keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kjell Westö: Kangastus 38

Vinkkaaja: Petra
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • Sivumäärä: 334
  • Juoni: Vuoden 1938 Helsinkiin sijoittuvassa romaanissa kurkistetaan suomenruotsalaisen eliitin elämään toisen maailmansodan kynnyksellä. Varatuomari Thune pitää asianajotoimistoa ja tapaa ystäviään keskiviikkokerhossa. Thunen konttoristi rouva Wiik kantaa vuoden 1918 sodan painavia muistoja sydämessään. Muistot ovat paljon raskaampia kuin aluksi saattaisi kuvitellakaan.

Kirjan ehdottomasti parasta antia olivat Helsingin kaupunkikuvaukset, joiden uskon olevan historiallisesti todenmukaisia. Oli jännittävää yrittää kuvitella miltä Helsinki näytti siihen aikaan. Kirjan avulla se oli helppoa, sillä kuvaukset olivat niin eläviä. Lisäksi monet Helsingin nykyisen kantakaupungin talot olivat silloin jo pystyssä, joten maisemaa oli helppo kuvitella.

Kangastus 38:lla oli dramaattinen juoni, ja jännitys pysyi hyvin yllä. Vähä vähältä paljastettiin rouva Wiikin menneisyydestä uusia asioita, jotka laittoivat aiemmin kerrotun uuteen valoon. On hyvä, että vuoden 1918 tapahtumista kirjoitetaan nykyään niin monipuolisesti ja myös punaisten näkökulmasta. Sota on traaginen vaihe suomalaisten historiassa ja ansaitsee tulla käsitellyksi hyvin.

Olisin kaivannut kirjan loppuun kirjailijan osuutta, jossa hän olisi kertonut mikä kirjassa pitää paikkansa ja mikä on kirjailijan luomaa tarinaa. Kirjassa oli kyllä sellainen, mutta se oli niin lyhyt, että ei oikeastaan tuonut lisäarvoa historiaa tarkemmin tuntemattomalle lukijalle. Siksi olisin ollut kiitollinen myös lyhyestä historiakatsauksesta. Lukion historiantunneista ei ole jäänyt mieleen esimerkiksi kuinka moni punainen suljettiin vankileireille ja kuinka moni selvisi niistä hengissä. Se olisi vienyt kirjan tarinan syvemmälle tasolle.
Milja Matilda ei tiennyt miksi naisvangit olivat niin paljon elinvoimaisempia kuin miehet.
--- Monien miesten silmissä oli jotakin sammunutta ja kuollutta. Kuin he olisivat vaipuneet niin syvälle epätoivoon, etteivät enää halunneet elää.
Naisten silmissä taas paloi tuli edelleen. Hän näki elämänhalun kipinöivän heidän katseissaan kasarmin hämärässä, hän kuuli heidän toivottavan toisilleen hyvää yötä vakaalla äänellä ennen kuin he asettuivat pitkäkseen ja yrittivät saada unta karulla asfalttilattialla. Jotkut paloivat vihasta valkoisia kohtaan, toisia kannatteli yksinkertainen unelma että pääsisi jonakin päivänä pois leiriltä ja alkaisi taas elää.
Ehkä oli niin, Matilda ajatteli myöhemmin luettuaan kirjoja ja tutustuttuaan Hannekseen, että miehet aina odottivat liikoja. Itseltään, elämältä, vallankumoukselta. Kun taas naiset - varsinkaan työläisnaiset - eivät odottaneet mitään, eivät ainakaan mitään hyvää.
Siksi naisista tuli kuin tiukkaan punottua köyttä: peräänantamattomia ja loppuun kulumattomia.
Vaikka pidin tarinasta ja aihepiiristä, kirjan henkilöt jäivät etäisiksi. Jotta kirja koskettaa minua lukijana, täytyy henkilöiden olla inhimillisiä ja sellaisia joihin voin samaistua. Minun täytyy ymmärtää heidän tunne-elämäänsä ja toimintansa motiivit, jotka kertovat syyt heidän käytökselleen (erityisesti silloin jos se vaikuttaa itsekkäältä tai järjettömältä). Varatuomari Thunen tai rouva Wiikin persoona ei avautunut minulle sillä tavalla.

Uskon, että kaikkia lukijoita se ei suinkaan häiritse. Kirjan voi tulkita myös niin, että tunnepidättyväinen kirjallinen ilmaisu kuvasti molempien päähenkilöiden tunne-elämän ongelmia. En ole lukenut muita Kjell Westön kirjoja, joten en osaa sanoa kuinka tyypillinen kirjoitustyyli tämä hänelle on.

