sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Lukuaakkoset A-G

Joulun odotuksen kunniaksi julkaisemme jokaisena adventtisunnuntaina yhden aakkospostauksen, jossa kerromme meille mieluisia lukuvinkkejä. Tässä lukuaakkosemme A:sta G:hen!

A niin kuin Alastair Reynolds, joka on scifiä (tarkemmin avaruusoopperaa) kirjoittava walesilainen kirjailija. Kovan scifin lukijalle esimerkiksi Prefekti olisi oivallinen kirja luettavaksi.  /Leena

B niin kuin Barbery. Muriel Barbery on kirjoittanut kirjan Siilin eleganssi, joka kuvaa pariisilaisen kerrostalon asukkaita sekä erityisesti talon erikoisen ovenvartijarouvan elämää. Yllätyksellinen kirja oli Suomessa ansaitusti menestys vuonna 2010 kun suomennos julkaistiin. /Petra

C niin kuin Candide. Voltairen 1700-luvulla kirjoittama Candide on satiiri höpsön naiivista miehestä, joka matkustaa ympäri maailmaa kohdaten pahoja asioita silti menettämättä ikuista optimismiaan. Sujuvaa luettavaa! /Petra

D niin kuin Dostojevski. Venäläisen Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus kipuaa kevyesti jouluaakkosten joukkoon. Psykologisen romaanin päähenkilö Raskolnikov ryöstää ja murhaa koronkiskurieukon tarkoituksenaan käyttää rahat itseensä niin, että voi tätä kautta palvella koko ihmiskuntaa. Tapahtuman jälkeen mies painii itsensä kanssa miettiessään tekonsa oikeutusta. Pyhittääkö tarkoitus todellakin keinot?  /Tiina

E niin kuin Eddings. David Eddingsin kirjat olivat teini-ikäisen Leenan suuri rakkaus. Eddings on kirjoittanut useamman fantasiasarjan, joista ensimmäinen  (Belgarionin taru) alkaa kirjalla Kiven vartija. /Leena

F niin kuin faaraot. Faaraot johdattavat Suomen kirjallisuuden yhteen ehdottomaan historialliseen klassikkoon: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen. Sinuhe on egyptiläinen lääkäri, joka elämänsä aikana kokee monia pettymyksiä.  Kirjassa kuvaillaan tarkasti senaikaisia tapoja ja kulttuuria sekä pohditaan esimerkiksi tieteen ja uskonnon sekä todellisuuden ja idealismin suhdetta. En ole historiallisten romaanien suurkuluttaja, mutta tämä on kyllä ehdottomasti lukemisen arvoinen. /Tiina

G niin kuin Gabaldon. Diana Gabaldon on kirjoittanut ihmeellisen menneisyyteen sijoittuvan Matkantekijä-sarjan, josta julkaistiin tänä vuonna suomennos kahdeksannesta osasta. Vaaroja ja historiallisia tapahtumia maustettuna nokkeluudella ja mielenkiintoisilla henkilöhahmoilla. /Petra

Ensi viikolla lukuaakkoset H:sta N:ään. Tunnelmallista joulun odotusta kaikille!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Ian McEwan: Rannalla

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2007 
  • Sivumäärä:183
  • Juoni:Florence ja Edward ovat nuoria rakastuneita 1960-luvun Englannissa. 1960-luvulla odotukset ja vapaudet ovat hyvin erilaisia kuin aiemmin. Tämänpä takia nuorien hääyö osoittautuukin haastavaksi. 
Tarina alkaa Florencen ja Edwardin häiden illasta. Hääpari on siirtynyt illallistamaan kahdestaan hotelliin, jonka jälkeen seuraa hääyön viettäminen. Sekä Florence että Edward jännittävät hääyötä. Kumpikaan heistä ei ollut harrastanut seksiä, joten tämä asetti tiettyjä paineita ja pelkoja hääyöhön liittyen.

