torstai 29. tammikuuta 2015

Hannu Raittila: Canal Grande

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 328
  • Julkaisuvuosi: 2001
  • Juoni: Suomalaisista asiantuntijoista koostuva ryhmä lähetetään Italiaan pelastamaan historiallisesti arvokas Venetsia ja sen taideaarteet tulvivien kanaalien uhalta. Kaikki ei mene ihan putkeen ja heti kättelyssä suomalainen sisu kohtaa yllättävän vahvan vastustuksen italialaisissa byrokraateissa. Reissuun on lähetetty varsinaisia persoonia ja jokaisella taitaa olla vähän eri näkemys siitä, mitä Venetsiaan onkaan menty tekemään.


Yhdellä asiantuntijalla on kuitenkin Venetsian pelastaminen tulvilta päämääränä ihan joka vaiheessa. Hän on insinööri Marrasjärvi, joka sinnikkäästi uhmaa byrokraattista italialaista työkulttuuria ja tuntuu olevan kaupungissa ainoa, joka oikeasti haluaa pelastaa Venetsian. Häntä seuraa peräpukamamaisesti dosentti Heikkilä, joka käyttää jokaisen mahdollisuuden luennoida Marrasjärvelle asioista, joista hän ei halua kuulla (esimerkiksi rakennusten arkkitehtuurisista yksityiskohdista). Tyyliniekka-asiantuntija Saraspäällä on jokin ihan oma operaatio menossa ja kulttuuriasiainneuvos Snell ei pistä pahakseen, vaikka itse työ ei juurikaan etene. Pääasia, että kaikki näyttää hyvältä. Loppujen lopuksi parhaiten tästä hullunmyllystä onkin perillä porukan sihteeri Tuuli, nuori nainen, jolla on hämärä menneisyys, mutta joka onnistuu järjestämään porukalle lähes mitä vaan.

Tekisi mieli kuvailla tätä kirjan tarinaa pähkähulluksi, ja sitä se pohjoismaalaisesta näkökulmasta onkin. Punainen lanka on suurimman osan ajasta autuaasti hukassa. Tämä on niitä kirjoja, joissa lukijalta vaaditaan heittäytymistä tarinaan ja luottamusta siihen, että viimeistään lopussa kärsivällisyys palkitaan.
Dosentti selitti, että nyt oltiin Alppien eteläpuolisessa maailmassa, latinalaisen kulttuurissa ja roomalaiskatolisen kirkon ikiaikaisella ydinalueella. Minun piti ymmärtää, että asiat menevät siellä omaan tahtiin. Aikatauluihin ja tehokkuuteen tottuneet pohjoiset protestantit eivät pystyisi vaikuttamaan välimerelliseen elämänrytmiin. Heikkilä kehotti minua kokeilemaan zeniläisiä itsensä hillitsemisen ja kärsivällisyyden harjoituksia. Sanoin, etten kaivannut uusia uskontoja vaan järkevää suunnitelmaa töistä ja tarpeellisia resursseja niiden tekemiseksi. Niistä ei ollut toistaiseksi tarjolla edes meille luvattuja toimitiloja.
Suomen ja Italian kulttuurisista eroista olikin hauska lukea ja siinä suhteessa heittäytyminen oli helppoa. Itseäni ei kuitenkaan Venetsian nähtävyydet juuri kiinnosta, joten ne osat eivät oikein napanneet. Henkilöhahmot olivat herkullisia, erityisesti minä-kertoja Marrasjärvi. Hienoa oli myös lukea samoista tapahtumista toisen kertojan, Saraspään, näkökulmasta. Ne kohdat olivat erityisen mielenkiintoisia ja mielestäni hyvin kirjoitettuja.

