tiistai 11. elokuuta 2015

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös meillä

Ihastusta, kummastusta, ihmetystä, oivaltamista... Kaikkia näitä ja monia muitakin tunteita on sekä itse koettu että herätelty muissa kohta kahden vuoden ajan Kirjakompassi-blogin kautta. Viikoittain on postattu kirjoituksia jos jonkinlaisista opuksista, ja niiden kautta olemme mekin, blogin pitäjät, saaneet seikkailla erilaisissa maailmoissa. Lukeminen, pohtiminen ja kirjoittaminen ovat maistuneet maukkailta, mutta nyt on kuitenkin tullut aika sanoa kiitos ja hei. Jäämme toistaiseksi märittelemättömän pituiselle tauolle ja suuntaamme tarmomme muihin asioihin.


Näiden kahden vuoden kunniaksi suuntasimme aurinkoisena päivänä piknikille sanoaksemme heipat blogille, mutta emme toisillemme. Auringon lisäksi nautimme herkuista. Tähän oli hyvä päättää.

Kiitos ja syvä kumarrus kaikille lukijoille ja kommentoijille. Elämyksellisiä lukuhetkiä jatkossakin, ja muistakaahan viisaat lukemisenedistämiskampanjan sanat: lukeminen on pääasia!

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestysmisvuosi: 2012
Sivumäärä: 447
Juoni: Pasasen miesvoittoinen miniperhe on täällä taas! Antti-isä on saanut omaan välillä vähän
vinksahtaneeseen tapaansa arjen rullaamaan ihan mukavasti eteenpäin, eikä tarvitse enää olla koko ajan huolissaan, osaako hän pitää nyt viisivuotiaan Paavon hengissä mielenterveysongelmaisen äidin ollessa vain puoliksi mukana lapsen elämässä. Elämä koostuu lihapullista, päiväkodista, kumisaappaista ja Paavon hauskoista pohdinnoista ja letkautuksista. Tarhapäivä on jatkoa Yösyöttö-teokselle.

Antti ja Paavo ovat edelleen paljon tekemisissä aikoinaan lasten leikkikentällä tutuiksi tulleiden Ennin ja tämän lapsen Tertun kanssa, Sitten Enni joutuu pahaan onnettomuuteen, ja Terttu-minityranni astelee Pasasen miesresidenssiin pitämään kuria. Ei ole tietoa, milloin tyttö pääsee takaisin kotiinsa tai selviääkö Enni ylipäätään, ja Antilla ja Paavolla menee sormi suuhun, kun huushollia pyörittävätkin yhtäkkiä barbiet, korvakorut, oikeansävyiset vaatteet ja tyttöjen lääkkeet. Antti ja Paavo yrittävät parhaansa, mutta kun välillä on vain liian vaikeaa.

Olen lukenut aiemmin ensimmäisen osan Yösyötön, mutta jostain syystä en päässyt silloin juurikaan kirjan makuun. Teos on ihan ok, mutta ei vain jotenkin natsannut - muiden lukuisista kehuvista kommenteista huolimatta. Tarhapäivä kuitenkin kuitenkin natsasi! Kirjaa lukiessa sai vuoroin höröttää ääneen ja vuoroin vollottaa. Iso plussa tulee kirjailijan kielellisistä ansioista. Vaikka tapahtumat sinänsä ovat vakavia, kirjailijan ote tapahtumiin on koominen ja humoristinen. Kirjassa on paljon arjen kommelluksia, ja se tekeekin siitä niin nautittavan ja hauskan. Kun Pasasen Antti menee kahden pienen lapsen kanssa kauppaan, ei sekään reissu voi välttyä draamalta.

"Infossa seisovan naisen ilme oli venähtänyt.
- Anteeks mitä?
- Tyttö löytyi. Poika katosi.
Nainen tuijotti Terttua. Katselin ympärilleni, mutta Paavoa ei näkynyt missään. - Se poika, joka oli äsken tässä. Sininen haalari, jossa on vihreät hihat. Paavo, viisi vuotta.
- Viisi vuotta ja kaksi kuukautta, Terttu mutisi.
Nainen nosti hitaasti puhelimen. - Tyttö on siis... tässsä. Poika ei?
- Se tyttö, jota ne vartijat etsii. Jatketaan etsimistä, mutta vaihdetaan sukupuolta.
Naiset vilkaisivat toisiinsa. Yksi myyjä tuijotti suu auki, lottokuponki kädessä. Terttu istahti jakojen juureen lattialle ja kaivoi pussistaan ransalaisen.
- -  Paavon kohdalla en tiennyt, olisinko ollut eniten peloissani, raivoissani, kauhuissani, vihainen vai pettynyt. Tilanne oli jo niin absurdi, että kaksi marketin vartijaa tuli paikan päälle tarkistamaan, mitä oikeastaan piti etsiä. Tyttöä vai poikaa?
Nostin Tertun kärryyn ja lähdin itsekin etsimään. Jossain vaiheessa iskin sulaneen jätskipakkauksen myyjälle ja sanoin, että tuo kaiketi täytyy heittää roskiin. Kävin taas läpi leipätiskit, einekset, maidot ja lihat. Yritin ajatella kuin Paavo. Oliko se mennyt hakemaan lisää sipsejä, koska oli syönyt melkein koko pussin Terttua odotellessaan, vai lähtenyt hakemaan janoonsa limsaa, etsimään vessaa, vaihtamaan kypärämyssyä toisenlaiseen? Yhdestä asiasta olin satavarma. Se ei taatusti ollut lähtenyt marketista ulos, koska pelkäsi parkkipaikan autoja.
Terttu seisoi kärryssä hiljaa ja katseli ympärilleen. Käänsin kärryt leluosastolle, sitten kävin läpi kaiken, mitä Paavon saattoi tehdä mieli. Dvd-elokuvia, kalastustarvikkeita, kiipeilytarvikkeita, liimaa, teippiä, nauloja, työkaluja.
Äkkiä kaupassa kaikui kuulutus: "Viiden vuoden ja kahden kuukauden ikäisen Paavon isä on kadonnut. Paavo odottelee isäänsä infotiskillä."
Minäkö olin kadonnut?" 

Ota kirja luettavaksesi, jos nautit huumorista ja pikkulapsiarjen pyörittämisen seuraamisesta, Romantiikkaakaan ei puutu, mutta tosin sekään ei mene Pasasen perheessä ihan oppikirjojen mukaan. Kirjasta tekee erilaisen myös se, että näkökulma on isän.

  




perjantai 24. heinäkuuta 2015

Jo Baker: Longbournin talossa

Vinkkaaja: Leena

  • Sivumäärä:445
  • Julkaisuvuosi: 2013 (suomeksi 2014)
  • Juoni:Kirjan alaotsikko " Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo" kertoo jo paljon tämän kirjan juonesta. Tapahtumat sijoittuvat Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjasta tuttuun Longbournin taloon. Tällä kertaa tapahtumia seurataan vain palvelusväen näkökulmasta. 
Suhtauduin tähän kirjaan hieman ennakkoluuloiseisti, mutta jostain kumman syystä se päätyi silti käteenin kirjastosta. Hyvä niin. Tämä Ylpeyden ja ennakkoluulon sisarteos tai rinnakkaisteos tai miten kirjan haluaa määritelläkään avaa hyvällä tavalla sitä rinnakkaista todellisuutta, mikä ylhäisön elämällä aina on. Ne ihmiset, työmuurahaiset, jotka ahertavat sormet verillä ja huolehtivat siitä kaikesta, mikä taustalla pyörii. Vaikkakin Ylpeys ja ennakkoluulo sijoittuvat täsmälleen samaan kartaanoon, on tämä tarina kuitenkin irrallinen oma tarinansa. Ei tarvitse tietää mitään Bennetin tytöistä, mutta toki se antaa tarinalle oman lisämausteensa.

Tässä romaanissa ei kaunistella palvelusväen oloja. Elämän karuja asioita kerrotaan kaunistelematta. Palvelusväen askareihin kuuluu niin ruoan tekeminen, pyykin peseminen, saippuan valmistaminen kuin yöastioiden tyhjentäminenkin. Normaaleja asioita, joita kartanossa tapahtuu. Normaaleja asioita, jotka palvelusväki hoitaa herrasväen nauttiessa, heidän itsestään selvinä pitämistään, eduista.
Päivä, jota ei olisi millään malttanut odottaa, koitti lopulta, niin kuin ne aina koittavat. Talossa oli iltapäivällä kova tohina, ja kun Sarah oli saanut Kittyn hiukset kiharretuiksi, käsien kylmänkyhmyihin sattui niin, että hän olisi voinut itkeä kivusta: punaisia ja pinkeitä kyhmyjä tykytti, ja kipu paheni joka kerta, kun Sarah kyykistyi kuumentamaan kiharrussaksia liekeissä. 
Romaanin päähenkilö on palvelustyttö Sarah, joka on uuttera ja ahkera. Sarahin elämä muuttuu aavistuksen mielenkiintoisemmaksi (hänen itsensä mielestä), kun taloon saapuu uusi miespalvelija James. Romaanissa seurataankin sekä Sarahin että Jamesin tarinaa, ja totta kai kirjassa on rakkaustarina. Kuinkas muutenkaan.

Tämän kirjan paras puoli oli mielestäni nimenomaan palvelusväen arkisten olojen kuvaaminen. Olen lukenut Austenin kirjoja hieman nuorempana, n.15 vuotta sitten ja en silloin todellakaan miettinyt hetkeäkään palvelusväen oloja. Palvelusväki ikään kuin kuului sinne taustalle eikä heidän omat elämänsä tulleet edes mieleeni. Onkin siis hyvä, että Baker päätti valottaa myös näiden heikompiosaisten elämää.

Kenelle? Jos olet lukenut Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulon, niin lue toki tämäkin. Mukavaa ja kevyttä lukevaa, sopivaa näin kesäksi.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 302
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Yhdeksänkymppiset mummelit seikkailevat Helsinkiin sijoittuvassa romaanissa, jossa ajetaan paljon raitiovaunuilla ja selvitetään siinä sivussa palvelutalo Ehtoolehdon johtoportaan hämärähommia.


Lindgrenin trilogiaksi kasvaneen kirjasarjan ensimmäisessä osassa ihanat Siiri, Irma ja Anna-Liisa sekä muut Ehtoolehdon asukkaat elävät tavallista arkeaan, kun palvelutalossa alkaa tapahtua kummia. Tapahtumien selvittäminen ei ole ihan niin yksinkertaista, jos sattuu pyörtyilemään jännittävissä tilanteissa ja unohtelee mitä oltiinkaan tekemässä kuten Siiri, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan.

Ajoittain hyvinkin tragikoominen tarina on tavallaan aika kevyttä luettavaa. Esimerkiksi tälle yhdyssanojen osien itsenäistymiselle nauroin vedet silmissä:
"[Kirje] Hämeenlinnasta? Kutsutaanko sinut sinne vankilaan?" Irma sanoi iloisesti, mutta Anna-Liisa korjasi, että nykyään Hämeen linna oli museo.
"Kaksi eri sanaa, Hämeen linna, siis ensimmäinen sana genetiivissä."
"Mitä sinä höpiset? Siinä samassa muodossahan se on yhdyssanassakin, Hämeenlinna. Onko tämä joku uudistus, että yhdyssanojen osat itsenäistyvät? Niin kuin Ahvenan maa ja Kata lonia? Tuleeko niihinkin tauko keskelle?"
"Kyllä sinä olet hullu, Irma. Mutta on totta, että ihmisten kyky tunnistaa yhdyssanoja on dramaattisesti heikentynyt."
Fiksu huumori ei kuitenkaan peittänyt alleen sitä, että kirjassa käsiteltiin ihan vakaviakin asioita. Vanhuus ja palvelukotiasuminen olivat tietysti keskeisiä aiheita, mutta itseäni koskettivat kohdat vanhuuden medikalisoitumisesta eli siitä miten kohtuullisen terveillekin vanhuksille syötetään ties mitä lääkkeitä ja ehdotetaan isoja leikkaushoitoja. Se on varmasti monessa paikassa arkea. Kirja ottaa vaivihkaa kantaa siihen, että kaikki elämä päättyy lopulta kuolemaan (mikä on aivan luonnollista ja edessä jokaisella), kun Siiri kieltäytyy sydäntahdistimesta, joka auttaisi pyörtyilyyn.

Harvemmin tulee myöskään ajatelleeksi sitä, että jos tosiaan elää yli 90-vuotiaaksi, suurin osa omasta ikäluokasta (ja nuoremmistakin) on kuollut. Siiri tuntee itsensä aika yksinäiseksi, mikä on valitettavasti monelle vanhukselle arkea sekin. Vaikka kirjassa Ehtoolehdon johto on mitä on, sen tyyppinen palvelutalo, jossa jokaisella on oma yksiö ja paljon mahdollisuuksia yhteiseen tekemiseen, kuulostaa kyllä mukavalta paikalta asua. Ja erityisesti palvelutalo Munkkiniemessä, josta pääsee raitiovaunulla suhailemaan ympäri Helsingin ratikkareittejä. :)

Kuolema Ehtoolehdossa on loistavaa kesälukemista ja fiksua huumoria sekä antaa sopivasti ajattelemisen aihetta!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestymisvuosi: 2014
Sivumäärä: 442
Juoni: Kirja on Fjällbacka-sarjan yhdeksäs ja uusin osa, jossa päähenkilöinä ovat aikaisemmista romaaneista tutut kirjailija Erica Falck ja poliisi Patrik Hedström, jotka ovat pariskunta.
Leijonankesyttäjässä selvitellään outoja nuorten tyttöjen katoamisia. Eräs tytöistä löydetään, kun sattumalta paikalle osunut auto töytäisee tätä. Pian selviää, että tyttöä on ennen auto-onnettomuutta kidutettu varsin julmasti, ja tästä alkaa johtolankojen etsintä ja selvittely. Lopulta sekava kuvio alkaa selvitä, mutta syyllinen ei olekaan ihan kuka tahansa ulkopuolinen...