Erityismaininnan ansaitsee se, että kirjassa sivuttiin Euroopaa tuohon aikaan riivanneita juutalaisvainoja. Vainoa kokivat myös Suomen juutalaiset ja tässä kirjassa tilanteen absurdius ja häpeällisyys tulivat iholle. Tuomarit julistivat yleisön tyrmistykseksi juoksukilpailun voittajaksi toiseksi tulleen, sillä kilpailun oikea voittaja oli juutalainen. On tärkeää muistaa menneisyyden tapahtumat, jotta voimme estää niitä tapahtumasta uudelleen. Tämä aihepiiri on jälleen hirveällä tavalla ajankohtainen.

Tämä kirja sopii erityisesti ajan kuvauksista kiinnostuneille. Kirja käsitteli monia mielenkiintoisia teemoja ja sijoittui aikaan, jolloin Suomessa vasta seurattiin Euroopassa leviävää maailmansotaa eikä vielä osattu arvata sen vaikutuksia Suomelle. Myös Helsinki-fanit nauttivat historiallisen pääkaupungin kuvauksista.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Gillian Flynn: Paha paikka

Vinkkaaja: Leena
  • Julkaisuvuosi: 2009
  • Sivumäärä: 378
  • Juoni: Libby Day jäi henkiin, kun hänen äitinsä ja sisarensa surmattiin. Libby oli silloin seitsemän. Perhesurman jälkeen Libby todisti veljeään Beniä vastaan oikeudessa. Veli tuomittiinkin äitinsä ja sisartensa murhasta. Ben ei kuitenkaan ikinä myöntänyt syyllisyyttään, muttei myöskään varsinaisesti kieltänyt. Libby oli vakuuttunut veljensä syyllisyydestä, olihan hän ainakin kuullut veljensä äänen surmayönä.

Veri on vettä sakeampaa. Vai onko? Sukulaisuus ei kuitenkaan estänyt Libbyä todistamasta omaa veljeään vastaan. Libby uskoi vakaasti omaan todistukseensa, kunnes muut ihmiset osoittivat hänelle muitakin mahdollisuuksia. Kenties hänen veljensä Ben ei ollutkaan paha, tai ainakaan niin paha, kuin Libby oli ajatellut.
Ajelin kotiin ja ajattelin Beniä kuin omiin ajatuksiinsa syvälle vaipunut alakoulutyttö. Mielessäni oli seitsemänvuotiaasta asti pyörinyt samanlaisia kummitustalovälähdyksiä hänestä: Ben mustatukkaisena, siloposkisena, puristamassa kirvestä käsissään, ryntäämässä käytävää pitkin Debbyä kohti, hyräilemässä tiukkojen huulten välistä. Benin veren täplittämät kasvot, huutoa, haulikko kohoamassa hänen olkaansa vasten.
Olin unohtanut, että aikoinaan oli ollut olemassa pelkkä Ben, ujo ja vakava poika kummallisine, levottomuutta herättävine huumorintajupuuskinen. Pelkkä veljeni Ben, joka ei ollut voinut tehdä sitä, mitä hänen väitettiin tehneen. Mitä minä väitin.
Libby rupeaakin tutkimaan omatoimisesti tapausta ja löytää monia ihmisiä menneisyydestään. Muiden ihmisten avulla hän pääsee kurkistamaan syvemmälle menneisyytensä.

Tämä trilleri on sikäli hyvin samanlainen kuin Gillian Flynnin Kiltti tyttö (voit lukea siitä täällä). Juoni on tiheä ja yllätyksellisyyteen pyritään. Kirjassa ollaan myös kahdessa eri aikakaudessa. Vuodessa 1985, jolloin perhesurma tapahtui sekä nykyhetkessä. Nykyhetken tapahtumat nähdään Libbyn kautta, menneisyyden tapahtumat sen sijaan Benin ja äidin kautta. Loppua kohden narukerä alkaa avautua ja Libby saa tietää totuuden (joka ei ikävä kyllä ollut aivan niin yllätyksellinen kuin olisi voinut olla).

Pidin Kiltistä tytöstä todella paljon (toimi myös leffana) ja Paha paikka ei aivan täyttänyt odotuksiani. Kirja oli ehdottomasti hyvä, muttei ehkä kuitenkaan loistava. Kirja piti otteessaan, mutta kyllä tämän malttoi laskea yöpöydällekin.