Tarinassa on paljon takaumia. Kummatkin päähenkilöt palaavat vuorotellen muistoihinsa seurusteluajoista ja tällä tavalla tutustutaan myös Florencen ja Edwardin perheisiin, lapsuuteen ja nuoruuteen. McEwanin kieli on kaunista ja kuvailevaa. Itsensä voi suorastaan kuvitella kävelemään maaseudulle Englantiin tai kuuntelemaan aaltojen pauhuntaa rannalle. Tarina on sikäli hyvin kahtiajakautunut. Toisaalta seurataan nuorten tapaamista ja rakastumista ja kaikki on ihanaa ja söpöä ja... Toisaalta taas ollaan ns. nykyhetkessä ja mietitään, kuinka sänkyyn eteneminen pitäisi suorittaa. Vaikka romaani kertookin hääyöstä, niin suurin osa kirjasta käsittelee kuitenkin asioista, jotka ovat johtaneet juuri siihen hetkeen.

Tästä tarinasta käy hyvin ilmi, kuinka tärkeää asioista puhuminen on. Ja kuinka asiat saattavat päätyä vaikka miten päin, jos niistä ei vain puhuta. No, asioista puhuminen ja niiden pohtiminen on kuitenkin hyvin nykyaikainen keksintö. 1960-luvullakin monet asiat olivat vielä tabuja, ja vaikkeivat olleetkaan, niin monista asioista ei vain puhuttu.
Heidän seurustelunsa oli ollut kuin juhlavaa tanssia, jota säätelevät kirjoittamattomat ja ääneen lausumattomat säännöt. Mistään ei koskaan keskusteltu, mutta ei intiimeihin puheisiin tunnettu tarvettakaan. Ne asiat olivat sanojen ja määritelmien tuolla puolen. Terapian kieli ja käytännöt sekä tunteiden kahdenkeskinen käsittely ja eritteleminen olivat vielä hyvin uusia ilmiöitä. Vaikka varakkaat ihmiset kuuluivatkin käyvän psykoanalyysissa, ei ollut vielä tavallista mieltää omaa itseään arvoitukseksi, ratkaisua odottavaksi ongelmaksi tai narratiivisen historian esimerkkitapaukseksi.
Tämä romaani on tiivis tarina, joka vei ainakin  minut mukanaan. Oli mielenkiintoista lukea aikakaudesta, joka on kovin lähellä, mutta kuitenkin kovin kaukana. Monelta osin tarina olisi voinut tapahtua 1800-luvun aikana. Seksistä ja muistakaan asioista puhuminen ei ilmeisesti ollut lisääntynyt kovinkaan reilun sadan vuoden aikana.

Kenelle?  Jälleen kerran sanoisin, että tämä on aika helppo lukuromaani. Kirja sopii oivallisesti historiasta kiinnostuneille. Vaikkakin kirja on osin kovin kuvaileva, uskoisin, että nopeatempoisista kirjoistakin pitäville tämä osuu lyhyytensä vuoksi.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kirjakompassin glögi-ilta

Kokoonnuimme jälleen lähestyvän joulun kunniaksi istumaan iltaa ja nauttimaan glögiä. Erinäisten suunnitelmien muutosten jälkeen suuntasimme jälleen Petran luo. Söimme, hörpimme kuumaa glögiä, juttelimme ja toki mietimme blogiasioita.


Joulukuun kunniaksi saattekin jälleen hieman erilaisia postauksia. Taidamme itsekin odottaa jännityksellä, että minkälaisia tekstejä tällä kertaa syntyy.