Leijonankesyttäjä-dekkarissa on monia eri tasoja. Samaan aikaan, kun poliisit - ja tutkimuksiin innokkaasti nokkaansa työntävä Erica - yrittävät kuumeisesti selvittää, missä kadonneet tytöt ovat, vankilassa istuu nainen, joka on tuomittu miehensä murhasta. Erica yrittää tehdä perhetragediasta kirjaa ja käy säännöllisesti jututtamassa vaitonaista naista. Nainen on selvästi kiinnostunut kadonneiden tyttöjen tapauksista, mutta Erica ei saa selville, miksi. Kirjassa on myös kaksi aikatasoa: nykyinen ja vankilassa istumassa olevan naisen menneisyyttä raottava historia.

Lopulta väkivaltaiset ja julmat tapahtumat tulevat päivänvaloon, vaikka niitä on yritetty kovasti pitää salassa. Miten erillisinä pidetyt ja vanhat asiat liittyvät tutkinnan alla oleviin rikoksiin? Pahinta on, että suunnaton pahuus piilee varsin lähellä.

Olen aikaisemminkin todennut, että en ole dekkareiden suuri fani, mutta tätä teosta en malttanut laskea käsistäni. Kirja ei ole mitenkään erikoisesti toteutettu, mutta minuun vetosi tutkijoiden henkilökohtaisen elämän käsittely rikosten selvittelyn mukana. Mieleeni tuli vahvasti Maria Kallio -sarja. Tapahtumat soljuivat sujuvasti eteenpäin, ja pidin paljon siitä, että erilaisia - ja ensin irrallaan luulemiani - tapahtumia oli paljon. Itse pidän tosin hieman syvällisemmistä ja monipolvisemmista kirjoista, ja dekkareista sellaisia on mielestäni hankala saada. Leijonankesyttäjä ei kuitenkaan lukeudu hömppädekkareiden kastiin, vaan yllättävänkin psykologista näkökulmaa löytyy. Julmuuksissakaan ei ole säästelty.

"Gösa nyökkäsi. 'Minä soitan heille.'
'Onko sinulla tarkempaa tietoa siitä mitä tapahtui?' Patrik kysyi.
 'Ei muuta kuin se, että tyttö jäi auton alle. Hänellä on runsaasti sisäistä verenvuotoa ja lisäksi kallovamma, jonka laajuudesta en tässä vaiheessa osaa sanoa mitään. Me pidämme häntä nukutettuna vielä jonkin aikaa leikkauksen jälkeenkin minimoidaksemme pysyvien aivovaurioiden riskin. Siinä tapauksessa siis, että hän ylipäätään jää henkiin.'
'Hänellä oli kuulemma sellaisiakin vammoja, jotka olivat tulleet ennen auto-onnettomuutta,'
'Pitää paikkansa...' Stranberg aloitti viivytellen. 'Mehän emme tiedä tarkasti, mitkä vammat tulivat onnettomuudessa ja mitkä ovat vanhempaa perua. Mutta...' Hän kokosi itsensä ja näytti pohtivan parasta tapaa muotoilla sanottavansa. 'Häneltä puuttuvat molemmat silmät. Samoin kieli.'
'Puuttuvat?' Patrik katsoi lääkäriä epäuskoisesti ja näki syrjäsilmällään, että Göstan ilme oli yhtä kysyvä.
'Niin, kieli on leikattu poikki ja silmät jollain tavalla... irrotettu.'" 

Lukijana oli hauska yrittää miettiä, mitä on mahtanut tapahtua, kuka on syyllinen ja mikä motiivi mahtaa olla. Pientä salapoliisin työtä siis näin kesälomalla. Loppuratkaisu tosin oli sellainen, että en olisi todellakaan sitä osannut ajatella. Itse asiassa se oli omasta mielestäni melko kaukaa haettua ja söi uskottavuutta, mutta mielenkiinnottomuudesta loppuratkaisua ei voi syyttää.

Kirja kannattaa lukea, jos dekkarit kuuluvat lukurepertuaariisi. Tai oikeastaan vaikka eivät kuuluisikaan. Kirjan on niin monisyinen ja -tahoinen, että se pitää mielenkiinnon yllä.  Vaikeatakaan teksti ei ole. Jos olet kuitenkin kovin herkkä, lukeminen saattaa aiheuttaa ylimääräisiä painajaisia.

Kyllä kai se on myönnettävä, että ruotsalaiset hallitsevat tämän lajityypin.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä: 337
  • Juoni: Eletään vuoden 2013 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa. Kaikki riippuvuutta aiheuttava on kielletty ja yksi näistä kielletyistä aineista on chili. Kaikissa muodoissaan. Mielihyvä miehille haluttiin kuitenkin taata ja tämänpä takia oli ns. jalostettu eloi. Hymyilevä, nöyrä ja itseään tyrkyttävä nainen. Oikeastaan eloit olivat ainoa yhteiskunnan haluama naistyyppi. Tyyppillisin miestyyppi oli sen sijaan masko, joka oli maskuliininen johtajahahmo. Muut ns. välimuodot olivata yhteiskunnan kannalta ikäviä ja senpä takia heidän lisääntymistään ei suosittu. Kirjan päähenkilö on Vanna/Vera (r-kirjaimet oli varattu maskojen nimiin, senpä takia Veran nimi oli muutettu Vannaksi hänen muutettuaan lapsena takaisin Suomeen), jonka elämää seurataan useammalla tavalla.
Olen pyrkinyt lukemaan Sinisalon kirjat aina, kun niitä on tullut vastaan. Tämä on sikäli hassua, että tähän asti en ole oikein tykännyt yhdestäkään Sinisalon kirjasta. Periaatteessa kirjat ovat olleet hyviä, mutta sitten jossain vaiheessa mukaan tulee jonkinlainen fantasiamainen tai yliluonnollinen ilmiö. Auringon ydin sisälsi myös hieman tällaista ilmiötä, mutta se pysyi kohtuullisessa määrässä. Asiat pystyi hyväksymään järjellä.

Tämä dystopia vei minut mukanaan ehkä eniten siksi, että tällainen tulevaisuuden kuva voisi olla periaatteessa mahdollinen (vaikkakin kirjassa se on nykyisyys, joka on historiasta johtuen hyvin erilainen kuin meidän nykyisyys). Halutunlaisen ihmistyypin luominen ei olisi mahdotonta. Geeneistä tiedetään jo paljon ja vaikuttamalla luonnonvalintaan voidaan karsia ns. epäkelvot yksilöt pois. Sinisalo oli jalostanut kirjassaan eloit (hymyilevät tyhjäpäät, joiden suurin tehtävä oli miellyttää miestä ja huolehtia kodista), morlokit (ne naiset, jotka eivät ole eloisia. Lisääntymiskyvyttömät työläiset), maskut (maskuliiniset miehet, jotka huolehtivat perheen toimeentulosta ja joiden tehtävä oli lähinnä toteuttaa omia viettejään) sekä miinusmiehet (ei-maskuliiniset miehet, joita ei kirjasa edes pahemmin esitelty. Yhteiskunnan hylkiöitä joka tapauksessa).

Kirjan päähenkilö Vanna on merkitty eloiseksi ja fiksu isoäiti on kasvattanut hänestä naisen, joka pystyi esittämään eloisea. Todellisuudessa Vanna oli kuitenkin morlokki.  Vannan sisar Manna katoaa ja Vanna pyrkii selvittämään Mannan kohtalon. Vanna diilaa myös chiliä (erittäin kielletty aine) ja on itse jäänyt koukkuu tähän paheelliseen aineeseen. Tarina etenee eri kertojien kautta ja suuressa osassa ovat Vannan/Veran kirjeet kadonneelle siskolleen. Väliin on siroteltu hyväksyttyä kirjallisuutta (kuten katkelma teoksesta Emansipatsioni ja miehinen siitinelo (Valtion kustannus, 1956)) ja esimerkiksi Maamme-laulu uusin sanoin.
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret mantereet,
ne meist on kultaiset.

Tääll´olo meil on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?

Jos loistoon meitä saatettais
vaikk´ kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.
Sinisalon maalailema Suomi on hyvin epäteknologinen. Maassa on yksi tietokone (sekin suojattu erittäin hyvin säteilyn takia), mutta ihmisten korviin on kantautunut kuitenkin huhuja muusta maailmasta
Jossain vaiheessa mainitsit myös rakkaat kirjasi, et voi ikinä jättää niitä, mutta olen kuullut rappiodemokraattisten maiden ihmeistä, mukana kannettavista pienen pienistä koneista, joista jokainen voi kätkeä sisuksiinsa tuhat kirjaa, tuhat kirjaa, joiden tieto on päiväntuoretta, olen kuullut tarinoita tietoverkoista, joista saa vastauksen mihin tahansa itseään askarruttavaan kysymykseen napin painalluksella.
Kenelle? Tämä oli sen verran hyvä kirja, että voisinpa suositella tätä melkein kenelle tahansa. Määrittelen tämän scifiksi, mutta todellisuudessa se on sitä hyvin vähän. Eniten tämä on dystopiaa. Ja dystopiaa olisi hyvä kenen tahansa lukea, jotta tulisi ravisteltua omia totena pitämiään näkökulmia. 

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2010
  • Sivumäärä: 143
  • Juoni: Kirjassa professional organizer -koulutuksen Hollannissa saanut te Velde-Luoma antaa konkreettisia neuvoja siihen, miten omaa elämää järjestämällä saa enemmän aikaa tärkeille ja rakastamilleen asioille.


Anne te Velde-Luoman kirja kaaoksen kesyttämisestä on ajankohtainen. Tuntuu siltä, että ihmiset etsivät yhä enemmän keinoja päästä eroon tavarasta ja siten keventää elämäänsä. Jo asumisneliöiden hinta saa monet miettimään missä määrin tavaroiden säilyttäminen on järkevää. Tavaramäärien hallinnointiin kuluu suuret määrät aikaa ja erengiaa.
Valtaosa asiakkaistani kokee omistamansa tavaramäärät ja hoitamista odottavat tehtävät suurena painolastina. Monet velvollisuudentuntoiset ihmiset saattavat kieltäytyä miellyttävistäkin tapaamisista ja mukavista menoista, koska lehtikasat odottavat läpikäymistä, kaapit olisi raivattava ja kaikenlaisia paperitöitä pitäisi tehdä. Elämänilo, keveys, spontaanius ja joustavuus ovat kadoksissa. Mitä kevyempi taakka, sen ketterämmin väistät ja muutat suuntaa eli pystyt sopeutumaan uuteen tilanteeseen, kun se sitä vaatii.
Tavaroiden vähentäminen ei kuitenkaan aina ole helppoa. Kirjan ensimmäisissä luvuissa käydään läpi tavaroiden vähentämiseen liittyviä tunteita ja vaikeuksia. Te Velde-Luomalla on niihin monia käytännöllisiä vinkkejä ja ohjeita, joiden toteuttaminen askel askeleelta ei vaikutakaan enää kovin vaikealta.

Kirjassa ei tyydytä laittamaan pelkästään tavaroita järjestykseen. Huutia saavat myös paperit, sähköiset dokumentit ja sähköposti. Ajankäyttö käydään perusteellisesti läpi, jotta vuorokauden 24 tuntia tulisivat jatkossa käytettyä juuri niihin "oikeisiin" ja tärkeisiin asioihin. Kirjan lopussa on vielä luku päätöksenteosta ja valinnanmahdollisuuksien rajaamisesta. Ja kaikki tämä hyvin kompaktissa muodossa. Näillä vinkeillä elämänsä tosiaan saisi aika hyvään järjestykseen!

Plussaa kirjassa on selkeä ja helppolukuinen ulkoasu. Tekstiä elävöittämään on käytetty lainauksia ja listoja. Jokaisella luvulla on oma värinsä, jota käytetään marginaaleissa ja otsikoissa. Fontti on selkeää ja kirjaa on kaikin tavoin ilo lukea.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka kokevat järjestyksen pitämisen hankalaksi, sillä tämä kirja on erittäin motivoiva ja innostava.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Stig Saeterbakken: Läpi yön

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestymisvuosi: 2012
Sivumäärä: 268
Juoni: Norjalaisen hammaslääkäri Karl Meyerin poika kuolee oman käden kautta ajettuaan autolla
humalassa rekkaa päin, ja tragedia pakottaa varsinkin perheen isän miettimään, miksi oma poika päätyy noin synkkään ratkaisuun. Mies punnitsee jo tekemiään ratkaisuja ja niiden mielekkyyttä, mutta tämä ei kuitenkaan riitä. Meyer lähtee Itä-Eurooppaan arvoituksia huokuvalle retkelle, jonka tarkoitus on löytää vastauksia kysymyksiin, joihin ei välttämättä ole ratkaisua.

Läpi yön on psykologinen trilleri, joka loppua kohti alkaa sekoittaa kauhunsekaista satufantasiaa realismiin.  Kirjan puoleen väliin saakka teos keskittyy enimmäkseen realistisesti Meyerin perhe-elämän takaumiin  ja avioliiton ulkopuoliseen suhteen kehittymiseen, joka loppujen lopuksi johtaa pariskunnan eroon. Pojan kuolema kuitenkin laittaa kaiken hyrsky myrskyn isän pään sisällä, ja hän miettii ratkaisujensa mielekkyyttä.

