maanantai 30. maaliskuuta 2015

Ray Bradbury: Fahrenheit 451


  • Julkaisuvuosi:1953 (suomeksi ensimmäisen kerran 1966)
  • Sivumäärä:194
  • Juoni: Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa painopaperi syttyy palamaan. Palomiesten vanha tehtävä, tulipalojen sammuttaminen, on vaihtunut kirjojen ja kirjastojen tuhoamiseen. Ihmiset eivät enää lue, ja vapaa-ajan täyttää olohuoneessa istuminen ja "sukulaisten" seuraaminen seinät täyttäviltä kuvaruuduilta.
Vuonna 1953 seinien täyttämät televisioruudut olivat tulevaisuutta. Bradburyn tulevaisuudenkuva kuitenkin on jopa pelottavan lähellä tätä nykyisyyttä. Televisioruudut eivät vielä aivan täytä olohuoneen jokaista seinää eivätkä kirjat ole pannassa. Ruutuaika on kuitenkin kasvanut suureksi ja ihmisten väliset sosiaaliset kontaktit ovat siirtyneet osittain pois livekontakteista. Hyvä kysymys onkin, miten asiat ovat vaikka 20 vuoden päästä. Onko sosiaalinen media kasvanut entisestään? Kiinnostaako ketään enää lukea ja kehittää itseään, koska kaiken tiedonhan saa etsittyä googlesta?

Olen viime aikoina lueskellut jonkin verran tällaista vanhempaa scifi-kirjallisuutta. On mielenkiintoista lukea siitä, millaiseksi joku on kuvitellut aiemmin tulevaisuuden. Pelottavaa sen sijaan on se, kuinka lähelle totuutta nämä arvailut joskus osuvat. Bradburyn tulevaisuuden kuvassa jännittävää on se, taantuvatko meidän kulttuuri ja sivistys Fahrenheit 451:n maailman tavoin. Toivottavasti ei kuitenkaan näin:
Kaikki mikä on epätavallista on kauheata. Varmaan sinäkin muistat omalta kouluajaltasi että luokassa oli aina joku "älypää", joka aina oli halukas lukemaan ääneen ja joka viittasi "opettaja opettaja" kun jotakin kysyttiin ja kaikki muut istuivat kuin puujumalat ja vihasivat häntä. Ja eikö juuri tätä älypäätä hakattu ja kiusattu välitunneilla? Tietysti, ketäpä muuta. Kaikki eivät ole syntyneet vapaina ja tasa-arvoisina, niinkuin perustuslaissa sanotaan, vaan kaikista tehdään tasa-arvoisia. Jokainen on kaikkien muiden peilikuva, silloin kaikki ovat onnellisia, sillä ei ole mitään vuoria joiden juureen olisi kyyristyttävä, joihin tarvitsisi verrata itseään. Siis! Kirja on ladattu ase naapuritalossa. Polta se. Ota ammus pois aseesta. Iske keskelle ihmisen sielua. Kuka tietää kenet tuo lukenut mies valitsee pilkkataulukseen? Minut?
Haluaisin uskoa, että tulevaisuudessakin meidän yhteiskunnassamme arvostettaisiin sivistystä ja kulttuuria. Toivoisin, että kirjat pysyvät tärkeinä ja lukemiseen kannustettaisiin. Toisaalta tietynlaista tasapäistämistä on jo nyt nähtävissä. Johtaako se siis lopulta siihen, että kukaan ei saa olla sivistyneempi kuin toinen. Onko tärkeää olla samasta muotista, jotta ketään ei syrjittäisi tai kiusattaisi. T o i v o t t a v a s t i EI. Toivottavasti moninaisuuden arvostaminen säilyy jatkossakin.

Fahrenheit 451:n päähenkilö on Montag, joka toimii palomiehenä. Palomisten suurin tehtävä on tuhota laittomia kirjastoja. Montag tapaa kirjan alussa tytön, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman siihen astisen elämänsä. Montag rupeaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja pohtimaan tulipalojen oikeutusta. Hänestä tulee anarkisti. Yhteiskunta ei hyväksy erilaisuutta eikä omilla aivoilla ajattelua, minkä takia Montagista tuleekin etsitty rikollinen. Onhan hän lukenut kirjoja, eikä enää suostu toimimaan palomiehenä. Fahrenheit 451 on lohduton, mutta toisaalta lohdullinen kirja. Kirjan kuvaama tulevaisuus vaikuttaa synkältä, mutta lopussa on kuitenkin lohdullinen viesti: vaikka kirjat tuhotaankin, niin tarinat säilyvät, kunhan on ihmisiä, jotka haluavat säilyttää ne.

