sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Jyri Paretskoi: Shell's Angles

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 218
Juoni: Alussa oli kolme poikaa ja tyttö. Syntyy idea järisyttävän coolista mopojengistä, ja hykerryttävän hauska ryhmärämä pääsee valloilleen. Päähenkilön, 14-vuotiaan Henrin, mukana kirjan sivuilla sekoilevat parhaimmat kaverit Rudi ja Samu sekä tietysti valloittava Milla, joka saa Henrin sukat pyörimään.

Mitä muutakaan 14- ja 15-vuotiailla pojilla on mielessä kuin mopot ja tytöt? Todennäköisesti ei mikään.
Shell's Anglesin ensimmäisessä osassa kolme kaverusta päättää perustaa mopojengin, ja hommahan hoidetaan sitten liiveineen päivineen kunnolla. Ongelmana on vain se, että Rudilla ja Samulla on jo mopot, mutta Henri saa vasta 14-vuotiaana haaveilla sellaisesta. Myös jengin logo tuottaa päänvaivaa, mutta siinä kohtaa rinnakkaisluokkalainen Milla hyppää ohjausruoriin, ja kaupanpäällisiksi Henri saa Millasta vielä tyttöystävän. Yhdessä pojat ja Milla kokevat hauskoja kommelluksia, mutta myös pohtivat vakavasti tulevaisuuttaan, eronneiden vanhempien uusia seurustelukumppaneita ja sitä, mitä tehdä, kun kaverin isä harrastaa perheväkivaltaa.

Vihdoinkin nuortenkirja, joka todella iskee metrisellä halolla teini-ikäisten takaraivoon! Ja ilmaus on tässä yhteydessä todellakin pelkästään positiivinen. Olen jo pitemmän aikaa kaipaillut romaaneja, jotka imaisisivat myös vain vähän lukevat pojat mukaansa, ja tässä se nyt on. Ensinnäkin, päähenkilönä on poika, ja häneen on helppo samaistua: Henri on peruskiltti, mutta koulu ei oikeastaan nappaa, ja vähän omalaatuiset kaverit ovat enemmän kuin tärkeitä. Henri ei ole muiden kynnysmatto, mutta ei myöskään itsevarmuuden kiistaton kuningas. Kotona on välillä ongelmia, ja eräs tietty tyttö saa ajatukset hyrskyn myrskyn. Ystävyyden merkitys korostuu, kun koulun öykkärit yrittävät nokittaa poikia. Ja ennen kaikkea, mopoilu on mielenkiinnon kohde numero yksi.

Toiseksi, kirjailijan käyttämä vallattoman hauska ilmaisutapa ja aidonkuuloinen dialogi vetoavat taatusti nuoreen kuin nuoreen. Pojat heittävät keskenään melko rajuakin läppää, mutta sitähän nuoret tekevät oikeassakin elämässä.

Kolmanneksi, romaanin tapahtumat ovat melko tavallisia ensirakastumisineen, koulun arkineen, bileineen, mopon rassauksineen ja kotiväen kanssa riiteilyineen. Näihin tilanteisiin on murkkuikäisen, ja erityisesti pojan, helppo kuvitella itsensä. Miljöinä ovat koulu ja henkilöiden kodit jossain Suomen pikkukaupungissa. Ihan tavallisia nuorten hengauspaikkoja siis. Lisäksi kirjailijan keksimät hauskat kommellukset vetävät suupieliä ylöspäin. Miltä tuntuisi jäädä kiinni salaisesta yhteissaunomisesta tyttöystävänsä äidille? Ja ai niin, tilanteessa kaikille selviääkin, että Hannikaisten miesresidenssin jäsenet seurustelevatkin tietämättään saman perheen äidin ja tyttären kanssa.