Kun ajatuksen ovat jo tarpeeksi sekaisin, Meyer kulee kerrottavan Slovakiassa sijasitsevasta kummallisesta talosta, jossa ihminen joko selviää kohdattuaan omat demoninsa tai tuhoutuu, jos ei pysty niitä käsittelemään.

"Muistaakseni oli saman päivän ilta, kun Boris kertoi minulle salaperäisestä talosta jossain päin Slovakiaa, hän ei tiennyt missä, jossa ottamalla yhteyttä oikeisiin henkilöihin ja maksamalla riittävän summan rahaa, arvatenkin huimaavan suuren, sai avaimen sekä lapulla osoitteen ja ajankohdan, tarkan kellonlyömän ja päivämäärän, jolloin - jos meni taloon juuri silloin - kohtasi elämänsä pahimmat pelot. Oli ihmisiä, jatkui Boris, jotka väittivät käyneensä talossa ja tulleensa ulos kevein mielin, parantuneina kaikesta, mikä oli painanut heitä, hilpeinä ja iloisina, eikä heidän ruumistaan ahdistanut enää mikään. Toiset, hän sanoi, olivat palanneet kasvot rumina ja vääristyneinä, niin että heidän läheisilläänkin oli vaikeuksia tunnistaa heitä. Erään iho oli aiva harmaa ja nenä siirtynyt poskelle, eikä mies sanonut enä sanaakaan kenellekään, sulkeutui asuntonsa yhteen huoneeseen ja jäi sinne, kunnes kuoli vain vain pari viikkoa myöhemmin. Eräs toinen oli kuulemma mennyt talosta suoraan rautatielle ja heittäytynyt tavarajunan eteen, joka oli katkaissut hänen kaulansa."   

Hammaslääkäri pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja hyppää oman mielensä syövereihin. Slovakian reissu on jo selkeää satufantasiaa.

Romaanin perimmäisenä ideana lienee selviytymiskamppailu ehkä elämän pahimman tragedian keskellä: oman lapsen kuoleman. Meyer pohtii paljon omaa suhdettaan poikaansa, vielä elossa olevaan tyttäreensä ja ex-vaimoonsa ja rakkauttaan heitä kohtaan. Teemana on myös ihmismieli ja se, miten se rakentaa maailmasta aiva omat sääntönsä ja tulkintansa.

Tartuin kirjaan into piukkana, koska genre on itselle mieluista ja juonen salaperäisyys sai mielikuvituksen laukkaamaan. Mutta voihan pettymys! Lukijana Meyerin itsekkäät päätöksen häiritsevät ja raivostuttivat, en saanut luotua tapahtumien välille aina tolkkua - jonkunlainen koheesio puuttui -  ja henkilöhahmot jäivät etäisiksi ja yksioikoisiksi. Kirjan luettuani kohautin olkapäitäni ja totesin, ettei teoksesta jäänyt kovinkaan vaikuttavaa muistijälkeä. Hieno idea, mutta toteutus ei jostain syystä toiminut.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka osaavat heittäytyä realismin toiselle puolelle ja joita suhteellisen hankalasti toteutettu monikerroksisuus kiehtoo. Kannattaa lukea kirjaa myös ajankohtana, jona keskittyminen ei hajoile eri suuntiin.        

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Isaac Asimov: Nemesis

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi:1989 (suomeksi 1992)
  • Sivumäärä:417
  • Juoni:Eletään vuoden 2220 jälkeistä aikaa. Maa on ylikansoitettu, samoin sen avaruussiirtokunnat. Rotor-siirtokunta löytää tuntemattoman taivaankappaleen, tähden, jolle annetaan nimi Nemesis. Löydöstä ei kuitenkaan kerrota muille siirtokunnille, saati Maan väelle. Rotor oli lisäksi kehittänyt hyperassistentin, jonka avulla avaruudessa pystyi matkaamaan kohtuullisessa ajassa. Hyperassistentin avulla Rotor matkaakin Nemesiksen lähelle ja perustaa lisäksi pienen siirtokunnan Erythroon, Maan kaltaiselle planeetalle, jossa on kuitenkin jotakin omituista. Samaan aikaan Maassa yritetään kehittää epätoivoisesti Hyperavaruuslentoa, jotta Maapallon asukkaat ehtisivät tuhoutumisen alta pois.

Isaac Asimov on yksi tunnetuimpia Scifi-kirjailijoita. Asimovin Säätiö-sarja sekä robotiikkaan liittyvät romaanit ovat vanhoja, mutta tunnettuja. Nemesis on Asimovin viimeisimpiä romaaneja (Asimov kuoli verensiirrosta saamaansa AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin 1992) ja luulisin, ettei kyseessä ole Asimovin parhaisiin kuuluva romaani. Tai sitten Säätiö-sarjan kehuminen on ollut ylimitoitettua. Itselleni tämä oli ensimmäinen Asimovin kirja ja pidin Asimovin tavasta kirjoittaa. Vaikeat asiat saatiin kuulostamaan helpommalta ja yltiöteoreettisiin pohdintoihin ei päädytty.

Maapallon tuleva tuhoutuminen on hyvin yleinen teema Scifissä. Tässäkin kirjassa Maa on ylikansoitettu ja pahasti saastunut. Tämän lisäksi vielä Nemesiksen rata uhkaa Maata.
Marlene sanoi: "Näytät siltä kuin ajattelisit, että se olisi paljon pahempaa kuin miltä saat sen kuulostamaan. Mitä se haittaisi jos Nemesis panisi Aurinkokunnan värisemään vähän enemmän  - jos se kerran asettuu taas jälkeenpäin?"
"Niin, mutta asettuuko se täsmälleen samaan paikkaan? Siinä pulma. Jos Maan tasapainoasema on hiukan toinen -  hiukan kauempana Auringosta, hiukan lähempänä, jos sen kiertorata on hiukan epäkeskisempi tai sen akseli hiukan enemmän tai vähemmän kalteva - miten se vaikuttaa Maan ilmastoon? Pienikin muutos voi tehdä siitä asumiskelvottoman."
Nemesiksessä on rinnakkain kaksi tarinaa. Tarina Marlenesta, joka päätyy asumaan Erythroon. Marlene on erikoinen lapsi, joka pystyy kommunikoimaan Erythron (tai sen eliöiden) kanssa. Toisessa tarinassa ollaan Maassa, jossa kehitetään hyperavaruuslentoa. Maassa päähenkilönä on Marlenen isä.

Kirjan tapahtumat etenevät kivasti, mutta reilut 400 sivua on ehkä hieman ylimitoitettu mitta. Asiat olisi voinut tiivistääkin. Lisäksi loppu oli hieman pliisu. Kirjailijan usko ihmiskunnan järkevyyteen on ehkä liian suuri, jonka takia kirjan  loppuratkaisu ei tuntunut todenmukaiselta.

Kenelle? Scifin harrastajille. Kävisi myös ensimmäiseksi scifi-kirjaksi.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä: 288
  • Juoni: Janne ja Teemu, nelikymppiset veljekset, matkustavat isoäitinsä miehen, Jalmarin, perunkirjoitukseen toiselle puolelle Suomea. Mukanaan heillä on Jalmarin uurna ja odotus miljoonaperinnöstä. Veljekset eivät ole pitäneet yhteyttä, joten yhteisellä automatkalla ehditään käydä läpi niin lapsuuden traumat kuin nykyisetkin elämäntilanteet.
Kuvan siili ei liity tarinaan

Kirjoittelin tänne Kirjakompassiin viime vuoden tammikuussa arvostelun Roope Lipastin edellisestä kirjasta Rajanaapuri. Kehuin sen silloin taivaisiin, mitä selvästi ei olisi pitänyt tehdä, sillä nyt en tiedä mitä sanoja käyttäisin kertomaan että Perunkirjoitus oli vielä parempi.

Jos mahdollista, Perunkirjoitus on mielestäni ehjempi ja monipuolisempi kuin Rajanaapuri. Tässä kirjassa ei tullut tylsää hetkeä, sillä tarina piti mielenkiintoni hyvin yllä. Sinänsä lähtötilanne oli haastava: koko kirja käsittelee vain yhtä automatkaa ja on aika vaikeaa kirjoittaa lähes kolmesataa sivua yhdestä automatkasta. Lipastilta se kuitenkin onnistui todella hyvin. Toki kirja ei sinänsä kertonut pelkästään ajomatkasta, sillä paljon muisteltiin myös poikien lapsuutta ja nuoruutta sekä Jalmarin elämää.

Lipastin teksti on humoristista, mutta kirjassa käsiteltiin Teemun ja Jannen suhdetta myös syvemmällä tasolla ja veljekset selvittelevät monia kipeitä asioita. Näiden tunnelmien vaihtelu teki kirjasta niin hyvän. Kumpikaan päähenkilöistä ei ollut erityisen sympaattinen, mutta he olivat silti kovin inhimillisiä. Arvoituksellisuus säilyi kirjan loppuun asti ja yllätyksiä tuli vielä kirjan viimeisillä sivuilla.

Lipastin kirjoitustyyli on loistava: yllätyksellinen ja oivaltava.
Janne on aina osannut kääntää asiat edukseen. Lapsena se tapahtui huutamalla ja vaatimalla, yksinkertaisesti varastamalla huomio. Ei hienotunteisesti niin kuin taitava jalokivivaras vaan pikemminkin niin kuin sekakäyttäjä, rähjäämällä ja uhkaamalla tehdä itselleen pahaa, jos häntä ei heti ryhdyttäisi paapomaan ja kehumaan.
Ja aina äiti ryhtyi. Kerran päivässä Janne sai jonkinlaisen raivokohtauksen, joka liittyi johonkin sellaiseen, että joku oli sanonut hänelle yhden poikkipuolisen sanan, kuten että viitsisitkö laittaa takkisi naulakkoon. Hän ei kestänyt minkäänlaista itseensä kohdistuvaa arvostelua vaan käänsi sen aina niin, että vika oli muissa. Jos hän jäi kiinni käsi piparipurkilla, se oli piparipurkin syy. Ja koska äiti ei jaksanut tapella Jannen kanssa, hänkin päätyi syyttämään purkkia. Meidän keittiönkaapissa oli ylivoimaisesti Suomen syyllisin piparipurkki.
Kenelle? Hauskasta ja oivaltavasta tekstistä pitäville ja kipeistä sisarussuhteista kiinnostuneille. Hyvä tarina, joka tempaa mukaansa!

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestymisvuosi: 2012
Sivumäärä: 340
Juoni: Kirja on periaatteiltaan tyypillinen nuorten rakkausromaani. Kaksi yhdysvaltalaista nuorta rakastuu, mutta heidän rakkautensa edessä on esteitä. Ei tosin mitään tyypillisiä, vaan kuolemaan johtavia syöpäkasvaimia. Romaanista on tehty myös huippusuosittu elokuva.

Teos alkaa, kun 16-vuotiaan, parantumatonta syöpää sairastavan Hazelin äiti puoliksi pakottaa tytön vertaistukiryhmään, koska Hazelin elämän keskipisteiksi ovat nousseet tv, lukeminen ja kuoleman mietiskely. Kiinnostus ulkomaailmaa kohtaan on kadonnut, ja vastentahtoisesti Hazel raahaa happipullonsa ja itsenä vertaistukiryhmään. Ryhmä osoittautuukin paljon loistokkaammaksi kuin tyttö on etukäteen ajatellut, sillä hän tapaa siellä Augustus Watersin, maailman komeimman, vaikkakin yksijalkaisen pojankolliaisen. Nuorten välille kehkeytyy rakkasusuhde siitäkin huolimatta, että Hazel sairastama syöpää tulee ajamaan tytön ennenaikaiseen hautaan.

Jossain välissä nuoret lähtevän Amsterdamiin Hazelin suosikkikirjailijan perään, sillä pariskunta haluaa tietää, miten heidän lempikirjansa hahmojen elämät jatkuvat kirjan yllättävän lopun jälkeen. Reissu ei menekään ihan niin kuin Strömsössä, ja pettymys on karvas. Elämä kuitenkin jatkuu, ainakin hetken, mutta sitten Hazel saa kuulla Augustuksen sairauden pahenevasta käänteestä.

Kirjan henkilöhahmot on mielestäni kypsästi rakennettu, vaikka päähenkilöt ovatkin teinejä. Syntyjä syviä mietiskelevät nuoret joutuvatkin tosin piehtaroimaan sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat lähinnä elämän ehtoopuolella ehtineitä vanhuksia. Vaikka heidän miettimänsä aiheet ovat vakavia, kirjailija osaa käsitellä niitä tarpeeksi helppolukuisesti niin, että teinienki mielenkiinto pysyy yllä. Päähenkilöt ovat kaikesta huolimatta kuitenkin teinejä, ja he myös tekevät teinimäisiä asioita. Välillä he viettävät aikaa vertaistukiryhmästä tuttujen muiden syöpänuorten kanssa. Myös musta huumori auttaa kummasti.