Ja lukijoille toiveita. Jätä kommenttia, jos sinulle herää mitään kysymyksiä tai kommentteja kirjoista. Meistä olisi hauskaa käydä keskustelua teidän lukijoidenkin kanssa.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2010 (suomennos 2014)
  • Sivumäärä: 227
  • Juoni: Menestyskirjailija Henryllä on unelma kirjoittaa holokaustista kirja uudesta näkökulmasta, mutta viiden vuoden työn jälkeen kustantaja lyttää Henryn käsikirjoituksen. Henry lannistuu ja päättää jättää kirjan sikseen. Eräänä päivänä hän saa erikoista postia ihailijalta, joka pyytää häneltä apua oman näytelmäkäsikirjoituksensa kanssa. Ihailija (myös nimeltään Henry) osoittautuu hyvin omituiseksi mieheksi, joka täyttää ammatikseen eläimiä. Hänen näytelmänsä päähenkilöt ovat Beatrice-aasi ja Vergilius-mölyapina, joiden vuoropuhelusta kasvaa kokonaan oma sivutarinansa kirjaan. Kirjailijoiden yhteistyön edetessä lukijalle pikku hiljaa avautuu, mistä kaikessa on kysymys.

Tämä on ehkä hämärin ja vaikuttavin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Tartuin tähän kirjaan alunperin pelkästään siksi, että Yann Martel on aikaisemmin kirjoittanut Piin elämä -teoksen, joka oli myös ajatuksia herättävä. Piin elämässä oli muistaakseni vahvasti yliluonnollisia sävyjä, jotka onneksi puuttuivat tästä kirjasta.

Kirjassa kulkee rinnakkain Henryn ja eläintentäyttäjän tarina sekä Beatricen ja Vergiliuksen tarina. Pidin jälkimmäistä kiinnostavampana, varsinkin sitten kun pääsin jyvälle mistä siinä kerrottiin. Siinä punaisen langan voi kiteyttää Vergiliuksen Beatricelle esittämään kysymykseen: "Miten me kerromme, mitä meille tapahtui, sitten kun tämä on joskus ohitse?"

Juonesta ei voi kovin paljoa kertoa pilaamatta yllätysmomenttia ja oivalluksen iloa mahdollisilta lukijoilta. Tässä kirjassa osa kiinnostavuutta perustuu juuri arvoituksellisuuteen. Kirjassa on suhteellisen paljon symboliikkaa, ja luulen, että iso osa siitä meni minulta ohi. Tekisikin mieli lukea kirja heti perään uudestaan, jotta kaikki asiat avautuisivat. Keskustelimme tästä lukupiirissä ja pohdimme onko kirjassa merkitystä sillä, että molemmat päähenkilöt ovat samannimisiä (menestyskirjailija ja eläintentäyttäjä). En osaa sanoa. Asian voi tulkita monella tavalla.

Joka tapauksessa kirja käsitteli todella rankkoja aiheita olematta kuitenkaan mässäilevä. Itse asiassa kirjan sävy oli jollain tavalla jopa kepeä. Sen sijaan moraalinen pohdinta kirjassa on vaativaa. Se on pääosassa kirjan loppupuolella ja vastuun sekä osallisuuden kysymykset nousevat lukijan silmille.

Yann Martel on poikkeuksellisen lahjakas kirjailija ja sanankäyttäjä. Mieleeni on jäänyt erityisesti Beatricen ja Vergiliuksen tarinan kohtaus, jossa Vergilius kuvailee Beatricelle kahdeksan sivun verran millainen hedelmä on päärynä. Kuvailu oli niin hyvä, että melkein maistoin päärynän omassa suussani. Pidin kohtausta erittäin tarkkanäköisenä ja taitavasti kirjoitettuna.

Oli vaikea valita kirjasta katkelmaa tähän blogipostaukseen kirjoitettavaksi, sillä mikään lyhyt kappale ei oikein anna oikeutusta kirjalle, jossa tapahtuu paljon rivien välissä. Päädyin valitsemaan tämän kohdan:
"Miksette antaisi minun lukea näytelmäänne, tai sitä, mikä siitä on valmiina?"
Eläintentäyttäjä ei vastannut.
Kokiko hän paljastavansa aarteen, jonka parissa oli työskennellyt koko elämänsä, ja kun se olisi tapahtunut, hän jäisi tyhjän päälle ilman salaisuuksia, tulisi ryöstetyksi? Pelkäsikö hän sisimpänsä paljastumista? Henryn ja muiden ihmisten reaktioita? "Vuosien työ ja tässäkö kaikki, mitä teillä on näytettävää?" Vaistosiko hän yrityksensä epäonnistuneen määrittelmättömästä syystä, johon hän ei osannut kuvitella mitään ratkaisua? Henry tajusi, ettei pystyisi vastaamaan mihinkään näistä kysymyksistä, koska hänellä ei ollut mitään käsitystä eläintentäyttäjän sisimmästä. Näytelmästä ja siitä käydyistä keskusteluista huolimatta mies oli hänelle täysi mysteeri. Tai, mikä vielä pahempaa: tyhjä aukko.
Tämä on kirja sinulle, joka nautit moraalisesta pohdinnasta ja symbolisesta kerronnasta.