Kenelle? Jos pohdiskelet hiukankaan tulevaisuutta ja mietit vaihtoehtoisia tulevaisuusmalleja, niin tämä on kirja sinulle.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 432
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Juoni: 90-luvun alkuvuosina perustettu Apulanta on parinkymmenen vuoden aikana lunastanut oikeutetusti paikkansa suomalaisessa rock- ja punk-historiassa. Väntäsen historiikki käy läpi bändin vaiheet Toni Wirtasen ja Sipe Santapukin lapsuudesta ihan näihin päiviin saakka.


Olin mukana Apulannan tammikuisella Barona-areenan keikalla ja seuraavana yönä päätin hankkia tämän kirjan käsiini. En ole ikinä ollut vannoutunut tosifani, mutta olen diggaillut bändin musiikkia ja seuraillut Apis-uutisia bändin lähes koko kaksikymmenvuotisen historian ajan.

Tämä kirja oli mahtava matka omiin nuoruusvuosiin ja moniin muistoihin. Oli mielenkiintoista palauttaa mieleen bändin vaiheet ja monet käänteet, joiden yksityiskohdat olivat jo hävinneet muististani. Arvioisin myös, että kirja on todella rehellinen kuvaus bändin jäsenten elämästä ja pään sisäisistä liikkeistä. Yllättäviäkin asioita paljastui bändin jäsenten välisistä suhteista. (Toni Wirtanen sivulla 277: "Mä en jumalauta tajua, miten näin pienessä bändissä kukaan ei tiedä, mitä toinen tekee.")

Kirja on valtaosin kirjoitettu haastattelumuotoon, mikä toimi tässä loistavasti. Se loi kirjaan henkilökohtaisen ja lämpimän tunnelman, jonka siivin muisteloita luki sivukaupalla pysähtymättä. Bändin jäsenet tulivat iholle ja oli helppo kuvitella istuvansa jossain baarissa kuuntelemassa näitä tarinoita livenä.

Kirjassa oli sopiva ripaus tahatonta ja tahallista komiikkaa:
Tikanmäen jouset soivat myös kappaleissa "Routa" ja "Kaukaa lähelle", jossa vierailee kitaristina Tonin Von Krom -kollega, Nightwishin Emppu Vuorinen. Lempeän "Roudan" miksausvaiheessa koettiin pieni järkytys, jonka myötä biisiin saatiin uutta särmää. Jyrki Tuovinen ilmoitti huolestuneena, että "Routa" kuulostaa Mamban kappaleelta. Nopean kriisipalaverin jälkeen Samille annettiin tehtäväksi "demambaloida" "Routa" häiriintyneillä kitaraefekteillä.
Hieno bonus kirjassa olivat matkan varrelta kerätyt kuvat ja lehtileikkeet, joita oli ripoteltu runsaasti kirjan sivuille. Niiden asettelu sekä kirjan taitto ylipäänsä olivat selkeydessään ilo silmälle. Kirja oli hyvin jäsennelty ja selkeä kokonaisuus, jota oli helppo lukea.

Kirja oli aika yksityiskohtainen, mikä teki siitä historiallisesti tarkan mutta samalla hivenen raskaan ja mielestäni himpun verran liian pitkän. Toki bändillä on ollut paljon eri vaiheitakin, mutta pikkutarkkuus aiheuttaa sen, että yleisesti bändihistoriikeista kiinnostuneet eivät välttämättä jaksa kahlata tätä läpi. Sen sijaan bändin fanit arvostanevat kirjan tietosisältöä taivaisiin.

Kenelle siis? Apulanta-faneille tietysti! :)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Vinkkaaja: Tiina

Ilmestymisvuosi: 2014
Sivumäärä: 268
Juoni: Teos kertoo yhden suvun kolmen sukupolven naisten vimmaisesta yrittämisestä pärjätä, toivosta ja karuistakin kohtaloista. Ja tässä vaiheessa, jos ajattelet, että olet jo lukenut ihan tarpeeksi sukupolvitarinoita, jatka vielä eteenpäin. Ikkunat yöhön on taatusti yksi parhaimpia kirjoja, jotka käsittelevät tätä aihetta.