"Äiti kuunteli Millaa tarkkaavaisesti kuin arvioiden tyttärensä sanojen todeperäisyyttä. Hän katseli Millaa kulmat kurtussa ja antoi sitten katseensa kiertää pitkin huonetta. Äiti näytti epäileväiseltä mutta ei sanonut mitään. Yhtäkkiä hänen katseensa kuitenkin pysähtyi vaatekaapin eteen. Milla säikähti ja pyörähti nopeasti kaapin suuntaan. Hän huomasi saman kuin äitikin: kaapin edessä oli pieni lätäkkö, ja siihen tippui aina silloin tällöin pieni pisara kaapista. 
- Mitä tuo oikein on? äiti kysyi ihmeissään ja katsoi vuoroin Millaa, vuoroin lätäkköä ja kaappia.
- Mä taisin heittää vahingossa mun märät vaatteet sinne, kun silloin kun me käytiin lenkillä, satoi aika kovasti ja -
Millan lause jäi kesken kun hän huomasi äidin astelevan määrätietoisesti kohti kaappia. Millaa huimasi. Henri pelkäsi kaapissa pahinta ja hetken hiljaisuus tuntui painostavalta. Hän aavisti, että Millan äiti lähestyi kaappia. Henri puristi vaatteitaan rystyset valkoisina vasten alastonta alavartaloaan, yritti olla hengittämättä ja puristi silmiään kiinni. Sitten kaapin ovi rävähti auki.
- Henri! Millan äiti huudahti.
- Terve Minna, Henri sanoi kauhistuneena ja yritti hymyillä.
Henri yritti urheasti näyttää yhtä aikaa sekä kohteliaalta että pahoillaan olevalta, mutta tosi asiassa hän näytti säälittävältä uitetulta koiralta, joka katsoi nolona häntä koipiensa välissä ihmistä, joka oli yllättänyt tämän jostain pahateosta." 
Kirja tuo itselleni mieleen hauskuudessaan legendaariset Bertin päiväkirjat ja taitavalla kielenkäytöllään Tuija Lehtisen nuortenkirjat. Näiden yhdistelmänä syntyy Shell's Angles -romaanit. Paretskoi onnistuu tuomaan kirjaan paljon opettavaisia teemoja olematta kuitenkaan opettavainen. Kaveria ei jätetä, häpeään ei voi kuolla ja virheistään oppiminen iskostuvat kovapäisemmänkin kalloon. Jokaisen nuoren kannattaa lukea kirja, ja teos sopii myös tytöille, sillä tärkeän sivuhenkilön Millan kautta myös naispuoliset saavat itselleen samaistumiskohteen. Kirja käsittelee nuoren elämää, mutta ei todellakaan ruttuotsaisesti. Huumorin kukka kukkii!

 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Fredrik T. Olsson: Ketjureaktio

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä: 567
  • Juoni: Salaperäinen järjestö kaappaa kryptologin ratkomaan huippusalaista ja äärimmäisen tärkeää koodia. Työ on taistelua aikaa vastaan, sillä jos se ei valmistu ajoissa, ihmiskunta kohtaa julman tuhon.
Juonesta ei valitettavasti voi kertoa kovin paljoa pilaamatta jännitystä, johon koko kirjan viehätys perustuu. Tyyliltään kirja on siis hyvin Dan Brownin Da Vinci -koodin kaltainen jännityskertomus. Ja mukaansa tempaava se todella olikin: vaikka sivuja on lähemmäs kuuttasataa ja itse olen hidas lukija, ahmaisin tämän torstain ja sunnuntain välisenä aikana. Tämä on niitä kirjoja, joiden kanssa on aamulla kiire aamupalalle ja iltapäivällä töistä kotiin, jotta pääsee jatkamaan kertomuksen lukemista.

Kun Da Vinci -koodin arvoitus perustuu vahvasti historiaan ja symboliikkaan, Ketjureaktion arvoitus perustuu numeroihin, koodiin ja kryptologiaan (eli tieteenalaan, joka tutkii viestien salausmenetelmiä). Ydinjuoni paljastuu vähitellen, kärsimättömän luonteeni mielestä ehkä vähän turhankin vähitellen ja pienissä palasissa. Ajoittain teksti on ärsyttävän "salailevaa" kuten alla olevassa katkelmassa. Se löytyy sivulta 324 eikä vielä siinäkään kohdin selvinnyt mikä ihmiskuntaa kirjassa oikein uhkaa.
Kukaan ei sanonut enää mitään. Hiljaisuutta kesti useita minuutteja, ennen kuin Connors kääntyi ympäri ja poistui paikalta. Hän ei voinut auttaa heitä käsittelemään juuri saamaansa tietoa, miten olisikaan voinut, kun ei itsekään pystynyt käsittelemään sitä yhtään paremmin. Janine astui lähemmäs Williamia. Hän ei sanonut mitään, mutta William nyökkäsi siitä huolimatta. Hän piti kiinni Janinesta. Pitkään. Halasi Janinea samalla tavalla kuin toivoi halanneensa tytärtään. Vain muutama päivä sitten hän ei ollut halunnut enää elää. Yhtäkkiä näytti siltä, että kukaan muukaan ei enää eläisi, halusipa tai ei.
Mutta. Näin kirjan luettuani voin todeta, että eipä kaikkiin kysymyksiin vastata kirjan lopussakaan. Se hiukan ärsytti, sillä pidän siitä, että kirjailija on miettinyt kaiken loppuun asti ja jakaa sen myös lukijalle. Tästä on toki muitakin mielipiteitä. Sen sijaan kirja laittaa lukijansa miettimään ihmiskunnan suuntaa ja tarkoitusta sekä monia muita filosofisia ja moraalisia kysymyksiä.