Sanoisin, että tämä kirja sopii parhaiten Venetsia-faneille ja kulttuurisista stereotypioista kiinnostuneille. Kirja oli aika pitkä ottaen huomioon sen, että siinä ei loppujen lopuksi ehtinyt kuitenkaan tapahtua kovin paljoa, joten hitaille lukijoille se voi olla pitkäveteinen. Mutta mielenkiintoinen se on kuitenkin.

torstai 22. tammikuuta 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2012
  • Sivumäärä: 266
  • Juoni: Noria on teemestarien sukua. Teemestarien tehtäviin kuuluu hallita teenkeiton taito sekä toimia vedenvartijana. Maailmasta on loppumassa vesi, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Lisäksi ihmiskunta elää veden säännöstelyä hallitsevan diktatuurin alla.

Itärannan esikoisteos on mielestäni hyvin tyypillinen dystopiateos. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin tulevaisuuteen. Jokin katastrofi on tapahtunut maailmassa (tai ainakin osassa siitä), minkä takia vesi on vähentynyt huomattavasti. Vedestä onkin tullut kaupankäynnin  ja kiristämisenkin väline.

Päähenkilö Noria opiskelee kirjan alussa isänsä johdolla teemestariksi. Tapahtumapaikat sijaitsevat Kuusamon lähellä, mutta teeperinteet eivät ole kovin suomalaisia. En tiedä hirveästi muiden maiden teeperinteistä, mutta jotenkin itselleni tuli olo, että teetä keitettiin hyvin kiinalaisittain. Noria saavuttaa teemestarin arvon ja erilaisten tapahtumien seurauksena hän jää asumaan ilman vanhempiaan. Samoihin aikoihin hän tulee paljastaneeksi sukunsa suuren salaisuuden, minkä takia tapahtumat alkavat edetä.

Itäranta ei kerro, mikä katastrofi on tapahtunut. Epäselväksi jää myös, mihin diktatuuri pyrkii. Onko tarkoitus säästää vettä vai pyrkiä johonkin muuhun. Itse jäin hieman kaipailemaan selvennyksiä näihin asioihin. Nyt monet seikat jäivät hieman roikkumaan ilmaan. Ihmiskunta on myös unohtanut todella paljon teknologiasta. Noria ja hänen ystävänsä käyvät kaivelemassa kaatopaikkaa ja löytävät sieltä erilaisia vanhalla, ja jo unohdetulla, teknologialla toimivia tavaroita. Tässä onkin mielestäni kirjan suurin epäloogisuus. Kirjassa viitataan usein siihen, että teknologia on unohdettu eikä sitä osata käyttää. Kuitenkin ihmiset käyttivät helivaunuja (aurinkoenergialla ilmeisesti toimivia kulkupelejä) sekä viestimiä, joilla pystyi lukemaan viestejä sekä viestinuutisia. Nämä viestimet toimivat ilmeisesti jonkinlaisessa yhteisverkossa. Sekä helivaunu että viestimet tuntuivat olevan aika korkealuokkaista teknologiaa, miten siis kaikki muu oli unohdettu? Jälleen kysymys, johon olisin kaivannut vastausta. Tosin samaa asiaa hieman pohdintaa kirjassakin, mutta vastaus jätetään antamatta.
"Onko sinusta koskaan tuntunut omituiselta, miten paljon muovihaudasta löytyy entisteknologiaa, joka on helppoa saada toimimaan?" kysyin. "Mitä omituista siinä on?"
Teemestarin kirja on määritelty scifiksi. Scifin yleisiä piirteitä tästä kirjasta ei kuitenkaan hirveästi löydy. Toki tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, mutta mielestäni se ei yksinomaan riitä tekemään kirjasta scifi-kirjaa. Oli miten oli, tämä kirja on kuitenkin mukavaa luettavaa. Teksti etenee kivasti ja on sopivan kuvailevaa. Varsinkin kirjan alun tunnelma on miellyttävän rauhallista ja ns. perinteistä.
Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on ne molemmat.
Kenelle? Koville scifin harrastajille tämä ei ehkä sovi. Mutta jos haluat miettiä, millainen maailma voisi olla tulevaisuudessa, niin tästä kirjasta löytyy yksi mahdollisuus. Kirja on helppoa luettavaa, joten sopii oivallisesti rentoutumiskirjaksi.

torstai 15. tammikuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä: 317
  • Juoni: Suomalainen pariskunta, kosmetologi-Eevi ja muusikko-Kari, voittavat lotossa seitsemän miljoonaa euroa. Tuoko raha onnen ja auvuuden, ja miten sitten kävikään?