Kirjassa on kolme päähenkilöä. Elsi, ensimmäisen sukupolven nainen, masentuu saatuaan kolmannen
lapsensa aikana, jolloin ruokapöydässä ei puhuttu väsymyksestä vaan siitä, milloin lehmät lypsetään ja metsähommissa ollut mies saa ruokansa. Asta on Elsin tytär, josta myöhemmin kasvaa vahva, kylmä ja piittaamaton sukutila Niityn emäntä. Hanna on Elsin lapsenlapsi, Astan siskon tytär. Hän on menestynyt, mutta omaan perheeseensä pettynyt uraohjus. Riikka on Hannan sisko, boheemi, katkera ja pubeissa viihtyvä runoilija. Kukin heistä on omalla tavallaan päässyt elämässään edes jotenkin eteenpäin, mutta kaikilla on omat kivenmurikkansa kengässään - osalla vakavampia kuin toisilla. Kateutta, vaiettuja asioita, voimattomuutta, pelottavia tapahtumia, kilpailua... Niitä on tämä kirja pullollaan.

Tapahtumien keskipisteessä on Niityn sukutila, jossa tapahtumat alkavat ja johon kaikki liittyy. Niitty on varakas tila, jolla on paljo metsää - ja sehän se onkin kaiken pahan alku, nimittäin suvun rahat ja se, keille ne loppujen lopuksi kuuluvat.

Voisi luulla, että sukupolvitarinoista olisi kaluttu jo aikapäiviä sitten lihat luiden ympäriltä, eikä uusien näkökulmien jaksa uskoa näkyvän horisontissa. Paitsi että näkyy niitä. Ikkunat yöhö -romaanin tunnelmat ja tapahtumat vievät lupaa kyselemättä lukijansa mukanaan. Ahdistaa, itkettää, naurattaa, säälittää, kauhistuttaa... Kirja tuo näkyville kaikkein varjelluimpia ajatuksia ja tabuja: Eihän nyt herranjestas nainen voi hylätä - tai tappaa - omaa lastaan! Ja jos voikin, tämän pitää olla läpeensä paha. Näinkö on? Kirja tuo väkevän herkästi esille, miltä tuntuu kirjaimellisesti sairastua synnytyksen jälkeen johonkin sellaiseen, jolla ei ollut  muutama vuosikymmen takaperin vielä edes nimeä.

"Puseron kangas oli ohut hänen sormissaan. Mikäs pusero tämä on, hän mietti ja kun ei muistanut, hätääntyi. Kuka oli presidentti, paljoko maksoi jauhokilo, oliko heillä henkivakuutukset ja oliko vauva vaihdettu kuiviin? Kuka sen oli vaihtanut, mikä sen nimi oli?
Heikki, hän muisti heti. Heikki Tapani, hän kuiskasi mutta oli kauhuissaan. Jos hän joutuisi hakemaan nimen jostakin pään uumenista, hän ei ollut järjissään. Jokainen äiti muisti lapsensa nimen, jokaisen lapsensa.
Eino astui huoneeseen vauva sylissään, Elsi painoi silmät kiinni.
- Menepä äilin luo, Eino sanoi vauvalle ja laski sen Elsin rinnalle. Eino avasi ikkunat ja kylmä ilma virtasi sisään. Elsiä palelsi, mutta hän ei jaksanut vetää peittoa päälleen. Hän tunsi vauvan lämmön kyljellään, sen potkut vatsaansa vasten. Hän ei halunnut antaa sille ruokaa. Mikä velvollisuus hänen oli antaa itseään? Valtava toukka söi häntä aamusta yöhön, yöstä aamuun. Nitisti hänet, äilin, hengiltä.
- Elsi, Eino pyysi ja työnsi vauvaa lähemmäs, jos se edes oli mahdollista.  - Se on itkenyt pitkään.
Elsi avasi yöpaitansa, sormet olivat paksut ja kömpelöt, ja nosti peiton itsensä ja vauvan päälle. Vauva oli hänessä ja ryysti. Se korisi kun maitoa suihkusi sen suuhun ja nenästä ulos. Vauva ryki ja kakoi, mutta jatkoi taas: ahneena, loukkaantuneena ja tähän kaikkeen mielestään kovin oikeutettuna."  
Synnytyksenjälkeinen masennus. Siinä se, totta kai. Olemmehan me kuulleet kaikki siitä jo joka tuutista, mutta ei ole kauaakaan, kun siitä piti kärsiä hiljaa ja omien seinien sisällä ilman, että kukaan olisi sanonut: "Tuolle on olemassa nimi, ja siitä voi selvitä." Elsi kärsii ja kärsii, eikä kukaan pysty häntä auttamaan. Lopulta tapahtuu jotain peruuttamattoman hirveää, josta vaietaan ja jonka takia seuraavat sukupolvet saavat kärsiä. Seuraa kyräilyä ja katkeruutta, eivätkä avainasemassa olevat halua avata suutaan asioiden selvittämiseksi.

