäin edistyksellinen.
"Nainenko ei siis välttämättä jätä teollista palvelua mennessään naimisiin?" tiedustelin. "Ei sen enempää kuin mieskään", tohtori vastasi. "Miksi ihmeessä hänen pitäisi? Naimisissa olevilla naisilla ei ole kotitöiden aiheuttamia velvollisuuksia, eikä aviomies ole mikään vauva, josta täytyisi pitää huolta."
Tämä kirja oli hauska lukea. Kirja on täynnä vuoropuheluita, mikä käy välillä raskaaksi, muttei kuitenkaan liian häiritseväksi.

Kenelle? Historiasta kiinnostuneelle. Sellaiselle, joka on kiinnostunut hieman kurkistamaan 1800-luvun lopulla eläneen miehen pään sisälle. Tai ihan vain sellaiselle, joka haluaa hihitellä sille, miten 1800-luvun lopussa kirjailija asiat kuvitteli.  

 

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Marja-Leena Tiainen: Alex ja pelon aika

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 334
Juoni: 14-vuotias Alex käy koulua ja urheilee kavereidensa kanssa maassa, joka sijoittuu sen tarkemmin avaamatta jonnekin itäiseen Euroopan lähellä olevaan valtioon. Alexin isä Anton on joutunut jo aikaisemmin valtion hampaisiin julkaistessaan toimittajana juttuja, jotka kritisoivat senaikaista, ihmisoikeuksia rikkovaa presidenttiä. Myös isoveli Zaza taistelee aktivistijoukoissa maan sortojohtoa vastaan.  Asiat muuttuvat kuitenkin radikaalisti vasta, kun muutenkin poliittisesti epävakaassa maassa räjäytetään pommi, johon syyttömien Alexin veljen ja isän epäillään
sekaantuneen. Alex joutuu yksin pakomatkalle, jonka aikana kadut ja lopulta ihmissalakuljetus Alexin yrittäessä matkustaa turvalliseen Ruotsiin tulevat tutuiksi. Kyllä, luvassa on melko karua touhua.
"Alexia kauhistutti ja säälitti. Millaiseen maailmaan hän olikaan ajautumassa? Alex oli aina säälinyt ja vähän halveksinutkin kaduilla pyöriviä rääsyläisiä. Hän oli ajatellut ylimielisesti, ettei hän voisi ikinä joutua moiseen jamaa. Hänellähän oli perhe ja koti. Hän pärjäsi hyvin koulussa, ja kavereitakin oli.
Nyt se kaikki oli mennyttä. Koko elämä oli kääntynyt nurin niskoin. Ja kaikki vain sen kirotun pommin takia. Pommin, johon hänellä ei ollut osaa eikä arpaa." 
Väsyttää, ei huvita mennä kouluun. Miksi koulua ylipäätään käydään? Typerät vanhemmat, jotka eivät anna tarpeeksi rahaa kalliisiin merkkivaatteisiin tai elektroniikkaan. Valivalivali. Tässä vaiheessa liian mukavaan elämään tottuneelle nuorelle kannattaa sujauttaa kännykän sijaan käsiin kirja, joka taatusti pakottaa ajattelemaan asioita. Miltä tuntuu, kun puhtaat, lämpimät vaatteet ovat erikoisuus? Miltä tuntuu, kun koko keho kihisee kauttaaltaan liasta ja syöpöläisistä? Miltä tuntuu, kun nälkä saa vatsan kramppaamaan ja seuraavasta, turvallisesta yösijasta ei ole tietoakaan? Miltä tuntuu, kun oma äiti on kuollut, isä on syyttömänä vankilassa ja veli kaukana pakomatkalla? Miltä tuntuu, kun teini-ikäisenä joutuu yllättäen ja ilman omaa syytään selviytymään yksin karuissa oloissa: virtsanhajuisissa porttikongeissa, kerjäämässä, valtion turvallisuuspoliisia ja hämäräjengejä karttaen?

Päähenkilö Alex on ihan tavallinen nuori, joka yrittää elää normaalia elämää maassa, joka polkee ihmisoikeuksia. Tavallisestakin voi kuitenkin kuoriutua todellinen taistelija, kun on pakko. Kaiken raakuuden keskellä Alex pitää päänsä eikä anna väärinä pitäminään asioiden vaikuttaa häneen. Hänelle edes ruokaa varten varastaminen ei ole vaihtoehto. Samassa tilanteessa olevat nuoret muodostavat tiiviin ryhmän, jonka jäsenet auttavat toisiaan itseään säästelemättä. Vaikka olot ovat kurjat, ystävyys ja ensirakkaus tuovat kaivattua vaihtelua ja sykähdyttävää iloa jokapäiväiseen taisteluun. Lopussa Alexi pääsee mukaan matkalle, jossa salakujetetaan muitakin samanlaisia kohti turvallisempia maita. Kuten usein, tämäkään reissu ei suju aivan suunnitelmien mukaan.

Vaikka kiitollisuudesta ruoasta ja omasta kodista on paasattu teineille jo iät ja ajat, kirjailija on saanut luotua selkeän henkilöhahmon, jonka puolelle nuoren on helppo asettua ilman vanhaa kunnon kasvatuspaatosta. Pelko, epätoivo ja viha tunkeutuvat lukijan mieleen, mutta myös valtava rohkeus, selviytymisvimma ja voima, jonka olemassaolosta ei tiennyt mitään. Ennen kuin oli pakko. Kirjan teemoja ovat myös lojaalius omille periaatteilleen ja oikeudentunnolleen.