Omassa lajissaan kirja on kyllä loistava. Sen parissa varmasti viihtyvät kaikki, jotka pitävät esim. Dan Brownin kirjoista. Warner Brothers on ostanut tarinan elokuvaoikeudet, joten ehkä muutamien vuosien kuluttua pääsemme näkemään tämän vauhdikkaana katastrofielokuvana valkokankaalta. Sinne se sopiikin loistavasti!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Vinkkaaja: Leena

Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 336
Juoni: Eletään vuotta 1943. Sekalainen joukko kuopiolaisia ihmisiä viettää kesäänsä omavaraistaloudessa Kesäkalliossa. Sota on käynnissä ja se näkyy niin aikuisten kuin lastenkin ajatuksissa. Oppikoululainen Juho ja  häntä nuorempi Charlotta leikkivät ja nauttivat kesästään. Vaikkei sota varsinaisesti tule lähelle tässä kirjassa on se läsnä erittäin vahvasti ja näkyy erityisesti lasten mielikuvitusleikeissä.

Hietakehto on Kähkösen Kuopio-sarjan itsenäinen kuudes osa. Itse en ole aiempia lukenut eikä kirja tosiaan sitä vaatinut. Kirjan teksti oli soljuvaa ja mukavaa luettavaa. Kuvaukset maisemista olivat kauniita ja henkilöhahmot olivat todentuntuisen. Oppikouluikäinen Juho nousi kirjan keskeisimmäksi hahmoksi. Hänen mielikuvituksensa tuotteiden avulla pystyi hyvin hahmottamaan, miltä sota näytti lapsen silmin. Kuolema, sota, tappaminen ja haudat kiehtovat Juhoa jopa liiaksikin. Kukaan aikuisista ei tuntunut omilta kiireiltään huomaavaan kuinka hätää kärsimässä Juho oli. Juhon leikkikaverina toimi Charlotta, joka oli pienen elämänsä aikana ehtinyt jo tottua moniin hylkäämisiin. Niin moniin, että hän tuntui pitävän niitä jopa normaalina.

Kirjassa käsitellään myös luokkayhteiskuntaa, joka omine tarkkoine asemineen on jo murtumassa. Kirjassa niin ihannoidaan kuin pelätään natseja, samoin Venäjää. Jokaisella henkilöhahmolla on hieman omanlaisensa tapa hahmottaa sotaa. Mielenkiintoista oli lukea erilaisista arkisista askareista. Kuinka ne monilta kohdin olivat hyvin samanlaisia kuin oman lapsuuteni (80-luvulta) kokemukset ns. sadonkorjuuajalta. Koskettavinta kirjassa ovat joka tapauksessa lapset ja heidän ajatuksensa. Ja leikkinsä
- Tähän erään maalaismiehen hedelmätarhaan nyt uhrimme kuopataan. Ja sitten enne pukahda tästä vaan suljemme tarhan portit eikä tänne pääse kukaan, sanoi Juho suupielestään ja laski laatikon omenapuiden juureen, pudokkaiden sekaan. - Niin teemme, kuiskasi Charlotta. --- Savimiehet nostettiin seisomaan kaivantojen reunamille. Osa tuupertui, jalat olivat katkeilleet laatikossa, mutta osa seisoi ihan komeasti. Charlotta heittäytyi ruohoon niiden vierelle, oksistossa kellui omenia ja aurinko lipatteli lehtien lomassa. Sellainenko oli ollut siellä oikeassa Dolinkissa seisoneitten ihmisten viimeinen näky? Charlotta tunsi miten iho nousi nypylöille käsivarsissa.
Raadollisinta sodassa kuin sodassa ovatkin lapset. Se, kuinka ne, jotka vielä vähiten tietävät tästä maailmasta, joutuvat yleensä kärsimään eniten. Kuinka he poimivat leikkeihinsä ne kamalimmat asiat ja kuinka sota vaikuttaa heidän normaaliin elämäänsä niin paljon. 

Tämä kirja oli selkeästi lukuromaani. Kieli oli sujuvaa ja kirja koukutti sopivasti.
Kenelle? Historiasta ja erityisesti sota-ajasta kiinnostuneille sekä lapsen asemasta kiinnostuneille. Ja mikseipä monelle muullekin. 