Lähteenmäki on rakentanut kirjaan hyvän ja mielenkiintoisen rakenteen, joka ei suinkaan etene kronologisesti, vaan eri sukupolvien naiset saavat luvuittain suunvuoron. Tapahtumat vyöryvät päälle vahvasti, ja teoksen kieli on koruttoman toteavaa. Pidän myös teoksen teemasta, joka on mielestäni selviytyminen, vaikka kompuroiden, ja se, että menneisyyttä ei todellakaan voi juosta pakoon. Suvulla on kuin onkin vahva asema kaikkien elämässä, halusi tai ei. Sisaruskateus tulee myös selvästi esille. Tämä on mielestäni teema, jota ei olla käsitelty puhki.

Sinä, joka nautit anteeksipyytämättömästä tavasta kirjoittaa sekä rajojarikkovista, psykologisista sukuaiheista, kipaise hakemaan teos ja uppoudu erään suvun katkeriin syövereihin. Teos on ehdottomasti viime aikoina lukemieni kirjojen parhammistoa, ja jäin miettimään kirjan tapahtumia kauan sivujen loppumisen jälkeenkin.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2014
  • Sivumäärä: 334
  • Juoni: Neljä henkilöä, neljä eri aikakautta. Sama suku. Tarinan aloittaa nuori pitäjänkätilö Maria, joka saa aviottoman lapsen Lahjan. Lahja kapinoi äidinsä maailmankuvaa vastaan ja haluaa tehdä elämästään mahdollisimman sovinnaisen. Lahjan pojan vaimo Kaarina elää elämäänsä ja pyrkii purkamaan pois vanhoja painolasteja. Näiden kolmen lisäksi tutustutaan vielä Lahjan mieheen Onniin, jolla on omat salaisuutensa.
Tämäkin kuuluu hyviin kotimaisiin kirjoihin. Tunnelmaltaan tässä kirjassa oli jotain samaa kuin Lundbergin Jäässä. Kerronta on kuvailevaa, mutta hyvin osuvaa. Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin avulla tutustaan aikakauteen välillä 1895 - 1996. Tarinaa alkaa Mariasta ja päätyy Kaarinaan. Kaarinan avulla lukijalle selviää ne viimeisetki salaisuudeksi jääneet asiat.

Kirjassa on vahvoja henkilöhahmoja, oman tiensä kulkijoita. Pian kirjan alussa on aika karu kuvaus 1800 -luvun lopun kätilönä toimimisesta. Sanotaanko, että kirja sai ainakin täyden huomion. Maria piti oman päänsä ja sai aviottoman lapsen: Lahjan. Maria rakensi oman elämänsä omin käsin ja omin varoin. Lahja sen sijaan halusi tehdä kaiken oikein. Niin, että kaikki näytti ainakin ulos päin siltä, miltä pitäisikin. Ikävä kyllä Lahjaa ei voi sanoa aikakautensa vangiksi, samoin näyttävät edelleen monet ihmiset ajattelevan. Toivoisin itsestäni löytyvän enemmän Mariaa kuin Lahjaa. Kolmen vahvan naisen ketjussa viimeisenä on Kaarina. Kaarina, joka saa sietää ikävää anoppiaan Lahjaa. Kaarina, joka ei halua tehdä asioita juuri samoin kuin tähänkin asti on tehty. Kaarina, joka haluaisi elää omanlaistaan elämää, tosin appensa rakentamassa talossa anopin valvovien silmien alla. Näiden kolmen naisen lisäksi päähenkilöksi nousee Lahjan mies Onni. Onni, jolla oli suuri salaisuus. Mutta kaunis salaisuus. Tosin ei kyseisen aikakauden sääntöjen ja normien mukaan.

Pidin paljon kirjan kuvauksista. Sanoja ja selityksiä ei tässä kirjassa kuitenkaan tuhlailtu. Asiat tapahtuivat eikä niitä pahemmin selitelty. Jotkut asiat selvisivät kirjan lopussa muiden tapahtumien kautta. Jotkut asiat jätettiin lukijan pääteltäväksi.