No, eihän siinä kovin hyvin käynyt. Ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä. Raha tuo mukanaan suuren määrän kysymyksiä, selvitettävää ja päätettävää, ja tämä pariskunta ei todellakaan ollut valmistautunut voittoonsa mitenkään. He yrittivät kyllä kovasti toimia järkevästi ja pohtivat paljon mikä on viisainta.

On yllättävää, miten paljon ongelmia äkkirikastuminen voikaan tuoda mukanaan! Toisaalta yksi kirjan "opetuksista" mielestäni oli se, että raha ei itse asiassa olekaan se ongelma, sillä pariskunnan ongelmat olivat tarkkaan ottaen olemassa jo ennen lottovoittoa. Rikastuminen vain kärjisti ne ja toi esille uudessa valossa. Siinä on varmasti totuuden siemen. Raha on loppujen lopuksikin vain rahaa. Sillä voi hankkia rajallisen määrän materiaa, mutta mielenrauhaa tai vakaita ihmissuhteita sillä ei voi ostaa eikä korjata vääriä valintoja.

Kirjan lähteenä on käytetty Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään tutkimusta suomalaisista lottomiljonääreistä. Kirja oli mielestäni siksi erityisen mielenkiintoinen (vaikka olikin puhtaasti fiktiota), sillä kirjassa kuvatut ongelmat olivat hyvin uskottavia.

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa loistavia dialogeja ja ne olivat tämän kirjan parasta antia.
Tavaratalon miestenosastolla oli hiljaista. Eevi ei ollu huolinut myyjän apua. Hän oli etsinyt itse kasan trendikkäitä vaatteita, joita Kari oli kokeillut ja hylännyt saman tien. Viimeisenä oli vuorossa Dolce & Gabbanan nahkatakki. Siinä oli joka puolella vetoketjuja. Takki kinnasi vain aavistuksen.
- En mä mahdu olemaan tän sisällä oma itteni, Kari mankui ja yritti muokata takkia istuvammaksi.
- Ei oo kukaan käskenytkään. Mutta hyvältä näyttää.
Eevi työnsi Karin lähemmäksi peiliä.
- Kato nyt itsekin, tosi hyvä!
- Mä survoudun tänne.
- Meinaaksä että sä et osta mitään? Ja tällanen vaiva nähtiin.
- Jääpähän sulle enemmän rahaa tuhlattavaksi.
Kari riisui takin ja ojensi sen Eeville.
- Mä haluan uuden auton enkä uutta takkia.
- Aiotsä vaihtaa Toyotan pois?
- En. Sä saat sen.
- Voi kiitos!
- Ethän sä piittaa autoista.
- Nyt piittaan.
Eevi pani nahkatakin Karin hylkimien vaatteitten päälle. Hän päätti jättää vaatekasan siihen. Sen purkamiseen oli olemassa myyjiä. Aikaisemmin hän oli aina tunnollisesti palauttanut sovitetut vaatteet omille paikoilleen.
Tätä kirjaa ei kyllä oikein voi kuvailla hyvän mielen kirjaksi, sillä kirjassa oli monesti ahdistunut tunnelma. En myöskään päässyt nauttimaan Härkösen pistävästä mustasta huumorista, joka on mainiota ja sulostuttanut monta muuta kirjaa. Liekö syynä oma mielentilani vai puuttuiko sitä tästä kirjasta, en tiedä.

Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka haaveilevat lottovoitosta! Kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta ja oli hyvä herättelijä siihen, että raha harvemmin tuo mukanaan onnea.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

Vinkkaaja: Tiina

Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 332
Juoni: Leila on keski-ikäinen nainen, jonka äiti sairastuu Alzheimerin tautiin. Leilan elämä heittää häränpyllyä, kun yhtäkkiä hän joutuu huolehtimaan lapsen tasolle taantuneesta äidistään samaan aikaan, kun hänen oma abiturienttityttärensä alkaa repiä itseään irti äitinsä helmoista ja on
vääjäämättömästi jo oman elämänsä pauloissa. Niin äidin kuin tytär-Kiankaan kokeilut eivät kuitenkaan aina miellytä Leilaa, ja nainen joutuu vastoin tahtoaan mukaan moniin uusiin tilanteisiin. Muutoksia alkaa tapahtua yhä kiihtyvämpään tahtiin samaan aikaan, kun kevät näyttää itsestään parhaat puolensa.

Ei ole helppoa. Juuri, kun Leila luulee elämänsä tasoittuvan ja muuttuvan sujuvammaksi aikuistuvan tyttärensä myötä, oma, ennen niin huolehtiva äiti alkaakin käyttäytyä lapsen tavoin muistisairauden runnellessa julmasti elämäntaitoja. Kaikkien roolit kääntyvät päälaelleen. Pärjääkö äiti nyt varmasti itsekseen? Onko hella varmasti pois päältä? Nämä kysymysket alkavat pyöriä Leilan päässä, ja useamman kuin kerran hänen on rynnättävä tarkistamaan ja selvittämään tilanteita kesken työpäivän. Asiat muuttuvat yhä vaikeammiksi, eivätkä edes tyttären ylioppilasjuhlat tuo äidille sitä tyydystystä, jonka hän ilman muuta olisi itselleen katsonut kuuuluvan. Ei, tytär Kiia ei olekaan enää se suloinen pieni hyörijä, joka ennen niin halusi äitinsä hyväksynnän. Kiiasta on kasvamassa hyvää vauhtia aikuinen, joka tekee omat valintansa - ja myös virheitä. Äiti ei voi kuin katsoa sivusta ja miettiä, kuka tuo omituinen perheenjäsen oikein on. Myös tyhjän pesän syndrooma alkaa päästä valloilleen, ja Leila joutuu kasvokkain sen ajatuksen kanssa, että hän on kohta jäämässä kahdestaan vieraantuneen miehensä kanssa.

"Saanko minä koskaan enää olla yksin tässä talossa? oli Leila joskus ajatellut, kun Kia oli pieni. Nyt hän seisoi olohuoneen ikkunan ääressä kahvikuppi kädessään toinen käsi vartalon ympärille kiedottuna ja tuijotti pihan keltaisia pensashansikkeja. Hän oli lähtenyt joka päivä töistä suorinta tietä kotiin, ei ollut jäänynt istumaan opettajanpöydän ääreen, ei tietokoneelle, vaan oli viimeisen tunnin jälkeen kävellyt paikalleen ja laskenut kantamuksensa pöydälle, vienyt kahvimukinsa keittiöön, ottanut tarvittavia papereita ja kirjoja kaapistaan syliinsä ja kävellyt eteiseen. Hän halusi olla kotona kutakuinkin samaan aikaan iltapäivällä, kun Kiakin tulisi koulusta. Hän halusi keittää heille kahvit ja kysyä Kialta, ottaisiko tämä voileipiä. Mutta nyt Kian polkupyörä ei ollut pihassa eikä talossa kuulunut hiiskaustakaan. Oli kuin koko talokin olisi henkeään pidätellen odottanut jotakin."