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Juoni: Unenomaisesti kirjoitettu romaani kertoo uunituoreesta avioparista Lilianista ja Klausista,
jotka elävät elämänsä parasta aikaa: urat ovat hyvässä nousussa ja kodiksi on ostettu ihana valkoinen merenrantatalo maaseudulta. Asiat näyttävät olevan juuri niin kuin niiden pitäisikin olla, mutta sitten järkevä aviopari tutustuu estottomiin naapureihinsa Emmaan ja Jimiin, joita ympäröivät vastustamaton aisitillisuus ja synkät salaisuudet.

Romaanin tapahtuvat sijoittuvat 1970-luvun pääkaupunkiseudulle. Klaus on menestynyt arkkitehti ja Lilian kielenkääntäjä. Kirjan alkaa, kun Klaus ja Lilian ovat menneet juuri naimisiin, ja heidän elämäänsä seurataan tiiviisti noin vuoden ajan. Kirjan lopussa tulee suuri aikahyppäys tulevaisuuteen, jossa Lilian ja Klaus ovat jo vanhoja. Rakenteellisesti kirja noudattaa linjaa, jossa näkökulma siirtyilee eri lukujen päähenkilöiden välillä kuitenkin niin, että Lilian on aina yksi päähahmoista.

Avioparin tutustuessa boheemeihin naapureihinsa he saavat huomata, mitä suuret tunteet ja mielihalujen mukaan eläminen on. Haahtelan kirjoittaa mielenkiintoisen aistikkaasti ja käyttää paljon vertauskuvallisuutta, mutta samaan aikaan ilmaisu on niukkaa. Kerronnassa on runsaasti aukkoja, mutta herkän voimakkaat kuvailut vievät tarinaa vahvasti eteenpäin. Mielestäni juuri tämä on kirjan ehdoton suola. Lukija vedetään mukaan unenomaiseen maailmaan herättelemäään omiakin tunteitaan ja aistejaan.

"Sataa lunta, lumen valoa. Puut talon ympärillä peittyvät valkeaan kuin pyhäinjäännökset, Klaus on sisällä. Lilian seisoo vielä kuistilla, katsoo kohti mäen taloa. Se on pimeä ja kylmä, sen sisällä liikkuu salaperäisiä tarinoita. Klaus huutaa häntä. Hänen äänensä on hilpeä. Hän on juhlatuulella ja ehdottaa viinipullon avaamista. Korkkiruuvi on hukassa. Klaus kolistelee laatikoita ja saa veitsenterästä pienen haavan, joka alkaa tihkua verta. Liliania väsyttää, hänen silmäluomensa tutuvat raskailta. Hän ei jaksa vastustaa, vaan tekee kaiken niin kuin Klaus haluaa. Talo on kuin saari tai se on kuin käärme. Se kietoo heidät sisäänsä. Heillä ei ole ketään. Heillä on toisensa. On pimeää ja hiljaista. Heidän intiimi tilansa. Ainoastaan Klausin puhe ja Lilianin hengitys, joka sekin vaatii ponnistelua. Voiko ihminen muuttaa elämäänsä kertaheitolla? Lilian miettii. Ja mitä sekin tarkoittaisi?"

Henkilöhahmot ovat selkeitä, ja Haahtela käyttääkin järkeviä Klausia ja Liliania sekä luonnonlapsimaisia naapureita tuodakseen esiin selvän kontrastin kulissien ja todellisen ihmisluonnon välillä. Myös ympäristö ja luonto on haluttu valjastaa paljastamaan asukkaidensa olemuksen: Lilian ja Klaus yrittävät tuoda luontoon järjestystä, kun taas naapureiden piha saa rehottaa sellaisena kuin se on, vapaana.  

"Lilian hymähtää ja katselee pihaa. Se on rönsyilevä ja hoitamaton, nurkassa pieni puutarha ja kuivuneita luumupuita. Köynnös talon seinässä näyttää tunkevan joka paikkaan. Se on huolimattomien ihmisten asunto, villi ja sympaattinen. Kaikki on paikallaan ja pois paikaltaan. Lilian pitää siitä heti, samoin kuin Emman villashaaliin kääriytyneestä olemuksesta." 
Teoksen teemaksi nousee oman itsensä kuuntelemisen tärkeys. Se, että on hieno työ ja koti, ei riitä tuomaan onnea. Suosittelen romaania lukijoille, joiden ihon herkkä kuvailu saa kananlihalle sekä paatuneille ihmismielille, jotka ovat unohtaneet omat astinsa ja äänensä.