Neljän henkilökuvauksen lisäksi kirjasta saa selkeän kuvan Suomen muuttumisesta, tosin Kuusamon näkökulmasta. On aika ennen sotaa, on aika sodan varjossa ja aika sodan jälkeen. Tavaroita pakataan, tavaroita jätetään. Omaisuus jätetään taakse ja elämä rakennetaan uudestaan, kun siihen on mahdollisuus.
- Nyt alettiin pakata, Maria sanoi ja käveli sisään. Iltakuuteen mennessä kaikki oli valmista. Koko elmää oli lajiteltu ja arvioitu. Moni esine vaelsi kasasta toiseen ja takaisin, tavara sai arvonsa paitsi hinnan ja muiston, myös painavuutensa mukaan. Matkaan oli otettu kaikki vähänkin tärkeän oloinen, jonka silti saattoi itse kantaa. Lapsilla oli kyltti kaulassaa, haitarikamera ja lasiset negatiivit oli tuettu höyhentyynyjen keskelle, hopeatarjotin ja tähkälusikat piilotettu ryijyn sisälle päreisen pyykkikorin uumeniin. Liian paljon oli jäänyt ottamatta mukaan.
Kenelle? Tämä kirja kannattaa lukea. Teksti on hienoa, tarina loistava. Ja loppua kohden tapahtumat huipentuvat ja tapahtuneet asiat saavat ainakin osittain syynsä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Saku Tuominen: Hyvä elämä, lyhyt oppimäärä

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 103
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Juoni: Koko teksti kannessa kuuluu näin: "Eihän minulla ole hajuakaan siitä, mistä hyvä elämä koostuu. Siksi tästä tuli ainoastaan lyhyt oppimäärä." Kirjassa Saku Tuominen johdattelee lukijaa näkemään mikä elämässä on olennaista, miten saavutetaan hyvä elämä ja miten ajatusprosessimme usein ovat kovin epäloogisia ja jopa vahingollisia.


Tämä oli varsin inspiroivaa ja innostavaa iltalukemista, sillä luin kirjan osissa ennen nukkumaanmenoa. En muista olivatko uneni kepeämpiä, mutta olo ainakin oli positiivinen. Kirja koostui sopivasti lyhyistä kappaleista, jotka olivat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta muodostivat loogisen jatkumon. Lukuja oli kolme, joista ensimmäistä, nimeltään Into, voisi pitää johdatuksena ongelmiimme. Toinen luku, Alho, pureutuu syvemmälle ongelmiin. Valo, kolmas luku, nimensä mukaisesti tuo valoa siihen, miten voimme ajatusmallejamme muuttamalla muuttaa elämäämme paremmaksi ja onnellisemmaksi.

En paljasta sisällöstä nyt tämän enempää, mutta ongelmat, joista kirjassa puhutaan ovat universaaleja ja inhimillisiä. Uskon, että tämä kirja herättäisi uusia ajatuksia kaikille, joita arki puuduttaa.

Saku Tuomisen kieli on kadehdittavan selkeää, loogista ja yksinkertaista. Sisältö ei tietysti ole yksinkertaista, mutta on virkistävää kohdata kirjoittaja, joka ilmaisee itseään niin hyvin. Selkeä kieli mahdollistaa sen, että huomio kiinnittyy sanojen sisältöihin eli juuri siihen, mitä kirjailija yrittää sanoa.

Kirja haastaa tarkastelemaan omia tarkoitusperiä ja taka-ajatuksia ja muuttamaan niitä.
Olemme mestareita vetämään piikkilanka-aidan sen välille, mihin ehkä voisimme mennä ja mihin ei todellakaan kannata yrittää. Teemme niin sormituntumalla, vastoin parempaa tietoa.
Entä jos kyseessä on itse rakentamamme selitysmekanismi?
Voiko olla, että ne "saavuttamattomat, epärealistiset unelmat" eivät ole sen paremmin saavuttamattomia kuin epärealistisiakaan?
Ne vain ovat unelmia, joiden saavuttaminen on hieman haasteellisempaa.
Kun sanomme, että se ja se ei tunnu järkevältä, onko se itse asiassa tapa olla sanomatta, että sen saavuttaminen tuntuu ihan mahdolliselta mutta aika työläältä ja jopa pelottavalta.
Se on armollista kielenkäyttöä, sillä siinä missä epärealistisen tekemättä jättäminen tuntuu järkevältä, työläästä ja pelottavasta luopuminen on ainoastaan merkki arkuudesta.
Jos elämä tuntuu tylsältä tarpomiselta tai kaipaat virkistäviä ajatuksia, lukaise tämä kirja!