" 'Waters', Isaac huikkasi. Hei mies, missä olet?'
'Gus on torkuilla', sanoin ääni särähtäen. Isaac pudisti päätään, eikä kukaan sanonut mitään.
'Tosi paskajuttu', Isaac sanoi hetken kuluttua. Hänen äitinsä oli ottanut tuolin ja talutti Isaacin sen luo. Isaac istahti.
'Hakkaan sokean perseesi vielä mennen tullen Counterinsurgencessa', Augustus sanoi kääntämättä päätään. Lääke hidasti hänen puhettaan mutta vain sen verran, että hän puhui niin kuin tavallinen ihminen.
'Eivätkö kaikki perseen ole sokeita', Isaac vastasi ja hamuili epämääräisesti  ilmaa äitiään etsien. Äiti otti Isaacista kiinni ja veti hänet pystyyn, ja he menivät yhdessä sohvan luo. Gus ja Isaac halasivat kömpelösti. 'Mikä on vointi?' Isaac kysyi.
'Kaikki maistuu metallilta. Mutta muuten olen vuoristoradalla, joka menee koko ajan vain ylöspäin', Gus vastasi. Isaac nauroi. 'Miten silmät?'
'Ihan hyvin', Isaac sanoi.'Ainoa pulma on siinä, että ne eivät ole päässäni.'
'Hyvä juttu', Gus sanoi. 'En yritä kisata enkä mitään, mutta koko kroppani on pelkkää syöpää.'
'Niin minä kuulin', Isaac sanoi yrittäen pysyä pokkana. Hän hamuili Gusin kättä mutta löysi vain reiden.
'Minä olen varattu', Gus sanoi."
Teemoiksi nousevat ehdottomasti selviytyminen ja omien pelkojen voittaminen, mutta myös ensirakkaus. Hazelin ja Augustuksen on kohdattava sellaisia asioita, joiden kanssa myös aikuisilla menisi sormi suuhun. Ahdistavaa on myös se, että elämän suurimmista haastaeista on selviydyttävä yksin. Teos on riipaiseva ja nuortenkirjaksi älykäs, huumoria onneksi unohtamatta.

Suosittelen kirjaa tietysti nuorille. Aihe ei todellakaa ole kevyt, mutta mustalla huumorilla höystetty käsittelytapa tekee siitä helpomman. Epäilisin myös, että tytöt innostuvat kirjasta enemmän kuin pojat, koska aiheena on rakkaus ja tunteiden sekamelska. Varsinaista toimintaa ei löydy. Aikuiseen makuun Tähtiin kirjoitettu virhe on ehkä liian yksikerroksinen, mutta nuorille juuri passeli.
     

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Vinkkaaja: Leena
  • Sivumäärä:283
  • Julkaisuvuosi: 2015
  • Juoni: Karin on viisikymppinen historianopettaja, joka toipuu avioerostaan. Sattumalta Karin kohtaa Laurin, jolla on myös takanaan avioero. Tässä rakkaustarinassa seurataan näiden kahden rakastumista ja mietitään elämän solmukohtia

Luin tämän kirjan ns. välipalana ja se olikin siihen tarkoitukseen juuri oivallinen. Helppoa ja mukavasti luettavaa tekstiä. Mukava tarina. Asiat etenivät ja ihmiset kasvoivat. Tavallaan helppo kirja, mutta kuitenkin kovin ajankohtainen ja ihmisen syvimpään porautuva.

Aikana, jolloin avioerot ovat täysin normi, on tämä kirja juuri asian ytimessä. Välillä rakkaus loppuu, vaikkei sen haluaisikaan loppuvan. Välillä parisuhde on sitä, mitä ihminen tarvitsee, mutta aina se ei ole mahdollista. Välillä ihmisen taas on parempi olla ilman sitä parisuhdetta. Tämä kirja teki minut iloiseksi siitä, että enää tänä päivänä ei ole pakko tehdä niin kuin on aina tehty. Uudenlaisia ratkaisuja saa tehdä ja ne ovat hyväksyttäviä.

Pidin kovasti Nuotion kirjan tunnelmasta. Klassista musiikkia ja teetä. Oikein sopiva kombo. Tähän vielä lisättynä päähenkilö Karin, joka pohdiskelee asioita ja ei ole ollenkaan liian suoraviivainen. Ja kuten Nuotio asian oivallisesti ilmaisee: tee auttaa aina.
Vedän villatakin yöpaidan päälle ja menen keittiöön keittämään teetä. Pyörittelen puhelinta kädessäni, haluaisin kirjoittaa vastauksen, mutta en osaa. Tee auttaa aina. Sellaisille sisältä vapiseville ihmisille kuin minä tee on parasta lääkettä. Ei ole ongelmaa, joka ei ratkea hyvin haudutetun teen avulla. Keittiöni ei ole suuren suuri eikä sitä ole remontoitu vastikään, pinnat ovat hieman kuluneet, mutta minä pidän siitä. Tämä on ensimmäinen oma keittiöni. Täällä kukaan ei tule sanomaan, miten astianpesukone pitäisi täyttää.
Tämä kirja kertoo tarinan rakastumisesta. Lukijanakin koin sen kutkuttavan tunteen, kun ihastuu/rakastuu johonkin. En oikein ole rakkausromaanien suuri ystävä, mutta jotenkin tämä tarina vei minut mukanaan. Ja kuten rakkausromaaneilla yleensä tälläkin kirjalla on onnellinen loppu  (vaikkei sitä varmaan kuuluisikaan paljastaa).

Kenelle? Helppoa, mukavaa kirjaa etsivälle. Sinulle, joka haluat lukea hyvin kirjoitetun rakkausromaanin (joka ei ole aivan ennalta arvattava) tai etsit sopivaa välipalaa.



torstai 14. toukokuuta 2015

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 269
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Kolmekymppinen Frida on elämässään suurten päätösten äärellä. Hänen miehensä toivoo lasta, mutta Fridaa vaivaa suvussa kulkeva rauhattomuus, joka yllyttää valitsemaan lähtemisen ja vapauden jäämisen ja perheen sijasta. Menneiden sukupolvien valinnat tuntuvat painavina vielä nykyhetkessäkin ja Frida kerii auki sukunsa tarinaa: oman isänsä, joka pakottautui jäämään huonoin seurauksin; isänisän Pojun, joka lähti ja jätti taakseen niin paljon; isänisänäidin Sirin, joka jäi vangiksi omaan elämäänsä.


Olen viime aikoina lukenut kaksi muutakin tuoretta sukupolviromaania (Kinnusen Neljäntienristeys ja Lähteenmäen Ikkunat yöhön) ja aihe ei vieläkään kyllästytä. On valtavan mielenkiintoista pohtia millä tavalla menneiden sukupolvien valinnat ja pyrkimykset vaikuttavat elämäämme tänä päivänä.

1900-luvun alussa syntynyt Sigrid Eleonora, Siri, hotellinomistajan tytär, unelmoi loisteliaasta ja jännittävästä elämästä, mutta naituaan ikävystyttävän Per Henrikssonin ja saatuaan lapsia, hän tyytyy unelmoimaan, että lapsista nuorin, Poju, vie hänet aikuistuttuaan ulkomaille seikkailuihin. Pojulla onkin palava halu päästä Amerikkaan, jonne hän pian lähtee jättäen koti-Suomeen äitinsä, vaimonsa ja lapsensa. Poju ei asetu aloilleen Amerikassakaan vaan toteuttaa lähtemisensä vielä monen monta kertaa. Pojun poika Raimo on perheensä kunniallisesti elättävä myyntimies, joka sairastuu skitsofreniaan ja jättää hänkin tavallaan perheensä. Frida, Raimon tytär, on hoitanut vuosia isäänsä ja pelkää sitoutumista Emiliin. Hän lähtee Montpellieriin pohtimaan haluaako olla ihminen, joka lähtee vai jää.

Kirja etenee kahdessa tasossa. Välillä kuljetetaan menneiden sukupolvien tarinaa kronologisesti ja välillä Frida elää nykyelämää ja muistelee omaa menneisyyttään. Menneiden sukupolvien tarina on looginen ja etenee hyvin, mutta Fridan elämää koskevat osat ovat ajoittain hiukan sekavia enkä lukijana aina tiennyt mistä ajasta puhuttiin. Se ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta tai tarinan ymmärtämistä.

Frida tekee mielenkiintoisia pohdintoja ja johtopäätöksiä suvun vaiheista.
Ajatuksissaan hän rakasti meitä lapsia, ja tyttöä yhteiskoulun pihalla hän rakasti ehkä eniten; yhä rakastaa, vaikka tyttö yhteiskoulun pihalla on tukeva keski-ikäinen nainen, joka ei halua olla missään tekemisissä hulluuden kanssa.
Olin ajatellut, että haluan perheen oman rikkimenneeni tilalle - ja nyt ymmärsin yhteyden, tämä oli sama halu kuin isällä sen kesän jälkeen, kun hän palasi San Franciscosta.
Isä yritti jäädä, vaikka halu lähteä oli niin valtava, että hän meni vapaa-aikanakin lentokentälle katsomaan koneita. Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.
Tämä on kirja sinulle, jota lähtemisen jä jäämisen tematiikka kiinnostaa. Kumpi on vaikeampaa ja kumpi tuskallisempaa. Kirja on ehdottomasti mielenkiintoinen myös monen sukupolven kasvutarinana ja kuvauksena 1900-luvusta.
 

torstai 7. toukokuuta 2015

Nura Farah: Aavikon tyttäret

  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä:236
  • Juoni:Khadija on nuori tyttö, joka elää 1900-luvun puolivälin Somaliassa. Khadija on taitava runonlaulaja sekä tunnollinen tytär. Kuljettaessaan kameleita hän joutuu kamelivarkaiden uhriksi. Khadjan onneksi vanhempi mies Keyse Libaax pelastaa hänet ja vie turvaan. Keyse rakastuu Khadjaan ja ottaa Khadjan lopulta toiseksi vaimokseen.
Tämä kirja ei sinällään antanut minulle mitään uutta, mutta kirjan tekeekin mielenkiintoiseksi nimenomaan kirjailija. Nura Farah nimittäin muutti 13-vuotiaanan Somaliasta Suomeen. Farah onkin ensimmäinen suomalainen somalikirjailija. Aavikon tyttäret on kirjailijan esikoisteos.

Kirjan päähenkilö Khadja elää paimentolaisheimossa. Elämä on niukkaa, mutta kuitenkin palkitsevaa. Kirjailija kuvailee paljon päivittäisiä rutiineja ja ottaa lukijan mukaansa aavikon reunalle.
Väsyneet vuohet ja lampaat eivät jaksaneet kävellä, mutta Khadija työnsi määkiviä eläimiä takamuksesta. Hän täytti kulhot ja antoi eläinten juoda. Naapurimajan äiti kauhoi vettä ja kylvetti pikkuisiaan. Lapset käkättivät ja jahtasivat alasti toisiaan. Vanha nainen heitti huivin niskastaan ja pesi ruskean kovaksi kuivuneen hennan. "Tämä on ollut pahin kuivakausi. Se kesti liian kauan ja karjaa kuoli", harvahampainen nainen sanoi ja ylisti Allahin armoa. Khadijakin yhtyi kiittämiseen ja pärski vettä kasvoilleen. Kaikkialla pestiin vaatteita ja koko leiri kohisi veden lorinasta. Isolehtiset puut muuttuivat värikkäiksi, kun niiden oksille levitettiin sarongeja kuivumaan. Kapeilla oksilla lepäsi vihreitä, sinisiä ja valkoisia kankaita. Miehet vaihtoivat sarongit tervehtiäkseen uutta kautta. Miehet ja naiset pärskivät vettä kasvoilleen ja surulliset ilmeet väistyivät ja tilalle ilmestyivät kirkkaat ja varovaiset hymyt. Vesi pesi surut ja huolet ja naiset lauloivat.
Somalinaiset ovat kirjassa vahvoja ja omatahtoisia. Kuitenkin mies on selkeästi se, joka tekee päätökset. Länsimaiselle lukijalle hankalaa luettavaa oli ympärileikkaus sekä nuorena naimisiin meneminen. Yritin lukea kuitenkin tätä kirjaa kuvauksena yhdestä kulttuurista.

Kirjassa seurataan Khadjan elämää lapsuudesta aikusuuteen. Kirjan lopussa Khadjalla on itsellään jo useampi lapsi. Samaan aikaan Khadjan varttumisen kanssa seurataan myös Somalian vaiheita ja itsenäistymistä.

Kirja on hyvä kuvaus yhteisöstä, joka on itselleni vieras. Kirjailija pystyy hyvin kuvaamaan Somalian elämää, mutta katsoo kuitenkin asioita selvästi ulkopuolelta. Hieman tästä kirjasta tuli mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

Kenelle? Sinulle, joka olet kiinnostunut Somaliasta maana. Sinulle, joka haluat oppia somalilaisista muitakin, kuin vain sen, minkä näemme omasta näkökulmastamme katsoessamme.


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestymisvuosi: 2014
Sivumäärä: 559
Juoni: Finlandia-palkinnon vuonna 2014 pokannut teos kietoutuu yhdysvaltalaisen professori Joe
Chayefskin elämän ympärille. Lama-Suomessa suomalaiseen tyttöön tutustunut nuori Joe rakastuu, jättää kaiken Yhdysvalloissa ja yrittää leikkiä perhettä pimeässä pohjolassa Alinan kanssa. Tästä ei kuitenkaan tule mitään, ja Alina ja pariskunnan pieni poika Samuel jäävät Suomeen, kun Joe palaa takaisin Jenkkilään ja aikanaan perustaa sinne uuden perheen. Suomi ja sen asukkaat tuntuvat vain kaukaiselta unelta.