Vaikka Alex ja pelon aika on ilmestynyt jo 2006, se on hyvin ajankohtainen aihe Ukrainan kriisin aikaan. Epävakaissa oloissa siviilit joutuvat kaivamaan itsestään enemmän rohkeutta kuin ikinä. Tarttumapintaa lisää se, että Suomeenkin on asettunut jos ei pelon, niin varovaisuuden ilmapiiri. Teos antaa kuitenkin toivoa siitä, että ihmisestä löytyy tiedostamatonta voimaa ja rohkeutta, jotka voi valjastaa käyttöön silloin, kun niitä todella tarvitsee. Teos korostaa myös sitä, että yksin ei voi selvitä, vaan välillä on luotettava muiden apuun.

Kaikkien nuorten ja vähän vanhempienkin kannattaa tutustua teokseen. Sen luettua omat arkielämän vaikeudet saavat pienemmät mittasuhteet ja illalla oma lämmin peitto omassa sängyssä tuntuu luksukselta. Kirjan kerrontatapa on melko vauhdikas, eikä tapahtumia jäädä kuvailemaan ja dramatisoimaan kovinkaan paljoa. Aikuinen kaipaisi ehkä enemmän juuri näitä piirteitä, mutta nuorille nopeasti etenevät tapahtumat ovat ehkä enemmän mieleen. Myös heikon lukijan mielenkiinto pysyy näin yllä.  

.    

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 363
  • Julkaisuvuosi: 1891 (tämä suomennos julkaistiin vuonna 2009)
  • Juoni: Ystävä maalaa muotokuvan kuvankauniista nuoresta Dorian Graystä, joka huumaantuu ulkonäöstään niin paljon, että toivoo sen pysyvän aina samana. Yllättäen toive toteutuu ja Dorianin keho lopettaa vanhenemisen. Se antaa Dorianille tilaisuuden elää mielensä mukaan juuri niin turmeltunutta elämää kuin hän haluaa. Merkit rappiollisesta elämästä, julmuudesta ja välinpitämättömyydestä tulevat sen sijaan näkyviin muotokuvaan ja vuosien saatossa  muotokuva muuttuu yhä vastenmielisemmäksi.

Ensimmäinen yllätys tarttuessani tähän Oscar Wilden klassikkoteokseen oli se, että Dorian Gray on mies. Olin aina jostain syystä kuvitellut, että hän olisi nainen. Toinen yllätys oli huomata, että tämän ilmeisesti viimeisimmän suomenkielisen käännöksen tekijä on Jaana Kapari-Jatta, joka on suomentanut ansiokkaasti myös Harry Potterit. Oli virkistävää tietää jo ensimmäiseltä sivulta alkaen, että tämä kirja on käännetty huolella ja ammattitaidolla. (Olen ikäväkseni viime aikoina törmännyt useampaan huonoon käännökseen.)

Vaikka tarina on kirjoitettu 1800-luvulla, jonne se myös sijoittuu, uusi käännös oli laadittu täysin nykykielelle, mikä teki siitä helposti lähestyttävän ja helppolukuisen. Aikaan liittyviä vieraita sanojakaan ei juurikaan ollut. Jouduin tarkistamaan vain sanan floretti (se on ohut ja kevyt pistomiekka).

Dorian Grayn tarina oli mielenkiintoinen, mutta sisälsi erikoisen olettamuksen, että ihmisen hyvyyden voisi nähdä päältä päin kasvoista, sen merkeistä ja uurteista. Harmillista, ettei se oikeasti mene niin, mutta olisipa se kätevää jos niin olisi. Toinen erikoinen juonenkäänne oli se, kun Dorian päätti innokkaasti unohtaa moraalin ymmärtäessään ettei elämä tule jättämään jälkiä hänen ulkonäköönsä. Hän ei ottanut huomioon, että omantunnon tuskat eivät katoa minnekään ja joutui etsimään apua niihin ooppiumista ja muista 1800-luvun huumeista. Välillä hän yritti tehdä parannusta ajatellen, että voisi kumota pahat tekonsa ja muotokuva voisi kaunistua takaisin.
Dorian Gray pudisti päätään. "Ei, Harry, minä olen tehnyt elämässäni liian paljon kauheuksia. Enää en tee. Aloitin hyvät tekoni eilen."
"Missä sinä olit eilen?"
"Maaseudulla, Harry. Olin yksikseni pienessä kievarissa."
"Poika hyvä", lordi Henry sanoi hymyssä suin, "kuka tahansa voi olla hyvä maaseudulla. Siellä ei ole houkutuksia."
Tarinassa on useita kerroksia. Sen voi lukea ihan vain hyvänä romaanina nauttien sen tunnelmasta. Toisaalta sen voi nähdä jopa psykologisena jännityskertomuksena, jossa käsitellään ansiokkaasti moraalia ja rappiota. Filosofisilta kysymyksiltä ei voi välttyä: miten käy kun ihmisen ulkonäöllisiä ansioita arvostetaan enemmän kuin sisäistä kauneutta.

Kirja aiheutti aikanaan paljon pahennusta. Kiinnitin huomiota tarinan miesten välisen läheisen ystävyyden laatuun, joka ei vaikuttanut ajalle tavanomaiselta. Googlaamalla selvisi, että kirjaa käytettiinkin todisteena Wildea vastaan oikeudenkäynnissä, jossa Wilde tuomittiin "törkeästä siveettömyydestä" (homoudesta). Surullista.

Voin suositella tätä klassikkoa varauksetta kaikille hyvästä tarinasta pitäville. Uskoisin, että erityisesti tämä uusin käännös on hyvä ja mielenkiintoinen lukukokemus.