torstai 6. marraskuuta 2014

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni punahilkkaa

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2006 (suomennos 2009)
  • Sivumäärä: 214
  • Juoni: Heleen on kahden teini-ikäisen äiti ja toinen perheyrityksen vetäjistä, kun hänen äitinsä saa infarktin ja menettää otteensa todellisuudesta. Alkaa vaikea tasapainoilu rakkaiden ihmisten erilaisten tarpeiden välillä ja loputon juoksu kodin, työpaikan ja sairaalan välillä kun Heleen yrittää hoitaa kaiken itse ja hyvin.

Hollantilaisen Dorresteinin kirja kuvaa onnistuneesti tilannetta, josta niin monet keski-ikäiset löytävät itsensä: omat vanhemmat alkavat tarvita enemmän ja enemmän apua arjen hoitamisessa samaan aikaan kun omat lapset tarvitsevat vielä huomiota ja tukea. Usein tähän yhdistyy vielä vaativa työ ja vaihdevuosien muutokset. On aika yllättävää, että tästä aiheesta ei kirjoiteta enemmän.

Dorrestein osaa löytää kipeistä asioista humoristisen näkökulman, joten kaikessa traagisuudessaan kirja oli hiukan koominen. Ei 'nauran ääneen bussissa'-koominen vaan enemmänkin 'asioilla on monta puolta'-koominen. Heleenin vaikea elämäntilanne avautui yksittäisten tapahtumien kautta.
Syöksyin vessojen suntaan. Ja heti kun avasin oven ja astuin kaakeloituun tilaan, kuulin hänen kirkuvan yhdessä kopissa.
Äiti! minä huusin. Etkö pääse ulos?
Hän jatkoi kiljumistaan ja jyskytti oveen.
Rauhoitu, äiti! Minä autan sinua!
Hän ei edes kuullut minua. Hän oli aivan luhistumaisillaan. Hänen kirkaisunsa kaikuivat seinistä.
---
Pohjaton toivottomuus löi ylitseni. Tavalla tai toisella olin onnistunut elämään lähes viidenkymmenen vuoden ikään asti hankkimatta ainuttakaan taitoa, josta olisi mitään hyötyä tässä tilanteessa. Mikään koko elämässäni ei ollut valmistanut minua tähän. Aivokuvaukselle varattu aika oli tullut ja mennyt jo kauan sitten, ja tiiviisti suljetun oven takana äidin ääni alkoi tulla huutamisesta käheäksi. Minä olin ääliö, täysi ääliö. Nojasin ovenkarmiin ja purskahdin itkuun.
Tuollaisen taakan alla kuka tahansa nääntyy ja niin käy Heleenillekin. Hän tavallaan huomaa, että voimat ovat vähissä, muttei enää kykene pysäyttämään itseään tai pyytämään apua ennen kuin kaikki kulminoituu. Se oli tarinassa mielenkiintoinen kohta ja olisin mielelläni lukenut enemmän analyysia siitä miksi niin usein ihminen tajuaa voimiensa loppuvan vasta kun ne ovat jo loppuneet. Kirjan loppuosa oli muutenkin hiukan sekava (mikä ehkä kuvaa Heleenin sekavaa mieltä ja elämää).