Kaikki tuntuu sujuvan hyvin, kunnes keski-ikäisen Joen elänkoelaboratoriota vastaan alkaa järjestelmällinen sabotointi, ja tilanne riistäytyy totaalisesti käsistä. Trilleriksi luonnehditun kirjan tapahtumat alkavat toden teolla.

Chayefskin elämä saa yhä enemmän painajaismaisia sävyjä, kun eläinkokeita vastustavat ryhmät ottavat Joen silmätikukseen. Jopa miehen perheenjäsenet saavat pelätä varjojaan, kun heidän kotiinsakin aletaan tehdä terrosistitekoja. Tilanne menee siihen, että perhettä suojellaan ja vartioidaan vuorokauden ympäri, ja silti arkeen on asettunut vakituiseksi vieraaksi pelko. Kaiken tämän keskellä Joe yrittää luovia markkinoinnin kanssa sekaantuneen murrosikäisen tyttärensä vapauksien ja vastuiden välillä, ja jossain välissä pitäisi huomoida myös vaimo ja toinenkin lapsi. Ei ole helppoa.

Samaan aikaan Suomessa Alina on huolissaan huippuälykkäästä Samuelista, joka on ylioppilaskirjoitusten jälkeen ajautunut lain väärälle puolelle. Samuel on jossain päin Yhdysvaltoja ja on vaarallisen katkeroitunut oman isän välinpitämättömyydestä. Saako Samuel kostettua isälleen hylkäämisensä?

Jos teosta He eivät tiedä mitä tekevät pitäisi kuvailla vain yhdellä sanalla, se olisi älykäs. Jussi Valtonen käyttää paljon aikaa pitäessään lukijaa tiedemaailmassa ja sen termistössä, tavoissa ja elämänmenossa. Vaikka tiedettä käsitellään kirjassa paljon, se ei ole sen pääsanoma, vaan se, mistä kukaan loppujen lopuksi tietää, mikä on totuus. Miten meitä ihmisiä voidaan kaikesta pyristelyistä huolimatta vetää mukaan markkinoinnin salakavalaan maailmaan, ja kuka on vastuussa, kun jotakin tapahtuu? Vaikka tietomäärä on nykyää huikea ja kaikkien saatavilla, takaavatko nämä seikat varmasti ymmärryksen maailmanmenosta? Maailma koostuu paljon muustakin kuin yksittäisistä faktoista. Loppujen lopuksi tärkeintä on se, miten ymmärrämme, kohtelemme ja tulkitsemme toinen toisiamme inhimillisesti. Jos tämä jää vajavaiseksi, katastrofin ainekset ovat ilmassa.  Teos ottaa vahvasti kantaa juuri tähän. Omasta mielestäni oli erityisen mielenkiintoista lukea siitä, miten Joen tytär Rebecca saadaan valjastettua erään uuden innovaatiolaitteen iAm:n markkinointiin erittäin salakavalalla tavalla. Tilanne menee niin pitkälle, että jossain vaiheessa yhtiö käytännössä omistaa tytön.

"Rebeccan "ystäviltään" lahjaksi saatu iAm-laite, matkapuhelin joka ei ollut puhelin, oli minikokoinen "käyttöliittymätön" katselulaite. Rebeccan saama yksilö oli vielä prototyyppiasteella, mutta korjailtu versio oli tosiaan tulossa myyntiin jo syksyllä.
Laitteella pystyi ilmeisesti ainakin selaamaan nettiä, katsomaan videoita ja kuuntelemaan musiikkia. Mutta mitään käyttöliittymää ei enää varsinaisesti ollut, kuten yritys asian käyttöoppaassa esitti: kokemukset siirrettiin muutaman pienen ja tyylikkäästi muotoillun elektrodin kautta suoraan kuulo- ja näköaivokuorelle. Aistien pääteasemat aivokuorella edelleen tarvittiin, mutta ei aistisoluja, elämykset mutta ei ulkomaailmaa - vain laite.
-- Kaikki yksityiskohdat - kuten se, missä, mitä ja millä tavalla Rebecca katsoi ja miten hänen aivonsa siihen reagoivat - rekisteröityivät ilmeisesti laitevelmistajalle suoraan ilman erillisiä toimenpiteitä."  
Kirjan lukemisen jälkeen jäin ahdistuneena miettimään, missä kohtaa tiede ja teknologia lakkaavat olemasta ihmisen palvelijoita ja milloin ne alkavat valjastaa ihmisiä jonkun muun tarkoituksiin sopiviksi. Tässä mielessä teoksessa on siis paljon scifimäisyyttä, mutta tässä kirjassa antiutopiat olivat varsin uskottavia.

Kenen kannattaisi lukea opus? Fiksun, tieteen ja teknologian mahdollisuuksista kiinnostuneen lukijan. Onneksi mukana on myös ihmissuhdekuvioita, mikä tasapainottaa välillä raskasta tiedelöpinää, joten ei hätää, jos et ole niin innostunut alussa mainituista asioista.


keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kjell Westö: Kangastus 38

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä: 334
  • Juoni: Vuoden 1938 Helsinkiin sijoittuvassa romaanissa kurkistetaan suomenruotsalaisen eliitin elämään toisen maailmansodan kynnyksellä. Varatuomari Thune pitää asianajotoimistoa ja tapaa ystäviään keskiviikkokerhossa. Thunen konttoristi rouva Wiik kantaa vuoden 1918 sodan painavia muistoja sydämessään. Muistot ovat paljon raskaampia kuin aluksi saattaisi kuvitellakaan.

Kirjan ehdottomasti parasta antia olivat Helsingin kaupunkikuvaukset, joiden uskon olevan historiallisesti todenmukaisia. Oli jännittävää yrittää kuvitella miltä Helsinki näytti siihen aikaan. Kirjan avulla se oli helppoa, sillä kuvaukset olivat niin eläviä. Lisäksi monet Helsingin nykyisen kantakaupungin talot olivat silloin jo pystyssä, joten maisemaa oli helppo kuvitella.

Kangastus 38:lla oli dramaattinen juoni, ja jännitys pysyi hyvin yllä. Vähä vähältä paljastettiin rouva Wiikin menneisyydestä uusia asioita, jotka laittoivat aiemmin kerrotun uuteen valoon. On hyvä, että vuoden 1918 tapahtumista kirjoitetaan nykyään niin monipuolisesti ja myös punaisten näkökulmasta. Sota on traaginen vaihe suomalaisten historiassa ja ansaitsee tulla käsitellyksi hyvin.

Olisin kaivannut kirjan loppuun kirjailijan osuutta, jossa hän olisi kertonut mikä kirjassa pitää paikkansa ja mikä on kirjailijan luomaa tarinaa. Kirjassa oli kyllä sellainen, mutta se oli niin lyhyt, että ei oikeastaan tuonut lisäarvoa historiaa tarkemmin tuntemattomalle lukijalle. Siksi olisin ollut kiitollinen myös lyhyestä historiakatsauksesta. Lukion historiantunneista ei ole jäänyt mieleen esimerkiksi kuinka moni punainen suljettiin vankileireille ja kuinka moni selvisi niistä hengissä. Se olisi vienyt kirjan tarinan syvemmälle tasolle.
Milja Matilda ei tiennyt miksi naisvangit olivat niin paljon elinvoimaisempia kuin miehet.
--- Monien miesten silmissä oli jotakin sammunutta ja kuollutta. Kuin he olisivat vaipuneet niin syvälle epätoivoon, etteivät enää halunneet elää.
Naisten silmissä taas paloi tuli edelleen. Hän näki elämänhalun kipinöivän heidän katseissaan kasarmin hämärässä, hän kuuli heidän toivottavan toisilleen hyvää yötä vakaalla äänellä ennen kuin he asettuivat pitkäkseen ja yrittivät saada unta karulla asfalttilattialla. Jotkut paloivat vihasta valkoisia kohtaan, toisia kannatteli yksinkertainen unelma että pääsisi jonakin päivänä pois leiriltä ja alkaisi taas elää.
Ehkä oli niin, Matilda ajatteli myöhemmin luettuaan kirjoja ja tutustuttuaan Hannekseen, että miehet aina odottivat liikoja. Itseltään, elämältä, vallankumoukselta. Kun taas naiset - varsinkaan työläisnaiset - eivät odottaneet mitään, eivät ainakaan mitään hyvää.
Siksi naisista tuli kuin tiukkaan punottua köyttä: peräänantamattomia ja loppuun kulumattomia.
Vaikka pidin tarinasta ja aihepiiristä, kirjan henkilöt jäivät etäisiksi. Jotta kirja koskettaa minua lukijana, täytyy henkilöiden olla inhimillisiä ja sellaisia joihin voin samaistua. Minun täytyy ymmärtää heidän tunne-elämäänsä ja toimintansa motiivit, jotka kertovat syyt heidän käytökselleen (erityisesti silloin jos se vaikuttaa itsekkäältä tai järjettömältä). Varatuomari Thunen tai rouva Wiikin persoona ei avautunut minulle sillä tavalla.

Uskon, että kaikkia lukijoita se ei suinkaan häiritse. Kirjan voi tulkita myös niin, että tunnepidättyväinen kirjallinen ilmaisu kuvasti molempien päähenkilöiden tunne-elämän ongelmia. En ole lukenut muita Kjell Westön kirjoja, joten en osaa sanoa kuinka tyypillinen kirjoitustyyli tämä hänelle on.

Erityismaininnan ansaitsee se, että kirjassa sivuttiin Euroopaa tuohon aikaan riivanneita juutalaisvainoja. Vainoa kokivat myös Suomen juutalaiset ja tässä kirjassa tilanteen absurdius ja häpeällisyys tulivat iholle. Tuomarit julistivat yleisön tyrmistykseksi juoksukilpailun voittajaksi toiseksi tulleen, sillä kilpailun oikea voittaja oli juutalainen. On tärkeää muistaa menneisyyden tapahtumat, jotta voimme estää niitä tapahtumasta uudelleen. Tämä aihepiiri on jälleen hirveällä tavalla ajankohtainen.

Tämä kirja sopii erityisesti ajan kuvauksista kiinnostuneille. Kirja käsitteli monia mielenkiintoisia teemoja ja sijoittui aikaan, jolloin Suomessa vasta seurattiin Euroopassa leviävää maailmansotaa eikä vielä osattu arvata sen vaikutuksia Suomelle. Myös Helsinki-fanit nauttivat historiallisen pääkaupungin kuvauksista.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Gillian Flynn: Paha paikka

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2009
  • Sivumäärä: 378
  • Juoni: Libby Day jäi henkiin, kun hänen äitinsä ja sisarensa surmattiin. Libby oli silloin seitsemän. Perhesurman jälkeen Libby todisti veljeään Beniä vastaan oikeudessa. Veli tuomittiinkin äitinsä ja sisartensa murhasta. Ben ei kuitenkaan ikinä myöntänyt syyllisyyttään, muttei myöskään varsinaisesti kieltänyt. Libby oli vakuuttunut veljensä syyllisyydestä, olihan hän ainakin kuullut veljensä äänen surmayönä.

Veri on vettä sakeampaa. Vai onko? Sukulaisuus ei kuitenkaan estänyt Libbyä todistamasta omaa veljeään vastaan. Libby uskoi vakaasti omaan todistukseensa, kunnes muut ihmiset osoittivat hänelle muitakin mahdollisuuksia. Kenties hänen veljensä Ben ei ollutkaan paha, tai ainakaan niin paha, kuin Libby oli ajatellut.
Ajelin kotiin ja ajattelin Beniä kuin omiin ajatuksiinsa syvälle vaipunut alakoulutyttö. Mielessäni oli seitsemänvuotiaasta asti pyörinyt samanlaisia kummitustalovälähdyksiä hänestä: Ben mustatukkaisena, siloposkisena, puristamassa kirvestä käsissään, ryntäämässä käytävää pitkin Debbyä kohti, hyräilemässä tiukkojen huulten välistä. Benin veren täplittämät kasvot, huutoa, haulikko kohoamassa hänen olkaansa vasten.
Olin unohtanut, että aikoinaan oli ollut olemassa pelkkä Ben, ujo ja vakava poika kummallisine, levottomuutta herättävine huumorintajupuuskinen. Pelkkä veljeni Ben, joka ei ollut voinut tehdä sitä, mitä hänen väitettiin tehneen. Mitä minä väitin.
Libby rupeaakin tutkimaan omatoimisesti tapausta ja löytää monia ihmisiä menneisyydestään. Muiden ihmisten avulla hän pääsee kurkistamaan syvemmälle menneisyytensä.

Tämä trilleri on sikäli hyvin samanlainen kuin Gillian Flynnin Kiltti tyttö (voit lukea siitä täällä). Juoni on tiheä ja yllätyksellisyyteen pyritään. Kirjassa ollaan myös kahdessa eri aikakaudessa. Vuodessa 1985, jolloin perhesurma tapahtui sekä nykyhetkessä. Nykyhetken tapahtumat nähdään Libbyn kautta, menneisyyden tapahtumat sen sijaan Benin ja äidin kautta. Loppua kohden narukerä alkaa avautua ja Libby saa tietää totuuden (joka ei ikävä kyllä ollut aivan niin yllätyksellinen kuin olisi voinut olla).

Pidin Kiltistä tytöstä todella paljon (toimi myös leffana) ja Paha paikka ei aivan täyttänyt odotuksiani. Kirja oli ehdottomasti hyvä, muttei ehkä kuitenkaan loistava. Kirja piti otteessaan, mutta kyllä tämän malttoi laskea yöpöydällekin.