Kenelle? Tämä sopii varsinkin trillereistä pitäville. Miellyttävä lukuromaani vaikkakin paikoin hieman raaka. Helppoa ja nopeaa luettavaa.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin

Vinkkaaja: Petra
  • Sivumäärä: 200
  • Julkaisuvuosi: 1992
  • Juoni: Nelikymppinen Merete Mazzarella kuuli äitinsä sairastavan syöpää ja alkoi kirjoittamaan päiväkirjaa heidän viimeisistä yhteisistä viikoistaan. Mazzarellan äiti eli vain kolme kuukautta syövän toteamisesta. Myöhemmin noista kirjoituksista syntyi tämä kirja kunnianosoituksena sille ihmiselle, joka Mereten äiti kerran oli. 


Päällimmäisenä tästä kirjasta jäi mieleen se kuinka hienon kuvauksen Mazzarella kirjoitti äidistään. En tietysti tiedä kuinka todenmukainen kuvaus on, mutta kirjasta välittyi kokonainen ihminen erilaisine inhimillisine piirteineen. Jälkeenpäin tuntui siltä kuin olisin itsekin tuntenut Annamarie Schreckin, uteliaan ja iloluonteisen realistin.
Yleensäkin heidän välillään oli paljon sellaista, mistä ei koskaan puhuttu. Äiti ei uskonut että asiat puhumalla paranisivat eikä ainakaan että riita ratkaisisi mitään. "Sanat luovat sen, mitä ne sanovat", äidillä oli tapana huomauttaa, "eikä vihassa sanottu oikein koskaan unohdu." Mutta jos isä ärähti hänelle, hän suhtautui siihen äärimmäisen rauhallisesti. En tiedä tajusinko koskaan ärtymyksen syytä, mutta muistan että kerran isä nousi ruokapöydästä, huitaisi lautasliinansa pois ja sanoi: "Koska kukaan täällä ei kumminkaan piittaa minusta, niin voin yhtä hyvin ottaa vaatteeni ja häipyä." Kun hän oli paiskannut ruokasalin oven kiinni perässään, äiti sanoi: "Ei tämä niin vaarallista ole, ei hän kuitenkaan tiedä missä hänen vaatteensa ovat."
Annamarie Schreck ja hänen läheisensä saivat lopulta vain kolme kuukautta aikaa tottua ajatukseen hänen lähestyvästä kuolemastaan. Vääjäämättömästi etenevä sairaus vaikeutti hänen elämäänsä vähä vähältä ja vähensi jaksamista. Luulen, että se auttoi myös tulevaisuuden hyväksymisessä ja kuolemaan valmistautumisessa. Mazzarella ja hänen veljensä hoitivat äitiään, joka pystyi avustettuna asumaan kotonaan loppuun asti.

Oli aavistuksen lohdutonta lukea meiningistä Meilahden sairaalassa, jossa Mazzarellan äitiä hoidettiin. Huolimattomia lähetteitä, potilasta kuuntelemattomia kirurgeja ja tunteettomia lääkäreitä. Toisaalta oli lohduttavaa lukea myös kuinka hyvää saattohoitoa heille tarjottiin toisaalla.

Kirja oli äärimmäisen koskettava, ei kuitenkaan surullinen tai ahdistava. Mazzarella ei pyrkinyt kirjassa selittämään sitä miten äidin kuoleman hyväksyminen hänen kohdallaan meni, mutta oli mielenkiintoista lukea omaisen näkökulmasta tunteista ja ajatuksista, joita rakkaan ihmisen kuoleman lähestyminen nosti hänellä pintaan.

Tämä oli kaunis kirja äiti-tytär-suhteesta ja arvokkaasta kuolemasta. Havahduin taas ihmettelemään sitä, miksi kuolemasta on tehty nykypäivänä niin suuri tabu. On hassua, että ihmiset eivät keskustele siitä keskenään, vaikka se jokaisen kohdalle vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin sattuu. Välttelemisen luulisi vaikeuttavan luopumista ja pahentavan surua.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joilla on vanhemmat. :) Suosittelen tätä myös kuolemaan kiinnostuneesti suhtautuville ja niille, joita ajatus pelottaa tai kauhistuttaa. Tämä oli kuitenkin pohjimmiltaan lohdullinen kirja.