Uskon, että varsinkin monet perheelliset naiset pystyvät samaistumaan Heleeniin, joka taiteilee erilaisten vaatimusten ristitulessa. Tarina oli kiinnostava ja sopii luettavaksi oikeastaan kenelle tahansa, joka pitää puoliviihteellisistä lukuromaaneista.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Peter Høeg: Lumen taju

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi:2007
    (ensimmäinen suomenkielinen painos 1993, alkuteos 1992)
  • Sivumäärä:540
  • Juoni: Smilla Jespersenin kuusivuotias ystävä Esajas putoaa kerrostalon katolta. Smilla ei usko putoamisen olleen onnettomuus ja alkaa tutkia jopa henkensä uhalla tapausta.
Sekä Smillan että Esajaksen juuret ovat Grönlannissa. Kumpikin heistä eli elämäänsä Kööpenhaminassa. Kirjassa onkin koko ajan taustalla ajatus siitä, millaista on elää toisen kulttuurin keskellä. Ja kuinka yhdistää ne oman kansansa vanhat perinteet täysin uudenlaiseen ympäristöön. 

Päähenkilö Smilla on 37-vuotias nainen ja kieltämättä hieman erikoinen persoona. Hänellä on hyvin vahvat näkemykset ja hän pitää kiinni omista tavoistaan. Smillan voisi sanoa olevan hieman erakko. Hän tuntuu välttelevän ihmiskontakteja ja varsinkin läheisiin suhteisiin joutumista. Tarinan edetessä kuitenkin myös Smilla kasvaa ja ehkä jopa hieman avautuu.

Smillan suhtautuminen elämiseen ja olemiseen on hyvin erilaista kuin ns. perinteisen länsimaisen ihmisen.
Masennuksesta voi yrittää selvitä monella tavalla. --- --- Se on eurooppalainen tapa. Eurooppalainen toivoo pääsevänsä ongelmista toimimalla. Minä valitsen grönlantilaisen tavan. Se on, että astuu sisään synkkyyteen. Panee tappionsa mikroskooppiin ja uppoaa näkemäänsä. Kun asiat ovat oikein pahasti niin kuin nyt minä näen edessäni mustan tunnelin. Minä kävelen tunnelin suulle. Riisun hienot vaatteeni, alusvaatteeni, suojakypärän ja Tanskan passini ja kävelen pimeyteen. Minä tiedän, että juna on tulossa. Lyijyllä vuorattu höyryveturi, lastinaan strontium 90:ää. Minä kävelen sitä vastaan. Sen voin tehdä, koska olen 37-vuotias. Minä tiedän, että tunnelissa, pyörien alla, kiskojen välissä on pieni valopiste.
Kirja on hyvin perinteinen dekkari. Smilla tutkii Esajaksen kuolemaa. Hieman epäyllättävästi kyse oli tietenkin isommasta vyyhdistä, joka pienen pieni osa oli Esajas. Asiat huipentuvat loppua kohden ja ihmiset kasvavat henkisesti. Henkilöistä paljastuu myös tarinan edetessä uusia puolia ja uusia kytköksiä toisiinsa. Koko tarinan ajan on myös läsnä lumi. Smillalla on lumentajua.

Haasteena ja rikkautenakin kirjassa on lukuisat henkilöhahmot. Henkilöt on loistavasti kuvailtuja, mutta heitä on todella paljon. Välillä olikin hieman vaikeuksia hahmottaa, kuka kukin on. Henkilöt ja ympäristö olivat kuitenkin  taitavasti rakennettuja ja kuvailtuja. Tarina itsessään oli sen sijaan loppua kohden välillä hieman turhan epälooginen. Tämä hieman tökki.

Kenelle? Tämä on perushyvä dekkari. Jos sellaisen siis haluat lukea, lue. Samoin, jos koet jonkinlaista henkilökohtaista suhdetta lumeen, osuu tämä kirja varmasti sinuun. Eikä tämä yleisestikään ottaen ole pöllömpi lukuromaani.