Mistä kevät alkaa on teos, joka käsittelee rehellisen kipeästi, mitä vaikeuksia kasvaminen ja vanheneminen tuovatkaan tullessaan. Usein kasvamisesta puhutaan, kun henkilöhahmot ovat nuoria aikuisia tai ruuhkavuosien keskellä eläviä Duracell-pupuja, mutta omasta mielestäni oli mahtavaa lukea kirja, joka käsittelee teemaa kolmen sukupolven kautta. Kiia on juuri muuttamassa kotoa pois, Leila joutuu jo tarkastelemaan mennyttä elämäänsä ja punnitsemaan tekemiään ratkaisuja ja niiden kestävyyttä. Leilan äidin Helenan vaikea työ on pikkuhiljaa jo hyvästellä elämä. Vaatimukset ja ristiriitaisuudet tuovat Leilan elämään valtavasti paineita, ja välillä hän onkin luhistumaisillaan niiden alle. Ennen niin iloisesta ja touhukkaasta naisesta on hyvää vauhtia tulossa äkäinen ja tuskainen akka. Muutos ei ollenkaan miellytä Leilaa, mutta tämän estääkseen hänen on todellakin siirrettävä muutosvastarintansa syrjään.  Joskus on hyvä pysähtyä ja miettiä, kuka on, mitä haluaa ja millaiseksi on tulossa ja tehdä se kaikkein vaikein asia: päästää irti, jotta elämä voi taas jatkua.

Suosittelen kirjaa heille, jotka käyvät teoksen tapahtumia läpi omassa elämässään. Tarina on kuin ystävä: sanoo rehellisesti, mitä tapahtuu, mutta kasvattaa toivoa siellä, missä sitä ei luulisi olevan.        

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Torey Hayden: Toisten lapset


Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 1981 (suomennos 2006)
  • Sivumäärä:318
  • Juoni:Torey Hayden on sekä erityisopettaja että kirjailija. Tässä romaanissa tutustutaan neljään erilaiseen ongelmalapseen, jotka ovat päätyneet Toreyn opetukseen. Seitsemänvuotias Boo osasi ladella ulkoa radion sääennustuksen, mutta ei kyennyt tuottamaan mitään omaa puhetta. Lori kärsi aivovammasta, jonka takia hän ei vaan oppinut lukemaan. Kymmenvuotias Tomaso oli vihainen ja väkivaltainen poika, joka oli nähnyt kuinka hänen isänsä murhattiin. Ujo kaksitoistavuotias Claudia oli erotettu katolisesta koulusta raskauden takia ja oli tämän takia sijoitettuna Toreyn opetukseen.
Olen lukenut elämäni aikana useamman Torey Haydenin kirjan. Joka kerta ne saavat aikaiseksi toisaalta syvän epätoivon ja toisaalta taas suuren auttamisen halun. Näitä lukiessa tulee joka kerta miettineeksi, kuinka etuoikeutettu itse on. Itselleni oppiminen on aina ollut kohtuullisen helppoa, mutta kaikille se ei todellakaan ole niin. Omassa työssäni toki kohtaan nuoria, joilla on oppimisvaikeuksia, mutta luokkaani eivät ainakaan tällä hetkellä päädy ne, joilla on vaikeimmat oppimisvaikeudet. Torey Haydenin luokkaan he sen sijaan päätyvät.

Torey Hayden on hyvä kuvaamaan lapsia ja heidän ongelmiaan. Monta kertaa olen lukenut kyyneleet silmissä kuvauksia lasten oloista ja taustoista. Useimmiten kirjat ovat kuitenkin positiivissävyisiä. Useimmiten asiat etenevät ja olot hieman paranevat. Koulu tai joku muu taho pystyy auttamaan lapsia, ja jos ei muuta, niin lapset löytävät ainakin jonkinlaisen oppimisen ilon. Tai ainakin Toreysta sen turvallisen aikuisen.

Toisten lapset ei ole Torey Haydenin paras kirja, mutta oikein hyvä kirja. Teksti on sujuvaa ja sitä on mukava lukea. Torey on hyvä kuvailemaan asioita, melkeinpä koen itse olevani luokkahuoneessa seuraamassa tapahtumia.

Kenelle? Jos olet opettaja, ja et ole lukenut yhtään Torey Haydenin kirjaa, voisi nyt olla hyvä hetki. Nämä kirjat avartavat näkemyksiä. Ja eipä kirja pahaa tee muillekaan. Jos et ole kohdannut erityislapsia tai -nuoria, niin Torey Haydenin kirjojen avulla pääset kurkistamaan siihen elämään.