Kenelle? Tämä sopii varsinkin trillereistä pitäville. Miellyttävä lukuromaani vaikkakin paikoin hieman raaka. Helppoa ja nopeaa luettavaa.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 200
  • Julkaisuvuosi: 1992
  • Juoni: Nelikymppinen Merete Mazzarella kuuli äitinsä sairastavan syöpää ja alkoi kirjoittamaan päiväkirjaa heidän viimeisistä yhteisistä viikoistaan. Mazzarellan äiti eli vain kolme kuukautta syövän toteamisesta. Myöhemmin noista kirjoituksista syntyi tämä kirja kunnianosoituksena sille ihmiselle, joka Mereten äiti kerran oli. 


Päällimmäisenä tästä kirjasta jäi mieleen se kuinka hienon kuvauksen Mazzarella kirjoitti äidistään. En tietysti tiedä kuinka todenmukainen kuvaus on, mutta kirjasta välittyi kokonainen ihminen erilaisine inhimillisine piirteineen. Jälkeenpäin tuntui siltä kuin olisin itsekin tuntenut Annamarie Schreckin, uteliaan ja iloluonteisen realistin.
Yleensäkin heidän välillään oli paljon sellaista, mistä ei koskaan puhuttu. Äiti ei uskonut että asiat puhumalla paranisivat eikä ainakaan että riita ratkaisisi mitään. "Sanat luovat sen, mitä ne sanovat", äidillä oli tapana huomauttaa, "eikä vihassa sanottu oikein koskaan unohdu." Mutta jos isä ärähti hänelle, hän suhtautui siihen äärimmäisen rauhallisesti. En tiedä tajusinko koskaan ärtymyksen syytä, mutta muistan että kerran isä nousi ruokapöydästä, huitaisi lautasliinansa pois ja sanoi: "Koska kukaan täällä ei kumminkaan piittaa minusta, niin voin yhtä hyvin ottaa vaatteeni ja häipyä." Kun hän oli paiskannut ruokasalin oven kiinni perässään, äiti sanoi: "Ei tämä niin vaarallista ole, ei hän kuitenkaan tiedä missä hänen vaatteensa ovat."
Annamarie Schreck ja hänen läheisensä saivat lopulta vain kolme kuukautta aikaa tottua ajatukseen hänen lähestyvästä kuolemastaan. Vääjäämättömästi etenevä sairaus vaikeutti hänen elämäänsä vähä vähältä ja vähensi jaksamista. Luulen, että se auttoi myös tulevaisuuden hyväksymisessä ja kuolemaan valmistautumisessa. Mazzarella ja hänen veljensä hoitivat äitiään, joka pystyi avustettuna asumaan kotonaan loppuun asti.

Oli aavistuksen lohdutonta lukea meiningistä Meilahden sairaalassa, jossa Mazzarellan äitiä hoidettiin. Huolimattomia lähetteitä, potilasta kuuntelemattomia kirurgeja ja tunteettomia lääkäreitä. Toisaalta oli lohduttavaa lukea myös kuinka hyvää saattohoitoa heille tarjottiin toisaalla.

Kirja oli äärimmäisen koskettava, ei kuitenkaan surullinen tai ahdistava. Mazzarella ei pyrkinyt kirjassa selittämään sitä miten äidin kuoleman hyväksyminen hänen kohdallaan meni, mutta oli mielenkiintoista lukea omaisen näkökulmasta tunteista ja ajatuksista, joita rakkaan ihmisen kuoleman lähestyminen nosti hänellä pintaan.

Tämä oli kaunis kirja äiti-tytär-suhteesta ja arvokkaasta kuolemasta. Havahduin taas ihmettelemään sitä, miksi kuolemasta on tehty nykypäivänä niin suuri tabu. On hassua, että ihmiset eivät keskustele siitä keskenään, vaikka se jokaisen kohdalle vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin sattuu. Välttelemisen luulisi vaikeuttavan luopumista ja pahentavan surua.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joilla on vanhemmat. :) Suosittelen tätä myös kuolemaan kiinnostuneesti suhtautuville ja niille, joita ajatus pelottaa tai kauhistuttaa. Tämä oli kuitenkin pohjimmiltaan lohdullinen kirja.

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Ray Bradbury: Fahrenheit 451


  • Julkaisuvuosi:1953 (suomeksi ensimmäisen kerran 1966)
  • Sivumäärä:194
  • Juoni: Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa painopaperi syttyy palamaan. Palomiesten vanha tehtävä, tulipalojen sammuttaminen, on vaihtunut kirjojen ja kirjastojen tuhoamiseen. Ihmiset eivät enää lue, ja vapaa-ajan täyttää olohuoneessa istuminen ja "sukulaisten" seuraaminen seinät täyttäviltä kuvaruuduilta.
Vuonna 1953 seinien täyttämät televisioruudut olivat tulevaisuutta. Bradburyn tulevaisuudenkuva kuitenkin on jopa pelottavan lähellä tätä nykyisyyttä. Televisioruudut eivät vielä aivan täytä olohuoneen jokaista seinää eivätkä kirjat ole pannassa. Ruutuaika on kuitenkin kasvanut suureksi ja ihmisten väliset sosiaaliset kontaktit ovat siirtyneet osittain pois livekontakteista. Hyvä kysymys onkin, miten asiat ovat vaikka 20 vuoden päästä. Onko sosiaalinen media kasvanut entisestään? Kiinnostaako ketään enää lukea ja kehittää itseään, koska kaiken tiedonhan saa etsittyä googlesta?

Olen viime aikoina lueskellut jonkin verran tällaista vanhempaa scifi-kirjallisuutta. On mielenkiintoista lukea siitä, millaiseksi joku on kuvitellut aiemmin tulevaisuuden. Pelottavaa sen sijaan on se, kuinka lähelle totuutta nämä arvailut joskus osuvat. Bradburyn tulevaisuuden kuvassa jännittävää on se, taantuvatko meidän kulttuuri ja sivistys Fahrenheit 451:n maailman tavoin. Toivottavasti ei kuitenkaan näin:
Kaikki mikä on epätavallista on kauheata. Varmaan sinäkin muistat omalta kouluajaltasi että luokassa oli aina joku "älypää", joka aina oli halukas lukemaan ääneen ja joka viittasi "opettaja opettaja" kun jotakin kysyttiin ja kaikki muut istuivat kuin puujumalat ja vihasivat häntä. Ja eikö juuri tätä älypäätä hakattu ja kiusattu välitunneilla? Tietysti, ketäpä muuta. Kaikki eivät ole syntyneet vapaina ja tasa-arvoisina, niinkuin perustuslaissa sanotaan, vaan kaikista tehdään tasa-arvoisia. Jokainen on kaikkien muiden peilikuva, silloin kaikki ovat onnellisia, sillä ei ole mitään vuoria joiden juureen olisi kyyristyttävä, joihin tarvitsisi verrata itseään. Siis! Kirja on ladattu ase naapuritalossa. Polta se. Ota ammus pois aseesta. Iske keskelle ihmisen sielua. Kuka tietää kenet tuo lukenut mies valitsee pilkkataulukseen? Minut?
Haluaisin uskoa, että tulevaisuudessakin meidän yhteiskunnassamme arvostettaisiin sivistystä ja kulttuuria. Toivoisin, että kirjat pysyvät tärkeinä ja lukemiseen kannustettaisiin. Toisaalta tietynlaista tasapäistämistä on jo nyt nähtävissä. Johtaako se siis lopulta siihen, että kukaan ei saa olla sivistyneempi kuin toinen. Onko tärkeää olla samasta muotista, jotta ketään ei syrjittäisi tai kiusattaisi. T o i v o t t a v a s t i EI. Toivottavasti moninaisuuden arvostaminen säilyy jatkossakin.

Fahrenheit 451:n päähenkilö on Montag, joka toimii palomiehenä. Palomisten suurin tehtävä on tuhota laittomia kirjastoja. Montag tapaa kirjan alussa tytön, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman siihen astisen elämänsä. Montag rupeaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja pohtimaan tulipalojen oikeutusta. Hänestä tulee anarkisti. Yhteiskunta ei hyväksy erilaisuutta eikä omilla aivoilla ajattelua, minkä takia Montagista tuleekin etsitty rikollinen. Onhan hän lukenut kirjoja, eikä enää suostu toimimaan palomiehenä. Fahrenheit 451 on lohduton, mutta toisaalta lohdullinen kirja. Kirjan kuvaama tulevaisuus vaikuttaa synkältä, mutta lopussa on kuitenkin lohdullinen viesti: vaikka kirjat tuhotaankin, niin tarinat säilyvät, kunhan on ihmisiä, jotka haluavat säilyttää ne.

Kenelle? Jos pohdiskelet hiukankaan tulevaisuutta ja mietit vaihtoehtoisia tulevaisuusmalleja, niin tämä on kirja sinulle.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 432
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Juoni: 90-luvun alkuvuosina perustettu Apulanta on parinkymmenen vuoden aikana lunastanut oikeutetusti paikkansa suomalaisessa rock- ja punk-historiassa. Väntäsen historiikki käy läpi bändin vaiheet Toni Wirtasen ja Sipe Santapukin lapsuudesta ihan näihin päiviin saakka.


Olin mukana Apulannan tammikuisella Barona-areenan keikalla ja seuraavana yönä päätin hankkia tämän kirjan käsiini. En ole ikinä ollut vannoutunut tosifani, mutta olen diggaillut bändin musiikkia ja seuraillut Apis-uutisia bändin lähes koko kaksikymmenvuotisen historian ajan.

Tämä kirja oli mahtava matka omiin nuoruusvuosiin ja moniin muistoihin. Oli mielenkiintoista palauttaa mieleen bändin vaiheet ja monet käänteet, joiden yksityiskohdat olivat jo hävinneet muististani. Arvioisin myös, että kirja on todella rehellinen kuvaus bändin jäsenten elämästä ja pään sisäisistä liikkeistä. Yllättäviäkin asioita paljastui bändin jäsenten välisistä suhteista. (Toni Wirtanen sivulla 277: "Mä en jumalauta tajua, miten näin pienessä bändissä kukaan ei tiedä, mitä toinen tekee.")

Kirja on valtaosin kirjoitettu haastattelumuotoon, mikä toimi tässä loistavasti. Se loi kirjaan henkilökohtaisen ja lämpimän tunnelman, jonka siivin muisteloita luki sivukaupalla pysähtymättä. Bändin jäsenet tulivat iholle ja oli helppo kuvitella istuvansa jossain baarissa kuuntelemassa näitä tarinoita livenä.

Kirjassa oli sopiva ripaus tahatonta ja tahallista komiikkaa:
Tikanmäen jouset soivat myös kappaleissa "Routa" ja "Kaukaa lähelle", jossa vierailee kitaristina Tonin Von Krom -kollega, Nightwishin Emppu Vuorinen. Lempeän "Roudan" miksausvaiheessa koettiin pieni järkytys, jonka myötä biisiin saatiin uutta särmää. Jyrki Tuovinen ilmoitti huolestuneena, että "Routa" kuulostaa Mamban kappaleelta. Nopean kriisipalaverin jälkeen Samille annettiin tehtäväksi "demambaloida" "Routa" häiriintyneillä kitaraefekteillä.
Hieno bonus kirjassa olivat matkan varrelta kerätyt kuvat ja lehtileikkeet, joita oli ripoteltu runsaasti kirjan sivuille. Niiden asettelu sekä kirjan taitto ylipäänsä olivat selkeydessään ilo silmälle. Kirja oli hyvin jäsennelty ja selkeä kokonaisuus, jota oli helppo lukea.

Kirja oli aika yksityiskohtainen, mikä teki siitä historiallisesti tarkan mutta samalla hivenen raskaan ja mielestäni himpun verran liian pitkän. Toki bändillä on ollut paljon eri vaiheitakin, mutta pikkutarkkuus aiheuttaa sen, että yleisesti bändihistoriikeista kiinnostuneet eivät välttämättä jaksa kahlata tätä läpi. Sen sijaan bändin fanit arvostanevat kirjan tietosisältöä taivaisiin.

Kenelle siis? Apulanta-faneille tietysti! :)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestymisvuosi: 2014
Sivumäärä: 268
Juoni: Teos kertoo yhden suvun kolmen sukupolven naisten vimmaisesta yrittämisestä pärjätä, toivosta ja karuistakin kohtaloista. Ja tässä vaiheessa, jos ajattelet, että olet jo lukenut ihan tarpeeksi sukupolvitarinoita, jatka vielä eteenpäin. Ikkunat yöhön on taatusti yksi parhaimpia kirjoja, jotka käsittelevät tätä aihetta.

Kirjassa on kolme päähenkilöä. Elsi, ensimmäisen sukupolven nainen, masentuu saatuaan kolmannen
lapsensa aikana, jolloin ruokapöydässä ei puhuttu väsymyksestä vaan siitä, milloin lehmät lypsetään ja metsähommissa ollut mies saa ruokansa. Asta on Elsin tytär, josta myöhemmin kasvaa vahva, kylmä ja piittaamaton sukutila Niityn emäntä. Hanna on Elsin lapsenlapsi, Astan siskon tytär. Hän on menestynyt, mutta omaan perheeseensä pettynyt uraohjus. Riikka on Hannan sisko, boheemi, katkera ja pubeissa viihtyvä runoilija. Kukin heistä on omalla tavallaan päässyt elämässään edes jotenkin eteenpäin, mutta kaikilla on omat kivenmurikkansa kengässään - osalla vakavampia kuin toisilla. Kateutta, vaiettuja asioita, voimattomuutta, pelottavia tapahtumia, kilpailua... Niitä on tämä kirja pullollaan.

Tapahtumien keskipisteessä on Niityn sukutila, jossa tapahtumat alkavat ja johon kaikki liittyy. Niitty on varakas tila, jolla on paljo metsää - ja sehän se onkin kaiken pahan alku, nimittäin suvun rahat ja se, keille ne loppujen lopuksi kuuluvat.

Voisi luulla, että sukupolvitarinoista olisi kaluttu jo aikapäiviä sitten lihat luiden ympäriltä, eikä uusien näkökulmien jaksa uskoa näkyvän horisontissa. Paitsi että näkyy niitä. Ikkunat yöhö -romaanin tunnelmat ja tapahtumat vievät lupaa kyselemättä lukijansa mukanaan. Ahdistaa, itkettää, naurattaa, säälittää, kauhistuttaa... Kirja tuo näkyville kaikkein varjelluimpia ajatuksia ja tabuja: Eihän nyt herranjestas nainen voi hylätä - tai tappaa - omaa lastaan! Ja jos voikin, tämän pitää olla läpeensä paha. Näinkö on? Kirja tuo väkevän herkästi esille, miltä tuntuu kirjaimellisesti sairastua synnytyksen jälkeen johonkin sellaiseen, jolla ei ollut  muutama vuosikymmen takaperin vielä edes nimeä.

"Puseron kangas oli ohut hänen sormissaan. Mikäs pusero tämä on, hän mietti ja kun ei muistanut, hätääntyi. Kuka oli presidentti, paljoko maksoi jauhokilo, oliko heillä henkivakuutukset ja oliko vauva vaihdettu kuiviin? Kuka sen oli vaihtanut, mikä sen nimi oli?
Heikki, hän muisti heti. Heikki Tapani, hän kuiskasi mutta oli kauhuissaan. Jos hän joutuisi hakemaan nimen jostakin pään uumenista, hän ei ollut järjissään. Jokainen äiti muisti lapsensa nimen, jokaisen lapsensa.
Eino astui huoneeseen vauva sylissään, Elsi painoi silmät kiinni.
- Menepä äilin luo, Eino sanoi vauvalle ja laski sen Elsin rinnalle. Eino avasi ikkunat ja kylmä ilma virtasi sisään. Elsiä palelsi, mutta hän ei jaksanut vetää peittoa päälleen. Hän tunsi vauvan lämmön kyljellään, sen potkut vatsaansa vasten. Hän ei halunnut antaa sille ruokaa. Mikä velvollisuus hänen oli antaa itseään? Valtava toukka söi häntä aamusta yöhön, yöstä aamuun. Nitisti hänet, äilin, hengiltä.
- Elsi, Eino pyysi ja työnsi vauvaa lähemmäs, jos se edes oli mahdollista.  - Se on itkenyt pitkään.
Elsi avasi yöpaitansa, sormet olivat paksut ja kömpelöt, ja nosti peiton itsensä ja vauvan päälle. Vauva oli hänessä ja ryysti. Se korisi kun maitoa suihkusi sen suuhun ja nenästä ulos. Vauva ryki ja kakoi, mutta jatkoi taas: ahneena, loukkaantuneena ja tähän kaikkeen mielestään kovin oikeutettuna."  
Synnytyksenjälkeinen masennus. Siinä se, totta kai. Olemmehan me kuulleet kaikki siitä jo joka tuutista, mutta ei ole kauaakaan, kun siitä piti kärsiä hiljaa ja omien seinien sisällä ilman, että kukaan olisi sanonut: "Tuolle on olemassa nimi, ja siitä voi selvitä." Elsi kärsii ja kärsii, eikä kukaan pysty häntä auttamaan. Lopulta tapahtuu jotain peruuttamattoman hirveää, josta vaietaan ja jonka takia seuraavat sukupolvet saavat kärsiä. Seuraa kyräilyä ja katkeruutta, eivätkä avainasemassa olevat halua avata suutaan asioiden selvittämiseksi.

Lähteenmäki on rakentanut kirjaan hyvän ja mielenkiintoisen rakenteen, joka ei suinkaan etene kronologisesti, vaan eri sukupolvien naiset saavat luvuittain suunvuoron. Tapahtumat vyöryvät päälle vahvasti, ja teoksen kieli on koruttoman toteavaa. Pidän myös teoksen teemasta, joka on mielestäni selviytyminen, vaikka kompuroiden, ja se, että menneisyyttä ei todellakaan voi juosta pakoon. Suvulla on kuin onkin vahva asema kaikkien elämässä, halusi tai ei. Sisaruskateus tulee myös selvästi esille. Tämä on mielestäni teema, jota ei olla käsitelty puhki.

Sinä, joka nautit anteeksipyytämättömästä tavasta kirjoittaa sekä rajojarikkovista, psykologisista sukuaiheista, kipaise hakemaan teos ja uppoudu erään suvun katkeriin syövereihin. Teos on ehdottomasti viime aikoina lukemieni kirjojen parhammistoa, ja jäin miettimään kirjan tapahtumia kauan sivujen loppumisen jälkeenkin.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä: 334
  • Juoni: Neljä henkilöä, neljä eri aikakautta. Sama suku. Tarinan aloittaa nuori pitäjänkätilö Maria, joka saa aviottoman lapsen Lahjan. Lahja kapinoi äidinsä maailmankuvaa vastaan ja haluaa tehdä elämästään mahdollisimman sovinnaisen. Lahjan pojan vaimo Kaarina elää elämäänsä ja pyrkii purkamaan pois vanhoja painolasteja. Näiden kolmen lisäksi tutustutaan vielä Lahjan mieheen Onniin, jolla on omat salaisuutensa.
Tämäkin kuuluu hyviin kotimaisiin kirjoihin. Tunnelmaltaan tässä kirjassa oli jotain samaa kuin Lundbergin Jäässä. Kerronta on kuvailevaa, mutta hyvin osuvaa. Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin avulla tutustaan aikakauteen välillä 1895 - 1996. Tarinaa alkaa Mariasta ja päätyy Kaarinaan. Kaarinan avulla lukijalle selviää ne viimeisetki salaisuudeksi jääneet asiat.

Kirjassa on vahvoja henkilöhahmoja, oman tiensä kulkijoita. Pian kirjan alussa on aika karu kuvaus 1800 -luvun lopun kätilönä toimimisesta. Sanotaanko, että kirja sai ainakin täyden huomion. Maria piti oman päänsä ja sai aviottoman lapsen: Lahjan. Maria rakensi oman elämänsä omin käsin ja omin varoin. Lahja sen sijaan halusi tehdä kaiken oikein. Niin, että kaikki näytti ainakin ulos päin siltä, miltä pitäisikin. Ikävä kyllä Lahjaa ei voi sanoa aikakautensa vangiksi, samoin näyttävät edelleen monet ihmiset ajattelevan. Toivoisin itsestäni löytyvän enemmän Mariaa kuin Lahjaa. Kolmen vahvan naisen ketjussa viimeisenä on Kaarina. Kaarina, joka saa sietää ikävää anoppiaan Lahjaa. Kaarina, joka ei halua tehdä asioita juuri samoin kuin tähänkin asti on tehty. Kaarina, joka haluaisi elää omanlaistaan elämää, tosin appensa rakentamassa talossa anopin valvovien silmien alla. Näiden kolmen naisen lisäksi päähenkilöksi nousee Lahjan mies Onni. Onni, jolla oli suuri salaisuus. Mutta kaunis salaisuus. Tosin ei kyseisen aikakauden sääntöjen ja normien mukaan.

Pidin paljon kirjan kuvauksista. Sanoja ja selityksiä ei tässä kirjassa kuitenkaan tuhlailtu. Asiat tapahtuivat eikä niitä pahemmin selitelty. Jotkut asiat selvisivät kirjan lopussa muiden tapahtumien kautta. Jotkut asiat jätettiin lukijan pääteltäväksi.

Neljän henkilökuvauksen lisäksi kirjasta saa selkeän kuvan Suomen muuttumisesta, tosin Kuusamon näkökulmasta. On aika ennen sotaa, on aika sodan varjossa ja aika sodan jälkeen. Tavaroita pakataan, tavaroita jätetään. Omaisuus jätetään taakse ja elämä rakennetaan uudestaan, kun siihen on mahdollisuus.
- Nyt alettiin pakata, Maria sanoi ja käveli sisään. Iltakuuteen mennessä kaikki oli valmista. Koko elmää oli lajiteltu ja arvioitu. Moni esine vaelsi kasasta toiseen ja takaisin, tavara sai arvonsa paitsi hinnan ja muiston, myös painavuutensa mukaan. Matkaan oli otettu kaikki vähänkin tärkeän oloinen, jonka silti saattoi itse kantaa. Lapsilla oli kyltti kaulassaa, haitarikamera ja lasiset negatiivit oli tuettu höyhentyynyjen keskelle, hopeatarjotin ja tähkälusikat piilotettu ryijyn sisälle päreisen pyykkikorin uumeniin. Liian paljon oli jäänyt ottamatta mukaan.
Kenelle? Tämä kirja kannattaa lukea. Teksti on hienoa, tarina loistava. Ja loppua kohden tapahtumat huipentuvat ja tapahtuneet asiat saavat ainakin osittain syynsä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Saku Tuominen: Hyvä elämä, lyhyt oppimäärä

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 103
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Koko teksti kannessa kuuluu näin: "Eihän minulla ole hajuakaan siitä, mistä hyvä elämä koostuu. Siksi tästä tuli ainoastaan lyhyt oppimäärä." Kirjassa Saku Tuominen johdattelee lukijaa näkemään mikä elämässä on olennaista, miten saavutetaan hyvä elämä ja miten ajatusprosessimme usein ovat kovin epäloogisia ja jopa vahingollisia.


Tämä oli varsin inspiroivaa ja innostavaa iltalukemista, sillä luin kirjan osissa ennen nukkumaanmenoa. En muista olivatko uneni kepeämpiä, mutta olo ainakin oli positiivinen. Kirja koostui sopivasti lyhyistä kappaleista, jotka olivat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta muodostivat loogisen jatkumon. Lukuja oli kolme, joista ensimmäistä, nimeltään Into, voisi pitää johdatuksena ongelmiimme. Toinen luku, Alho, pureutuu syvemmälle ongelmiin. Valo, kolmas luku, nimensä mukaisesti tuo valoa siihen, miten voimme ajatusmallejamme muuttamalla muuttaa elämäämme paremmaksi ja onnellisemmaksi.

En paljasta sisällöstä nyt tämän enempää, mutta ongelmat, joista kirjassa puhutaan ovat universaaleja ja inhimillisiä. Uskon, että tämä kirja herättäisi uusia ajatuksia kaikille, joita arki puuduttaa.

Saku Tuomisen kieli on kadehdittavan selkeää, loogista ja yksinkertaista. Sisältö ei tietysti ole yksinkertaista, mutta on virkistävää kohdata kirjoittaja, joka ilmaisee itseään niin hyvin. Selkeä kieli mahdollistaa sen, että huomio kiinnittyy sanojen sisältöihin eli juuri siihen, mitä kirjailija yrittää sanoa.

Kirja haastaa tarkastelemaan omia tarkoitusperiä ja taka-ajatuksia ja muuttamaan niitä.
Olemme mestareita vetämään piikkilanka-aidan sen välille, mihin ehkä voisimme mennä ja mihin ei todellakaan kannata yrittää. Teemme niin sormituntumalla, vastoin parempaa tietoa.
Entä jos kyseessä on itse rakentamamme selitysmekanismi?
Voiko olla, että ne "saavuttamattomat, epärealistiset unelmat" eivät ole sen paremmin saavuttamattomia kuin epärealistisiakaan?
Ne vain ovat unelmia, joiden saavuttaminen on hieman haasteellisempaa.
Kun sanomme, että se ja se ei tunnu järkevältä, onko se itse asiassa tapa olla sanomatta, että sen saavuttaminen tuntuu ihan mahdolliselta mutta aika työläältä ja jopa pelottavalta.
Se on armollista kielenkäyttöä, sillä siinä missä epärealistisen tekemättä jättäminen tuntuu järkevältä, työläästä ja pelottavasta luopuminen on ainoastaan merkki arkuudesta.
Jos elämä tuntuu tylsältä tarpomiselta tai kaipaat virkistäviä ajatuksia, lukaise tämä kirja!

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Vinkkaaja: Leena

  • Sivumäärä: 366
  • Julkaisuvuosi: 2012
  • Juoni:Petter saapuu papiksi pieneen saaristolaisseurakuntaan. Sota on loppunut, mutta kaikesta on edelleen pulaa, myös saaristossa. Petterin mukana saapuu hänen vaimonsa ja lapsensa. Pappi on vielä kovin nuori ja kokematon. Hän on kuitenkin ihminen, joka saa puolelleen koko seurakunnan.

Tämän kirjan pappi on myös henkilö, joka saa puolelleen lukijankin. Etukäteen ajateltuna pappi ja saaristolaisseurakunta eivät olisi ne asiat, jotka veisivät mukanaan tämän lukijan. Yllätyksekseni näin kuitenkin kävi. Odotin päivisin sitä hetkeä, että pääsisin Jään pariin. Kirjan nimi avautui, ainakin itselleni, kunnolla vasta kirjan loppupuolella (ja silloin se tekikin sen sitten todella lujaa). Sitä ennen päässäni soi aina kirjaa katsellessani Apulannan Jää, älä jää (Teit meistä kauniin). Kirjan päätapahtuman jälkeen myös kannen kuva avautui aivan eri tavalla. Erittäin hyvin mietitty, sanoisin.

Tutkaillessani kirjaan merkitsemiäni kohtia havaitsen, että jää-sana on kyllä osana lähes jokaista merkintääni.
Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin.
Siltikään en oikein ymmärtänyt kirjan nimeä ennen varsinaista isoa tapahtumaa. Ison tapahtuman jätän salaisuudeksi. Oli se sen verran kohahduttava kohta.

Lundbergin teksti on kaunista. Kirja vie mukanaan pieneen pappilaan ja saa henkilöt tuntumaan läheisiltä. Erityisesti papin. Kirjassa katsellaan elämää pääsääntöisesti papin näkökulmasta, mutta myös muut henkilöt saavat vuoronsa astua esiin. Tähän saaristolaisseurakuntaan onkin päätynyt paljon erilaisia ihmisiä. Ja paljon erilaisia tarinoita.
Potkurilla pääsee perille nopeammin kuin veneellä: kun meri on jäässä, käy selväksi mikä merkitys veden vastuksella on veden läpi kulkevalle esineelle. Arthur Manström on potkiessaan ääneti, mutta epäilemättä hän pystyisi pitämään esitelmän fysiikan laeista. Kuun ja tähtien alla, kuun ja tähtien yllä liukuva Lydia on lumoutunut, täydellisen iloinen. Ei velvollisuuksia täytettävänä, ei tulevaisuutta josta huolehtia, on vain tämä hetki. Lapsena hän kiljui riemusta kelkassa istuessaan, se ei ole kaukana siitä, mitä turkislakkinsa ja pystyyn nostetun susikauluksensa sisään uppoutunut Arthur Manström on kuulevinaan henkäysten keskeltä, mielessään hän hahmottelee jo kuvausta vesiteitä peittävän jään majesteettisuudesta. Pyyhkii pois veneiden, jullien ja silakkaveneiden vesivanat, sinetöi kalastajien pellot ja huvipurjehtijoiden lempeät laineet.
Sanoisin, että tämä kirja on kyllä ansainnut Finlandia-palkintonsa.

Kenelle? Tämä sopii ainakin historiallisista kirjoista kiinnostuneille. Jos sinua kiinnostaa sotien jälkeinen aika tai saaristolaisuus (tai pienet seurakunnat) tai ihmisten kohtalot, niin tästä kirjasta ne löytyvät.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä: 174
  • Juoni: Iiriksen poikaystävä Aleksi lähtee kävelemään seitsemän vuoden yhteiselon jälkeen tunnustaen, ettei koskaan rakastanut Iiristä. Se vie hetkeksi pohjan Iiriksen elämältä, mutta myös käynnistää tapahtumien sarjan, jossa Iiris totuttelee elämään itsellistä elämää. Tarinaan mahtuu myös naapurin viisas vanharouva ja koulupsykologi-Iiriksen onneton potilas Emma.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on alunperin julkaistu jatkokertomuksena Kauneus & Terveys -lehdessä ja tarina on jälkikäteen muokattu kirjaksi. Kyseessä on siis suhteellisen kevyeksi lukemiseksi tarkoitettu tarina.
Minä hoidin Aleksia kolme päivää. Luku ei ole raamatullinen, se on vain tosi. Kolme päivää ja kolme yötä minä häntä hoidin, ja me teimme eroa. Neljäntenä hän pakkasi tavaransa, viidentenä hän soitti ystävänsä Sakun kantamaan sohvaa, jonka oli ostanut osamaksulla neljä vuotta aiemmin paiskiessaan kesätöitä vakuutusyhtiössä. Olin uskotellut itselleni, että se oli meidän yhteinen sohvamme. Kuudentena päivänä olin pelkästään minä, yksin, puolityhjässä kaksiossa. Seitsemäntenä päivänä en levännyt vasta luodun uuden elämäni äärellä, vetelin sen sijaan hedelmäveitsellä viiltoja Aleksilta jääneeseen Beatles-vinyyliin. Sitten menin ulos, totesin kesän alkaneen.
Vaikka tarina on viihteellinen, on Pulkkinen ujuttanut siihen hiukan filosofista pohdintaa. Tekstissä on mielestäni myös vahva (ja ihana) Pulkkisen äänensävy ja tyyli. Kirja on hauskan yllätyksekäs eivätkä juonenkäänteet oleet ihan helposti pääteltävissä. Iiris Lempivaaralla on ainakin vauhdikas elämä! Henkilöhahmot ovat aitoja ja omaperäisiä, lämpimästi kuvattuja.

En tiedä kuinka paljon tarina on muuttunut jatkokertomusversiosta, mutta se toimi oivallisen hyvin myös kirjana. Luvut olivat sopivan pituisia ja hauskoja kokonaisuuksia. Kirjassa oli (ehkä juuri jatkokertomus-pohjasta johtuen) mukava rytmi. Pulkkisen kieli on edelleen kaunista ja kekseliästä, aiheesta riippumatta.

Tämä sopii oikein hyvin esimerkiksi välikirjaksi, eli luettavaksi kahden painavan kirjan välissä. Tarinassa oli imu, joka piti hyvin otteessaan ja kirjan tapahtumiin oli helppo päästä mukaan. Suosittelen kirjaa Pulkkisen kirjoista ja hänen kirjoitustyylistään pitäville, jotka vielä vähän etsivät paikkaansa maailmassa.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 339
Juoni: Irma on keski-iän ylittänyt helsinkiläinen nainen, joka yrittää paikata omaa tympeäksi käynyttä
yksinäisyyttään tekeytymällä taloustutkimuksen kyselytutkijaksi ja alkaa pimpotella keravalaisen kerrostalon asuntojen ovikelloja. Yllättäen moni avaakin oven, ja Irma saa kutsun kodin lämpöön, mutta kukaan - edes Irma itse - ei aavistakaan, että tämä nainen tarrautuu haastateltaviinsa kuin täi tervaan. Jossain vaiheessa käry käy, mutta ei koskaan niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Nenäpäivä on humoristisesti rakennettu matkaopas keravalaiseen lähiöön. Päähenkilö Irma ajautuu kuin varkain bussilla Keravalle, ja yksinäisyys ajaa häntä takaa niin, että ihmisseuraa on saatava hinnalla millä hyvänsä. Seuraavassa hetkessä nainen soittaa jo ovikelloa ja hätäpäissään keksii tunkeilun syyksi taloustutkimuksen.

Kummallisen seikkailunsa aikana Irma tutustuu moneenkin perheeseen, mutta erityisen rakkaaksi hänelle tulee samanikäinen Irja. Matkalla hän saa todistaa erään asunnon perhetragediaa, oman poikansa hämäräbisneksiin sekaantumisen, kelvottoman ajotaitonsa seurauksia ja ajatumisensa alkoholistin luokse terapoimaan itseään.

Ennen lukemista olin aiheesta todella innoissani: eriskummallinen, humoristinen kertomus ihmismielen oikuista. Aihe sopii edelleen mielestäni minulle kuin nenä päähän, mutta täytyy sanoa, että sivujen tahmeaa kahlaamistahan hommasta loppujen lopuksi tuli. Kerronta on mielestäni liian verkkaista, ja kaipasin koko ajan napakampaa otetta, koska aihehan on niin hauska! Pitkät, melkein ajatusvirtaa olevat virkkeet saivat monesti keskittymisen herpaantumaan, eikä teos päässyt mielestäni kuin lopussa vasta kunnolla rullaamaan. Kerronta on toki koomista kaikessa arkisuudessaan, ja toisaalta tämä tekee kirjasta myös jotenkin surullisen: yksinäisyys todella on monen arkipäivää ja ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin. Silloin, kun väärennetty pääsylippu ihmisten luokse on paljastumaisillaan, pitää toimia, kuten Irma, kun hänen huijauksensa on päässyt myös sanomalehden sivuille.

"  Ja siinä, paikalleni jähmettyessäni, tiesin tarkkaan että juuri niin ei olisi pitänyt tehdä. Jähmettyä. Mutta liikkeellekään en enää päässyt, vaan kykin siinä pöydän alla polvillani hame lanteillani ja pidätin hengitystä kuin lapsista lapsin tai tyhmistä tyhmin. Korvissa jotenkin ryöppysi ja sama punainen kuohu tuntui patoontuvan myös silmiin. Polviin koski.
- Irma! eteisestä kuului toistamiseen.
Kun en muuta keksinyt, sulloin lehden paidan alle. Rupesin hivuttelemaan itseäni pöydän alta, hame ja takki harasivat vastaan ja nousivat yhä ylemmäs, sydän läpytti, se nyt oli tietysti moikunut koko ajan mutta nyt oli jo hankala kuulla yhtään mitään muuta kuin sen järähtelyä ohimoilla. Eikä tietysti sillä että niitä olisikaan siinä tilanteessa halunnut mitenkään ruveta kuuntelemaan, muita ääniä, sukkahousujen pitkää ja vetoketjumaista kraakahdusta, oman hengityksen hinkunaa tai etenkään lähestyvien askeleiden tamppausta, juuri sitä ääntä joka olisi pitänyt kuulla ajoissa.
Ja kun tassutus sitten vasta sen huomattuani taukosi ja ilmoille lankesi Irjan matala nauru, alkoi aika väkevästi tuntua siltä että pakovaihtoehdot oli käytetty: ei oikein voinut muuta kuin pyllistellä siinä."
Kenelle? Komiikan, tapahtumien kuvailevan kerronnan ja irvokkuuden ystävälle. Suosittelen kirjaa myös sinulle, jolla on malttia odottaa, että tapahtumat pääsevät käyntiin ja joka haluat löytää huumorin alta myös tärkeän teeman: ihmisyyden puolustuksen.

   

torstai 5. helmikuuta 2015

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä:286
  • Juoni:Päähenkilö Judith on joutunut ikävien tapahtumien takia hyljeksityksi koko kyläyhteisössä. Judith, nuori nainen,  on mykkä ja hänen kielensä on silvottu. Näiden asioiden takia häntä ei pidetä ns. kokonaisena ihmisenä. Judithin mukana palataan hänen menneisyyteensä ja niihin kamaliin tapahtumiin. 
Tässä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, jota en olisi halunnut laskea käsistäni. Tarina eteni koko ajan, välillä suorastaan hengästyttävää vauhtia. Osasyynä tähän oli kirjan lyhyet luvut. Lyhimmillään yhden rivin mittaisia. Kirjan teksti on myös mukavaa ja helppoa luettavaa. Kunnes kerron totuuden on ilmeisesti suunnattu sekä aikuisille että nuorille, ja kirjasta löytyykin mielestäni aika paljon nuortenkirjamaisia piirteitä.

Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään ajankohtaan menneisyydessä. Luulisin, että suunnilleen uudisraivaaja-aikaan Amerikassa. Tapahtumapaikkana on pieni, syvästi uskonnollinen, kyläyhteisö. Judith kertoo tarinaansa sinä-muodossa rakastamalleen Lucasille. Tosin enemmänkin päänsä sisällä. Myöskään Lucas ei nimittäin kestä Judithin menneisyyttä.

Judith punoo auki tarinaansa, joka alkaa oikeastaan siitä, kun Judith ja hänen ystävänsä Lottie kidnapattiin. Lottie löytyi pian murhattuna, mutta Judith oli kauan poissa. Judith palasi takaisin, mutta ilman kieltä. Kukaan kyläläisistä ei pystynyt suhtautumaan Judithiin oikein normaalisti. Häntä hyljeksittiin ja häntä pidettiin erilaisena ja puhetaidottomuutensa vuoksi myös tyhmänä.
Kukaan ei kutsu minua nimeltä. Kukaan ei sanoa minua miksikään paitsi Darrel, joka sanoo minua Madoksi. Äiti ei ole ikinä tosissaan yrittänyt saada häntä lopettamaan. Kun äiti puhuttelee minua, hän sanoo "Hei sinä, kuori nämä", "Hei sinä, karstaa nuo villat", "Hei sinä, rasvaa tuo", "Hei sinä, vahdi talikattilaa." " Hei sinä, pysy aloillasi".
Ennen hänen katseessaan oli lämpöä, nyt sen tilalla on rautaa. Isä on kuollut kauan sitten, ja se tytär, jonka äiti muistaa, on myös hänen silmissään kuollut. Äiti on haudannut nimen muiston mukana.
Kukaan ei kutsu minua nimeltä.
Pienimmät lapset eivät tiedä nimeäni.
Muistutan sen mieleeni joka päivä aamunkoitteessa, jotta en unohtaisi itsekin.
Nimeni on Judith.
Tarinan edetessä Judith oppii sekä puhumaan (kovan harjoittelun tuloksena) että puolustamaan itseään. Hän nousee esiin varjoista ja ottaa suurenkin roolin koko kyläyhteisöä uhkaavan onnettomuuden edessä. Ja lopussa kiitos seisoo. Asiat päättyvät onnellisesti.

Kirja oli koskettava ja tempaisi mukaansa. Olisin kuitenkin kaivannut hieman syväluotaavampaa käsittelytapaa. Nyt vauhti oli niin huima, ettei asioita ehtinyt oikein missään välissä jäädä pohdiskelemaan. Tämä kirja on niin rakkausromaani kuin trillerikin. Toisaalta taas katsaus nuoren naisen elämään. Kasvukertomus.

Kenelle? Jälleen kerran sopiva lukuromaani. En oikein osaa sanoa, kenelle tämä ei sopisi. Mutta en toisaalta osaa myöskään suositella tätä erityisesti jollekin tietynlaiselle lukijalle. Luulen, että tämä on kirja, josta joko tykkää tai sitten ei todellakaan tykkää.